sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Kädet puuskassa miksauspöydän vieressä

Viime kesänä Provinssirockin aikaan olin yömyöhään ihmettelemässä mitä teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat olivat naapurustossani saaneet aikaan. Niin eikös vaan eräät kurikkalaiset juniorit, terveiset teille, yrittäneet saada tällaista vanhaa setää mukaan riemuun reimaan. Olisi pitänyt juoda taikamukista ja hihkaista jihuu.

Ilmoitin ilmaisevani itseäni enemmän kirjallisesti ja lupasin heidät kuljettaa tulevaan romaaniini. Olivat innoissaan siitä.

Mutta käy niinkin, että hannes osoittaa inhmillisyyttä ja tempautuu hetkeen, hymyilee.

Lauantai-iltana Koe-eläinpuisto loppui ja etsin uutta kuunneltavaa. Noin kello 22.45-23.00 sieltä tulikin sitten elämys. On siitä aikaa, kun on tullut oikein kunnon kolahdus progesta. Kanava oli joku ruotsinkielinen ja soittivat muun muass New York Dollsia ja Nicoa. Ja sitten tämän proge-eepoksen, jossa oli piiiiiitkä hieno bassosoolo, ja nainen lauloi kuin Nico. Bassosoolon aikaan oli pakko hymyillä, kornia ja silti niin hienoa. Vähän kuin Focuksen Hocus Pocus.

Esitys oli Ashes Are Burning bändiltä nimeltä Renaissance. Tässä on eräs liveversio. Bassosooloa ei tässä ole, mutta neito sentään huutaa kuin palosireeni.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Muistoja Pohjolasta

Niitä on liian vähän, mutta kaikki ovat hyviä.

Jokamies on levy, jota aikoinaan kuulin lähes hypnotisoituna. Repeatilla uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Toinen on tietenkin Wigwam, joka kymmenen vuotta sitten oli iso juttu. Ja on vieläkin, tietenkin.

Paljon olisi vielä tutustuttavaa.

Pekka Pohjola 13.1.1952-27.11.2008. R.I.P.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Kaikki yleistäminen on kategorisesti vaarallista

Kaksimielinen nero kansanmies, nokkela sanankäyttäjä ja tarttuvien melodioiden isä, Repen ja Junnun parrakas ja vatsakas seuraaja, huoltamon baarin shamaani, pajatsonpelaajien puolustaja ja tavisten tuntojen tulkki. Sitäkin Gösta Sundvist oli.

Mutta, kuten moni tietää, Göstalle sanoitukset olivat sivuseikka. Ja kertosäkeet. Gösta oli progemies ja viilasi musiikkiaan kuntoon, sanoitti sitten mitä sanoitti, nopeasti ja suoraan sydämestä. Siihen oli se lahja, mutta toisia lahjojaan hän hioi.

Oli siis progemies, mutta oli myös moderni mies. Jos ei usko kuuntelemalla, niin niin kannattaa häivyttää partaa pois mielestä vaikka katsomalla tämä YouTube-pätkä kappaleesta Palava rakkaus.

Gösta on nuori ja sorea, piisi kuin Dingoa. Jos tämä olisi Dingoa, niin kehuttaisiin kuinka edistyksellinen kappale on kyseessä, 80-luvun modernia soitantaa. Mutta nyt niputetaan vain räkälöiden ruhtinaan yhdeksi jollotukseksi. Ja jos vielä haluaa muuttaa Gösta-imagea, niin Poika nimeltä Päivi -videossa mies on ihan mod. Kappale on vähän heikompi ja hitimpi kuin Palava rakkaus, jonka nosta nyt yhdeksi kovimmista suomalaista rockveisuista ikinä.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

ÄIJJJÄ!!111

On ollut aika paljon asiaa tyttölaulajista viimeaikoina. Kertoo, muun ohella, siitä, että, eikö vain, naislaulaja, tai ei sen puoleen, naissoittaja ylipäänsä, on vielä, ja varmaan lähitulevaisuudessa, erikoisuus, joka, aivan inhimillisistä syistä johtuen, herättää, ansaittua ja ansaitsematonta, huomiota, ja, pakko se on sanoa, esiintuo ajatuksia, relevantteja tai irrelevantteja, joita, paremman median puutteessa, voi kirjata sitten vaikkapa tällaiseen blogiin.

Kaiken keskellä kannattaa muistaa, että karjahtelukin on kiinnostavaa.

Kun oli aika, että piti ottaa kantaa Eddie Vedderiin, niin onneksi olin niin ulapalla, etten osannut. En edes tiedä mitä se oli, silloin 90-luvun alussa, se kaikki. Jotain tyhmää riitelyä rokkikukkojen kesken. Turhaa. Ei ole koskaan kiinnostanut, musiikki vain.

Jos joku nyt ei tiedä, niin Eddie Vedderin lauluäänellä ja –tavalla on tavattomasti seuraajia. Se on osaltaan aiheuttanut paljon ikävyyksiä. Erityisen huono juttu on se, että mielikuvissa se syö tenhoa Eddiestä. Mutta toisaalta paluu alkulähteille onkin sitten aina virkistävä.

Pearl Jamin Jeremy on kuulunut soittolistalleni läpi vuosien, mutta viime viikolla näin videon ensi kertaa aikoihin. Video sinänsä oli tyypillistä ysäriä. Vaan kun ruudussa oli Eddie, niin tajusin, mitä eroa on rokkitähdellä ja rokkitähdellä.

Hieno ääni, hieno tulkinta ja karismaakin niin paljon, että katsoin laulamista.

Ei se ole hyvän miehen vika, että muut yrittävät matkia.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Maailman paras päivä

Onpa hölmö olo.

Subilla on pyörinyt huono sitcom, jonka tunnuspiisi on ollut What I Like About You. No hyvä.

Vasta tänään tajusin, että se on versio The Romanticsin alkuperäisestä, llllllllllloistavasta powerpop-rallista.

Tämä on täyden kympin piisi siellä Marshall Crenshawn’n, Phil Seymourin ja muiden 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun autotallivaikutteisten voimapoppisten joukosta.

Mutta ei tämä Lillixin versio ole huono.

Parasta Lillixissä on se, että se sai minut etsimään Youtubesta Letters to Cleon Awake –kappaleen. Se on 90-luvun viiden muistorikkaimman piisin joukossa.

Ennen sitä ei löytynyt. Nyt löytyi. Sen takia julistan 15.11.2008 olevan Maailman Paras Päivä.


Sedät vaanii tyttöjä, joilla on ruma tatska.


perjantai 14. marraskuuta 2008

Comedy Central

Yleisesti tiedetään, että Red Hot Chili Peppers on maailman huonoin yhtye, eikä sen olemassaolosta ole seurannut mitään hyvää. Vaan onpa. Tämä hauska video.

Huonoudesta puheen ollen, kuulin Kotiteollisuuden version kappaleesta Kevät, joka on huono, mutta ei sysihuono. Sysihuono on saman yhtyeen versio Ne Luumäkien Onnellisesta perheestä.

Ajattelin, että mitä ihmettä tapahtui bändille, joka teki loisteliaan Jos sanon –piisin, ja mitä muita niitä hyviä piisejä oli. Ai niin, tapahtui Helvetistä itään. (Nyt tähän ei tule linkkiä, koska blogilla voi olla nuoria lukijoita ja heitä pitää suojella.) Kyseessä on ehkä kaikkien aikojen hämmästyttävin alkemiallinen reaktio. Kullasta tuli sontaa.

Hämmästyttävästä puheen ollen. Hyvä piisi on hyvä piisi, esitetään se sitten miten tahansa. Europen Final Countdown on hyvä piisi. Jos jostain tykkää viisivuotiaana, niin tykkää aina. Tosin sanat, sanat… ne ovat, niin.

torstai 6. marraskuuta 2008

Japanin naisista powerpoppiin

Sedät vaanivat poppityttöjä.

Rumbassa kirjoitettiin myös vaarallisesta "jos pidät tästä, pidät tästäkin" -kategoriasta. Sinne menee helposti Asobi Seksu, tosin en ole varma mitä suosikkibändiäni se muistuttaa. Asobi Seksu on perustettu vuonna 2004 ja sen jippo on olla japanialainen yhdysvaltalainen bändi. Bändin on vaikea olla saamatta kulttisuosiota, jos se soittaa indiepoppia ja siinä laulaa japskityttö. Asobi Seksu kertoo, että on torstai, niin kuin onkin.

Hieman toisissa olosuhteissa Asobi Seksu voisi olla se vuoden kuuminta hottia oleva yhtye, nyt se on "vain" yksi käsittämättömän hieno bändi. Siis minulle. Jos tykkää Asobi Seksusta, tykkää myös The Sundaysista. Se taas oli 90-luvulla suosittu pop-yhtye. Näin minulle on kerrottu. En muista. Suosittu tai ei, oli hyvä.

Edelleen tulee myös tykättyä kovin paljon The Chameleonsista. Endlessy Falling on yksi upeimpia viime aikoina kohtaamiani kappaleita. New wave, kai. Lisäksi kappaleensa The Tears on lähinnä Lovea, mitä olen koskaan kuullut. Ja tiedätte kai, että Love on niin hyvä, ettei sitä ole syytä pilata ylisanoilla.

Ja puhutaan vielä vaikka Riden Vapour Trail -kappaleesta, joka kehittyy koko ajan ja on parhaimmillaan kun loppuu. Aina hyvä niin. Ja sanotaan, että parhaiten potkii Sisters of Mercyn Temple of Love.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Haaveet kaatuu

Rumban 25-vuotisjuhlanumero kertoo, että The Ting Tingsin Katie White on opetellut bassonsoittoa. Hetken aikaa uskon kaiken kääntyvän parhain päin ja näen Melissa Auf Der Maurin saavan seuraa, koska se olisi tärkeää.

Vaan. Hän sanoo: instrumentti ei tunnu omalta.

Tämä pistää nyt kyllä mielet matalaksi. Tuntuu kuin olisi sadasosalla hävinnyt olympiakullan. Lupaus karkkimaasta ja sitten kesäkeittoa eteen.

Tuskassa minua lohduttaa se, että maailma on saanut yhden uuden täydellisen hömppäpop-kappaleen. Katy Perryn Hot n Cold on genressään ehkä parasta sitten Britney Spearsin Toxicin ja sata kertaa kovempi kuin se novelty-hitti.

Sillä on isot hampaat ja jostain syystä suu aina kuvissa raollaan
ja toi setä tuntuu seuraavan sitä joka paikkaan.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Hieno mies ja kova pelaamaan jalkapalloa



Kun radio oli tärkeä, niin Koe-eläinpuisto ei. En jaksanut keskittyä komediaan ja musiikki oli outoa, kun oli teini.

Lauantaina satuin kanavalle uusintakierroksen aikaan. Vaikka ohjelma ei ollut iso osa elämääni, niin riittävän iso tuodakseen muistoja. Komedia on edelleen yhdentekevää minulle, mutta musiikki on huisaa.

Olipa kattaus esim. nyt.

Yesin Owner of a Lonely Heart. Kun Yesin progekausi on itselle tunnetumpi, niin joskus 80-luvulla kuultua piisiä pelkäsi. Että mikä nyt on, hitti progebändillä, varmasti huono. No ei ole huono. Muistot oli hyvät, mutta muistoja epäili. Hölmö juttu.

The Hootersin Satellite. Intro teki jostain syystä ison vaikutuksen.

Depeche Moden Walking in My Shoes.

Ja sitä suomalaista: Tonin Haaveilen (piisintunnistuksesta kiitos Mikko Mallikkaalle), lyyristä neroutta:

Hillitsen vihani, jäähdytän hihani.
Sanojen myrkyllä kidutan sua.
Vaimoko hukkasi vasemman sukkasi?

Ja Jukka Kuoppamäen Kultaa taikka kunnia.

Samassa ohjelmassa. Samassa ohjelmassa.

Oli se vaan hieno mies.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Rock-musiikin puoluekanta

Voiko vasemmistolaisessa musiikissa olla kitarasoolo?

YleX:n Supersetissä soi Ultra Bra, jota en ollutkaan kuullut maailman aikoihin. Erno Kulmala, joka on hieno mies, mutta näyttää erilaiselta kuin äänensä, höpisi ennen piisiä Ultra Bran vasemmistotaustoista, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa.

Piisiksi Erno oli valikoinut Kirjoituksia. Hyvä kappale, mutta erityisesti ihailin sovitustuotannollisia seikkoja. On hienoa, kun nähdään vaivaa ja tehdään muhkummasti. Kuulin myös kitarasoolon, lyhyen, mutta yhtä kaikki kitarasoolon. Aloinpa ajatella, mikä on vaarallista. (Siis ajattelu on. En ajatellut mikä on vaarallista.)

Tietenkin on tehtävä selväksi mikä on kitarasoolo. Kun voimalan edessä on loimu ja lakkovartio ja kun Lisa Simpson näppäilee Classical Gasin, niin ei silloin ehkä kuultava taitavuudenosoitus ole soolo. Soolossa poseerataan. Kuka tahansa näyttää tyhmältä, jos poseeraa akustisen kitaran kanssa. Joten kitarasoolo on sähkökitaralla poseeraten soitettu soolo.

Poseeraus ei ole vasemmistolaista. Joten vasemmistolaiseen musiikkiin ei sovi kitarasoolo.

Kitarasoolo ei oikeastaan sovi siihenkään, mitä peruskallio Nirvana edusti. Kitarasoolo on Slash, eli Guns N' Roses, eli huono juttu. Nirvana on luusereille, eikä luuseri poseeraa. Oikeaan Seattle- (Aberdeen-)meininkiin ei kuulu kitarasoolo. Onko Nirvana sitten vasemmistolaista musiikkia?

Sanoisin, että alkiolaista. Niin kuin pop-musiikki onneksi. Heikomman asialla, mutta vapautta vaalien.

Rock-musiikki on maalaisliittolaista. M.O.T. (Ja onneksi melko vähän poliittista. Terveisiä Ted Nugentille.)