tiistai 24. helmikuuta 2015

Tämän kirjoituksen aiheessa on rumpusoolo

Tänään Spotifyni soitti peräkkäin Sannia ja Hüsker Düta. On hyvä juttu, että voi pitää molemmista. Ei ole rajoja. Hüsker Dülle piti saada lisää (eka!!??!) tageja blogiin, mission accomplished.

Mutta oikeasti piti kirjoittaa Harry Nilssonista. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että hyvä jytä voi jäädä huomaamatta, vaikka sitä hierottaisiin naamaan.

Nilsson on tuttu tietenkin versioistaan Everbody's Talkinista ja Without Yousta (joka on, saamari sentään, Badfingerin (myös tagiton???!!!??) kappale!) ja vielä Coconutista. Mutta minä olen lisäksi kuullut Nilssonia sen sata kertaa Mafiaveljissä, enkä vaan ole pannut merkille, tullut ajatelleeksi, vaikuttunut.

Nyt sitten Jump Into The Fire tuli jossain vastaan, ja olihan elämys. Luin kaikkien kommenteista, että aina tulee mieleen Ray Liotta, niin itselle ei tullut. Nyt alkaa jo tulla, vaikka elokuvaa en välissä ole katsonut. Omituista.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kun radion aukaisee

On hienoa kuulla suosikkipiisi radiosta, mutta vielä hienompaakin on: kun kuulee jotain odottamatonta. Nykyisin kuuntelen radiota vain autoillessa ja autoilen vähän. En jaksa brömistellessä kuunnella puhetta, vaan räplään kanavia ja toivon, että kohdalle osuu jotain siedettävää. Kanavan vaihtaminen on siksi taajaa.

Jatkuva selailu tarkoittaa sitä, että sellaisten laatukanavien kuin Radio SuomiPop, Radio Nova ja Iskelmä lähetysvirta kuuluu autoradiostani joskus, eli kiusallisen usein. Pitäisi jaksaa kuljettaa levyarsenaalia, mutta ei jaksa. Kolmessa edellä mainitussa kanavassa on sekin puoli vielä, että koskaan ne eivät yllätä, eivät mihinkään suuntaan. Sopii odottaa huonoa suomalaista hiphoppia, todella väsynyttä keskitien jolkottelua ja muuta sellaista, mutta sitten myös joskus joku hyvä PMMP tai Maija Vilkkumaa.

Mutta tänään, ja vielä tuo Iskelmä! Sieltä tuli taidepläjäys, vähän kuin jonkinlaista lo-fi tai DIY Ultra Brata. Piti juurruttaa pätkä tekstiä päähän, jotta voi googlettaa. Kappale paljastui Pikku Kukan tekemäksi. Kyllä minä olen kuullut heistä, mutta en ole tiennyt millaista on tuotanto. Nyt tiedän. Olen hiukan hämmentynyt. Onko oheinen kappale hyvä, vai hyvä koska oli niin yllättävä? Aika näyttää.

Mutta mikä näiden nimien kanssa on? On Kukkaa ja Pikku Kukkaa. On Puk ja Vuk. Ja tuhat bändiä, joiden nimessä on ensin Black. Inspiroitukaa etevämmin!


perjantai 13. helmikuuta 2015

Olkoon teineillä Sanni

Ensimmäinen kosketus Sanniin (todettakoon, että fyysisesti en ole häneen koskenut, vaikka kerran melkein törmäsin!) oli Prinsessoja ja astronautteja, joka ei ole häävi. Sysäsin tämä neidon koriin "tarpeettomat teinitähdet". Sitten kuulin kappaleen Sotke mut, joka on soundillisesti erittäin erikoista kamaa suomalaisittain. Siitä tykkään, hieno, omaperäinen kappale.

Sannilla tuntuu olevan taipumusta julkaista musiikkia, jota ei ole ihan helppo sulattaa. Me ei olla enää me on iso hitti, mutta ärsyttävä. Samoin Jos mä oon oikee. Tänään kuulin ensimmäistä kertaa 2080-luvulla-kappaleen. Siitä pidän.

Jos teineillä pitää olla pop-tähti, niin olkoon se Sanni.

Jostain syystä Sannin virallinen youtube-kanava on kovin aneeminen. Ei ole esim. tätä uutta matskua. En siis upottele. Kuunnelkaa Spotifysta.

Tänään tuli televisiosta myös elokuva Miss Farkku-Suomi. Siinä tämä sama Sanni näyttelee, mutta jää erinomaisen Mikko Neuvosen varjoon. Kauko Röyhkän romaanista on tehty hyvä elokuva.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Se ja Bananarama ne yhteen sopii, kun käyttää väkivaltaa

Kuulin Se-yhtyeestä ensimmäisen kerran noin 12-vuotiaana noin 1993, kun keulakuva Yarin Akvaariorakkaus-elokuvassa soinut Punaista vaniljaa soi television Listassa tai jossain. Jotenkin vaan siitä jäi muistijälki, vaikka piisiä en tajunnut silloin yhtään, enkä varmaan vuosiin kuullut Sen kappaleita.

Silloin tuntui, että ne Yarin Se-ajat ovat jossain muinaisuudessa, mutta bändin edellisestä levystä oli alle 10 vuotta. Jos nyt joku hahmo nousisi esiin vuonna 2006 lopettaneesta bändistä, niin ei olisi kovin kummallista. Akvaariorakkaudesta tähän päivään taas on kulunut yli 20 vuotta.

Se tuli vaan taas ajankohtaiseksi, kun kuuntelin ... ja kun odotan, näen pimeässäkin -kappaleen. Kahdeksan minuuttia pitkä kappale on erikoinen, sellainen, jonka vain Se voi tehdä. Törkeän vähälle huomiolle jäävä Se. Tämä on maaginen kappale.



Pannaan tähän muistiin toinenkin vanha asia. Radiossa soi Bananaraman kappale, jonka olen viimeksi kuullut ehkä 23, ehkä 28 vuotta sitten. Suunnilleen. Aika. Moista.

Jännä yhteensattuma on se, että googlettelin tuossa myös Annie Lennoxin Ash-coveria, ja samalla tuli ilmi, että Dave Stewart on ollut naimisssa yhden Bananaraman jäsenen kanssa.

Ja kappale on mainio.