lauantai 18. joulukuuta 2010

Pop-prinsessoja, sekopäitä, sellistejä ja hannes - musavuosi 2010

Vuosi sitten näihin aikoihin kuuntelin Vukia ja odotin vuodelta 2010 MGMT:n, The Nationalin ja Magenta Skycoden levyjä. Ja katso, ne kaikki ilmestyivät. Ne olivat myös kaikki erinomaisia levyjä. Magentan ja The Nationalin levyt tietenkin kehuttiin pystyyn, mutta MGMT sai paljon, paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Minusta bändin toinen levy Congratulations on äärimmäisen kova hippilevy. Se on täysin toista maata musiikillisesti kuin edellinen lsd-bilelevy Oracular Spectacular, happojen sijasta nyt meininki on paljon hampumpaa. Kummallakin saralla MGMT on onnistunut, mutta eka levy oli ehkä enemmän ajankuva, toinen taas suuri taideteos.




(Jos tilastotiede kiinnostaa, klikkaa kuvia suuremmaksi.)


Vuodessa oli siis kolme kiinnekohtaa, mutta onneksi siihen sisältyi paljon muutakin, jotka määrittelevät vuoden 2010. Jos edetään kronologisesti, niin alkuvuosi oli naisten. Ensin tuli Jenni Vartiainen suomalaisen popin instant-klassikolla Mä en haluu kuolla tänä yönä ja sen jälkeen Marina and the Diamonds esitteli loistavan Hollywood-singlensä ja mainion debyyttilevynsä.

Kevään aikana otin haltuun USA:n itärannikon rytmikästä indiemusiikkia, joka todellisten edelläkävijöiden mielestä on tietenkin jo passé. Minulle kama oli vielä tarpeeksi tuoretta, joten Yeasayer, Ruby Suns ja Vampire Weekend tuottivat iloa. Ehkä lasken vielä Fang Islandin tähän hipster-skeneen, vaikka se nyt ei sitä ole. Yeasyaerin O.N.E. on ehdottomasti mukana vuoden piisi -kisassa.

Ensmimmäisen vuosipuoliskon löytö oli kuitenkin jo 90-luvun alussa kuollut singer-songwriter-sellisti-danceartisti Arthur Russell, jonka valtava tuotanto tuli ensin tutuksi kokoelmalevyn kautta ja sitten juuttui soimaan kuukausiksi. Joidenkin viikkojen ajan Artturin salaperäinen maailma oli ainoa, johon oli intoa tutustua. Käsittämätöntä kyllä kesällä kompastelin Artturi kakkoseen, vieläkin enemmän outsider-taidetta tekevään Daniel Johnstoniin. Jotenkin Johnston oli mennyt aiemmin täysin ohi Nirvana- ja Sonic Youth -yhteyksistään huolimatta, mutta nyt tämän epävakaan henkilön riipaisevan kaunis taide iski täysillä. Vuosi 2010 oli Arthurin ja Danielin vuosi, vaikka molempien luomisvuodet olivat huipussaan vuosikymmeniä sitten.

Loppukesän kolahdus oli Crystal Castles, joka ensin teki vaikutuksen livevedollaan Provinssirockissa. Kesti kuitenkin vielä viikkoja, ennen kuin bändi todella avautui kaikessa loistossaan. Crystal Castles on niitä harvoja yhtyeitä, joissa jäsenet ovat oikeasti kiinnostavia. Tuntuu siltä, kuin Crysal Castlesilla olisi jonkinlainen syvempikin filosofinen juttu taustallaan. Tämän elektrohäröilyn ansiosta loppuvuoden aikana soitossa oli huomattavan paljon muuta elektronista matskua. Mitä kummallisempaa, sen parempaa, melkeinpä.

Ja mitä muuta: Pariisin kevään uusi levy oli niin hyvä kuin jo ensimmäiseen tykästynyt osasi odottaa. Manna oli kyllä aika ihQu Provinssirockissa. Nephew oli interpolimpi kuin Interpol. En tiedä tahtoisinko kävellä Joose Keskitaloa vastaan pimeässä.

Kuolleet intiaanit on kuolleet, mutta ikävää lievittää se, että löysin Kuha.:n. Durutti Columnin löytäminen oli hieno tapahtuma. Tuomas Skopan lyyrinen helmi "lapseni näyttää persereiältä 4D-dokumentti" naurattaa aina.

Sehän oli sellainen vuosi. Vuonna 2010 ilmestyneitä levyjä ehdin kuunnella kunnolla vuonna 2011 tai ehkä 2037. Ensi vuonna huhun mukaan uutta kamaa tulee ainakin Rubikilta. Oisi jännää se!






Kapteeni käskee

Heti kun Kirka kuoli, Suomesta löytyi valtavasti ihmisiä, jotka olivat aina tykänneet Kirkan hevikauden levyistä. Ja sitten Kirka olikin cool tyyppi. Hassua, kun eiväthän ne levyt olleet mitään myyneet, ja juuri siksi Kirka iskelmään vaihtoikin.

Näinhän se aina menee. Kun joku kuole, niin sitä ei voi enää ainakaan kadehtia ja siitä on helpompi tykätä. Kuolema tekee hyvää levynmyynnille. Kari Tapion levyt loppuivat kaupoista viime viikolla. Mutta mistähän edes saa Captain Beefheartin levyjä, kun on tämä nykyaika?

En aio valehdella. Levyhyllyssä ei ole yhtään Kapteenin kiekkoa. Ja jos joku scrobble on LastFM.ssä, niin harvinainen on se. Captain Beefheart on aina ollut to do -listalla. Kuolema oli hyvä syy poimia lista esiin ja aloittaa kunnollinen tutustuminen legendaan.

Olen aina pitänyt Captain Beefheartia Frank Zappan isonaveljenä, henkisesti, ja sellainen suhde kai olikin. Siksipä vähän hämmästytti, että kapteeni, eli Don Van Vlient kuoli 69-vuotiaana juuri Frank Zappan 70-vuotispäivän alla. Nuorukaisile tiedoksi, että Zappan on ollut mullan alla jo kauan.

Niin, se musiikki. Sehän on hyvää.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

I'ma let ya finish



Ei ole monta viikkoa siitä, kun käynnissä oli progevaihe. Sitä ei voi ymmärtää, jos katsoo mikä soi nyt. Soittolista, jossa on kaikkea kummaa elektroa, technoa, dancea, ambientia, mitä lie. En minä niistä niin tiedä, mutta tuota jumputusta tosiaan. Ja väitän, että aika lailla kovimpia soittolistoja koskaan olen siitä kasannut.

Varsin hupaisaa on yllättää itsensä yhä uuden jännän ääreltä. Valtaosa em. soittolistan piiseistä löytyy Pitchforkin listalta, jolla on viime vuosikymmenen 500 parasta kappaletta. Mutta siellä on paljon myös hiphopia ja räppiä. Kummankaan suurkuluttajaksi en tunnustaudu, mutta aina löytyy jotain. Tuon listan läpi käydessäni tajusin, että Kanye Westin Jesus Walks on yks kovimpia kappaleita, mitä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtiin.

Linkkejä:

hanneksen bpm-soittolista
http://open.spotify.com/user/hannes_ko/playlist/1eVeT3rqwW9iz4pBB8mHf6
spotify:user:hannes_ko:playlist:1eVeT3rqwW9iz4pBB8mHf6

Pitchforkin 500 lista:
http://open.spotify.com/user/jrisgod/playlist/7K4gKC0gMk7ZsSYWERY96a
spotify:user:jrisgod:playlist:7K4gKC0gMk7ZsSYWERY96a


Kanye West: Jesus Walks

lauantai 11. joulukuuta 2010

Kulttuuripääkaupunki förevisar

Jos kuulet YleX:ltä skottipoppia ja ihmettelet, mikä bändi on kyseessä, niin se on The Friend Suomen Turusta. (Aina pitää sanoa Suomen Turusta, ei Turusta. Se on olevinaan hauskaa.)

Tuottaminen on sellainen juttu, että ei siitä pitäisi puhua kuin ammattilaisten kesken ja pienessä piirissä, salaa, koska se on vähän likaista työtä ja kuulostaa ihan kaupalliselta jutulta. Ja pois se meistä!

Mutta nyt on sanottava tuottamisesta se, että tuo The Friendin hittikappale New Berlin Wall on aika lailla täydellisesti tuotettu kappale. Siinä on popestetiikan tämän hetken virtaukset paikallaan. Eikä kappale ole ollenkaan heikko laulunakaan. (Valitettevasti joudun viittaamaan MySpaceen, mutta en ole silti paha ihminen, tein sen olosuhteiden pakosta. Olin nuori ja tarvitsin rahaa.)

Kaikki tietenkin ovat sitä mieltä, että tässähän nyt on The Crashin korvaaja. Ja ovat ehkä oikeassa. Minulle tulee jostain syystä ensimmäisenä mieleen Catatonian 90-lukulainen hittikappale Mulder and Scully.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Words are very unnecessary

Ei voi tulla yllätyksenä, että musiikista ja kirjoittamisesta kiinnostuneella ihmisellä on myös laululyriikan saralla joitain ambitioita. En niistä halua tarkemmin puhua a) koska aion takoa niillä miljoonia ja b) koska enhän minä nyt kehtaa.

Monessa laulussa kerrotaan hieno tarina. On eräänlainen kuningaslaji onnistua mahtiballadin tekemisessä. Mutta vielä kiehtovampaa on onnistua kolmella, kahdella, yhdellä sanalla. Onko se mahdollista?

Mitä tarvitaan? Vankka basso. Rumpali, joka on jämäkkä, mutta jolla ei ole tarvetta olla suuri taiteilija. Ja sitten rauhaton, vaeltava kitara, joka soittaa hiukan sinne päin, sillä tavalla huolimattomasti, aavistuksen laiskasti, mutta koko ajan kekseliäästi, ei anna ihan kaikkea, mitä voisi tarjota.

Ja sitten vokaalit: tem-po-a, voLYYmia ja ar-ti-ku-loin-ti-a vaihteleva, mutta intensiivisyyden säilyttävä laulaja. Sana. Toinen. Ehkä kolmas. Aina merkityksellinen. Ja ensimmäinen sana uudestaan. Ja toinen. Uudestaan. Uu-des-TAAN. Uu. DEStaan. Uu-uu-des-taaaan. Uuu-deees-taan. U. U. U-uuuuu-destaan.

Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa


ja

Vain toinen johtaja
Vain toinen sankari


Olisi vaan pitänyt uskaltaa toistaa. Olisi vain pitänyt uskaltaa toistaa.

Musta Paraati
oli lähellä. Ja edellä olevasta kuvauksesta pitäisi tulla mieleen myös Television. Siellä oltiin aika lailla oikean ajatuksen äärellä muuten, mutta liian monta sanaa jäi pudottamatta pois. David Byrnen Talking Heads olisi voinut päästä jäljille, jostain syystä luulen näin, vaikka bändin olikin enemmän puheliaan neuroottinen. Mutta Psycho killerin toistamisessa olisi tehonsa.

Silti niiden sanojen pitäisi olla vähemmän erikoisia - voimakkaita kyllä, mutta ei psychoa ja killeriä, joissa on liikaa latausta merkityksessä. Merkitys pitää tulla siitä, millaisen merkityksen sanalle antaa levyllä tai lavalla. Kun se tehdään oikein, yhden piisin oikea pituus voi olla 1 tai 19 minuuttia. Tai jotain muuta, riippuu siitä, millainen on hetki. Kuinka monta kertaa se pitää sillä hetkellä sanoa.