sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Herra David Campbellin piisintekokyvystä

Beckiä voisi alkaa kuunnella ihan tosissaan, koska on enemmän kuin vain outo. We Live Again on kuin The Divine Comedya, tai jotain, joka tapauksessa tosi brittiläistä, todella kaunista. Upea kappale, kertakaikkiaan, sanoisi Myllymäen Mauri. Toinen upea Beckiltä on Brother. Joka on tungettu johonkin Odelayn deluxe-painoksen rarities-osastoon. Voi hyvä tavaton, sanoisi Jaska Jokunen ja sanon minä, kenellä näitä kappaleita on heittää noin vain menemään, Beckillä on. Kaksi kauneinta kappaletta aikoihin. Jos ei lasketa Blackfieldin Lullabya, jota söötimmäksi ei piisi tule.

Linkitetään nyt viikon muutkin Loved Trackit:

The Go! Team: Get It Together Tilulilulei.
The Horrors: Count In Fives Melekosta, että tämmöstä tehään vielä. Kauhua, ei pelkoa.
Meat Puppets: On the Rise Nämä osasivat huutaa missä yösi vietitkään ja sitten olivat kauniilla päällä.
Dinosaur Jr: I Ain't Sayin En sano tästä mitään.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Se ei ole itsenäinen sairaus, vaan merkki epätasapainotilasta

Ostin kirjan. Arvostelen nyt kirjan lukematta sitä: se on llloistava! Se on hauskempi kuin Pahkasika. Ja Pahkasika on hauska.

Kirja on Hilse - Suomipunkin alku ja juuri. Sen on toimittanut Miettinen. Jos et ole hc-punkkari kuten minä, vaan Järjestelmän orja ja porvarillisen hapatuksen saastuttama, kaipaat tietoa Miettisen etunimestä. Se on Kimmo. Onko pieni mielesi nyt tyytyväinen?

Ostakaa tekin kirja! Ostakaa Hilse -Suomipunkin alku ja juuri. Se on jokaisen kansalaisen velvollisuus. (Anarkiaa!)

Vielä toive: Miettisen muistelmista uusintapainos, olkaa niin hyvä kustantamot.

tiistai 15. heinäkuuta 2008

Pop-kredibiliteetin alkulähteillä

Jos lopetetaan pashanjauhaminen, niin oikeasti ehkä kaikkien aikojen kovin yhtye on Aqua. Barbie Girliä ette varmasti ole unohtaneet, mutta katsokaa ja kuunnelkaa nyt tätä Dr. Jonesia, ja sanokaa, ettei ole KOVVAA KAMMAA. Voiko olla tulematta hyvälle tuulelle, no ei voi.

Kovinta. Ikinä. Missään. Tätä musiikin pitäisi pohjimmiltaan olla.

(Ja en, en oo sssekane, enkä oo alkanu ryypätä.)


Oi suuri ja mahtava

Olisipa hienoa, jos maailman suurin yhtye olisi iso. Ja hyvä. Kyllähän rock pitää voida nauttia myös mega-ateriana. Ja se voi olla silti hyvää kuin jälkiuunileipä.

Maailman suurin yhtye on joko U2 tai Coldplay. Esitän nyt tuoreen ja omperäisen ajatuksen, että U2 oli kova vielä Joshua Treen aikoihin, mutta sittemmin on pöhöttynyt pahasti. Kieltämättä bändi edelleen osaa tehdä nokkelia piisejä, jotka jäävät soimaan päähän. Joku Sweetest Thing on ärsyttävän kamalan nerokas kappale. Pop-kappaleen idea on loppujen lopuksi jäädä soimaan päähän. U2 ei siis tee mitään väärin.

Muistattehan, että Coldplayn Parachutes-levyllä on hyviä piisejä. Yellow maistuu edelleen jälkiuunileivältä. Ja vielä tuolloin Chris Martinin väninä oli tuoretta ja erottuvaa. YouTubetin noita Parachutesin kappaleita, ja Trouble, Don't Panic, Shiver ainakin ovat edelleen ok. Bändin on niin helppo olla pieni ja sympaattinen.

Haluaisin hartaasti, että voisi olla iso ja sympaattinen.

Nyt minulle on kerrottu, että Coldplayn uusi levy on varsin mainio. Ajattelin, että jippii. Jos maailman suurin bändi tekee hyvän levyn, niin mikäs siinä. Ja varsinkin innostuin, kun kuulin, että piisi 42 olisi Mew-vaikutteinen. Kuuntelin: ok ralli. Mew? Mjah.

Minulle on kerrottu myös, että Viva la Vida on Coldplayn tarttuvin kappale koskaan ja aivan ylimaallisen hyvä pop-kappale. Ja ihan oikeasti toivoin sen olevan totta. Stadion-laulatuksia ei ole liikaa. Ja tuossa se nyt sitten on. Tarttuva koukku, on, tarttuva kertosäe, missä pelaa?

Ei jatkoon.

Maailmassa monta on mainiota pop-piisiä, ja hyvin lähelle on päästy sitä hetkeä, kun ihmiskunta ylittää itsensä, ja voidaankin sitten pakata kamat ja lopettaa. Ei vielä Viva la Vida onnistunut ajamaan minua pakkaamaan. Harmi sinänsä.


lauantai 5. heinäkuuta 2008

Nainen, basso ja rumpu

Don't believe the hype?

Päivän Hesari tyrmäsi kaksi hypeartistia Roskilde-arvioissaan. Duffy esittää keskinkertaista soulia vailla karismaa. MGMT taas leimattiin pahimmalla mahdollisella tavalla, käyttämällä sanaa kiva. Jaa, se Duffyn kappale, jossa armoa pyydetään on aika menevä. Ja jänskä on MGMT:n se kappale, jossa huumeita käytetään kovin.

Katsotaan nyt jäävätkö olemaan vai eivät, Duffy ja MGMT. Onhan muitakin hypetettyjä. Yksi on Santogold. Santogold on vahvasti ehdolla Heinäkuun Musiikkielämys -palkinnon tämänvuotiseksi saajaksi. (Heinäkuu on muuten kamala kuukausi.)

Tuota Santogoldia on toki LastFM-radio jo jonkun aikaa soittanut. "Ihan kiva" -leima sille tähän asti hannekselta. Mutta! Lights Out kappale on toista. Se on loistokas. Voisin tutustua artistiin nyt laajemmin, vaan en uskalla. Ei saa mennä ilo pilalle.

Yllättävintä Lights Outissa on, että se ei ärsytä. Monesti hyväkin hypeartisti ärsyttää. Esimerkiksi The Ting Tingsilla on pari hyvää kappalettaa (oikeesti!), mutta se ärsyttää. (Shut Up And Let Me Go näkyi MTV:llä livenä ja toimi aivan uskomattoman kovaa. Ei tarvita kuin passo, nainen ja runpu! Nerokkaan yksinkertainen kappale, jonka koukku tuli esiin nimenomaan riisuttuna. Tässä levyversiossa on jo liikaa.)

Ei kannata uskoa hypeen, mutta joskus kannattaa uskoa artistiin.

Daaaaarliiiiiiiiiiingggggg!



Santogoldin levyn kansi on muuten maailman huonoin.