Hannekselle kolahtaa

Vuonna 2525

2012-01-22T01:18:00.005+02:00

No, huomenta/päivää/iltaa tulevaisuuden hannes, kerrotaanpa täältä menneisyydestä taas kerran mistä sitä nyt ollaan innostuneita, niin voit taas tulevaisuuden nykyisyyden norsunluutornissasi panna halvalla näitä mietteitä mitä nyt on, ja rypeä niissä uusissa suosikeissasi.

Tulossa on siis raakaa dataa siitä, mikä sinua ennen vanhaan, alkuvuodesta 2012, niin kovin liikutti. Ennen kuin asia alkaa, niin muistin virkistämiseksi kerron, että päivitysten harvinaisuus on kuntopyöräinnostuksen syytä. Ei ole aikaa kirjoitella blogiin, kun mies panee itseään kuntoon.

Erityisen kovasti olen tykännyt ruotsalaisen The Amazingin kappaleesta Gone, jossa kitarat on pantu helisemään niin kuin niiden pitää. Kaunista kuin mikä on tämä hiljastelu, vaan levyltä toivoisi ehkä laajempaa, dynaamisempaa tarjontaa.

Sitten on tämä. The Nightlife ja kappaleensa On the Run. Jos tarkastelemme pelkästään pintaa, niin tässä on laskelmoinnin makua, liian paljon niitä autuaaksi tekeviä palikoita. Cool poika ja ihQu tyttö, vähän 80-lukua musiikkiin, vielä enemmän vaatteissa - selvää on, että kaikkien graafikkolasisten pitää tykätä. Ja nyt kyllä kannatan tykkäämistä, sillä kappale on hurjaa tykitystä. Tai siis upeaa maalailua, ihan sama asia. Ei tämäkään yllätä omaperäisyydellään, mutta tempaa mukaan matkalleen.

Ja mitä muuta: no Tenhiin olen vihdoin tutustunut kunnolla. Kyseessä on surullismielistä death folkia soittava suomalainen yhtye. Tempo on jotain 10-12 bpm, mutta kama on hyvää. Jos et usko, tsekkaa vaikka kappale Kielo. Valistuneissa piireissä Tenhiä on meikälle tyrkytetty puoli vuosikymmentä, mutta tyhmä uskoo hitaasti.

Kuuntele vielä siellä tulevaisuudessakin myös Oranssi Pazuzun kappale Komeetta, jossa Kuolleiden Intiaanien äkkiväärä taiderock kohtaa örinän. Kyllä tälle nyt alkaa lämmetä, vaikka yhtyeen Provinssi-keikalta kävelinkin aikoinaan pois kesken ekan piisin.

Risto on tietysti tuttu tapaus, mutta kylläpä oli hurja vaikutus, kun kuulin kappaleen Nina, olen palasina Rock-Suomi -tv-sarjan uusintakierroksella. Rivi "olet siis kuullut mitä Tampereella kuiskitaan" ja aivan ehdottoman kiehtova taustalaulu nostavat muutenkin nerokkaan kappaleen huimiin korkeuksiin ja mahtaviin syvyyksiin.

Me And My Armyn hymni nimeltä Anthem on eri kiva ja tuo mieleen Siinain. Tychon Hours on hieno kappale, samoin Ron Sexsmithin Believe It When I See It.

Siinäpä tärkeimmät tällä kertaa. Kiitoksia mielenkiinnosta, ja muistahan kirjoittaa vähän useammin.

Käsi kädessä 80-luvulle

2011-11-28T20:49:00.003+02:00

Älkää turhaan juhliko, en ole jäänyt esimerkiksi auton alle.

Olenpahan vaan kuunnellut esimerkiksi:

M83 aiheuttaa ranskalaisinnostusta, johon käytän myös Justicea.

Orion Rigel Dommisse on sairaan kaunista. Kiitoksia tästä Teemu L:n suuntaan, samalle miehelle, joka antoi kouraan Martin Hannettin tuottajanurasta kertovan cd:n, joka on hyvä.

Mutta hyvä on myös toisen tuottajan, Trevor Hornin, vaiherikkaan uran summaava NRGM:n mainio soittolista (spotify:user:nrgm:playlist:13dFTZpje02y3TCxo9hVnh). Huikein löytö sieltä toistaiseki on Dollar ja kappaleensa Hand Held in Black and White. Hieno syy kaivata sitä 80-lukua, jota ei ole koskaan kokenut. Tulee nostalginen tunne, vaikka en ole ennen 31. ikävuotta kappaletta edes kuullut.

Kuukauden paras piisi on kuitenkin Sydän, sydämen Ducato. Vuoden parhaita, ja hauska video.

M83 - kuulostaa ihan joltain kivääriltä

2011-10-17T21:59:00.003+03:00

Täytin erään aukon popsivistyksessä joitakin viikkoja sitten: katsoin elokuva St. Elmo's Fire. En muista mitä se on suomeksi. Elokuvassa nuori Rob Lowe esittää rokkitähteä. Rokkitähti soittaa saksofonia. Olemme siis 80-luvulla.

Tuleeko saksofoni takaisin? Muistamme läheisten euroviisujen eeppisen sax-miehen. Muistamme kesän Saxobeat-hitin. Molemmat menevät huvituksen piikkiin.

Mutta sitten tulee vuoden 2011 yks parhaista levyistä, M83:n Hurry Up, We're Dreaming. Niin, todellakin yksi parhaista levyistä. Levyn intron jälkeen aloittava Midnight City saa lopussa kruunun saksofonin avulla. Siinä sitä kuunnellessä ihminen tulee hyvälle tuulelle. Tila jatkuu koko tuplalevyn ajan. Levy on sympaattinen ja eeppinen. Se on ihmisen pakko kuunnella.

Pet Shop Boys: Very

2011-10-12T01:35:00.007+03:00

Pet Shop Boysin Very on ensimmäinen levy, jota odotin. Olin jo PSB-fani, kun Behaviour ilmestyi, mutta silloin ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta saada etukäteen tietää, että tuollainen levy olisi tulossa, saati että sitä olisi saanut käsiinsä. Kyllä levyltä sitten aikanaan pari kappaletta kuuli, So Hardin tai Being Boringin videokin näkyi jollain silloisella kanavalla. Se oli räjäyttää pään.

Sain yhtyeen kokoelmalevyn Discography joululahjaksi. Discography julkaistiin syksyllä 1991, mutta tuskin sitä noin nopeasti sain, epäilen enemmänkin joulua 1992. Joka tapauksessa olin vallan tyytyväinen tähän aarteeseen, se taisi olla ensimmäinen oma kasettini. Sitten jossain vaiheessa Radiomafialla kerrottiin, että PSB:ltä on tulossa uutta materiaalia. Kanava kertoi lähettävänsä erityisohjelman suoraan Engalnnista, jossa tätä ihmettä kuultaisin. Ja kuultiin sitten, minäkin kuuntelin sormi rec-napilla.

Ainakin sieltä tuli silloin Liberation-piisi, jonka nimeksi kirjasin horjuvalla englannillani Live Our Nation. Se oli kyllä kaiken kaikkiaan kansainvälinen kokemus. Tarina päättyi hyvin, kun eräänä keväisenä päivänä 1994 ostin Veryn Alajärveltä. (Very julkaistiin syksyllä 1993.)

PSB-fani olin ollut alle kouluikäisestä. Lapsenvahtinani joskus toimineelta naapurin tytöltä sain jopa lainata kasettia, jolle PSB:n musiikkia oli nauhoitettu. Betso Byos, kuten bändiä kutsuin, on ehkä elämäni tärkein bändi. Vaikka en sitä enää laske suosikkibändikseni, ja vaikka joku Nirvana on vaikuttanut asenteisiini paljon enemmän, niin aina tulee lämmin tunne, kun jotain PSB:hen liittyvää tulee vastaan. Bändi on ainoa, jonka kaikki haastattelutkin jaksan lukea.

C-kasettikokoelmani täydentyi jossain vaiheessa Behaviourilla, joka on PSB:n paras levy. Mutta minulle Discography on tärkein. Veryllä on myös erittäin suuri rooli. Siihen sisältyy odotuksia, yllätyksiä ja pettymyksiä. Välillä levy on ollut vuosia ilman kuuntelua. Uusi kuuntelu paljastaa yllättäviä vahvuuksia ja heikkouksia. Vaan jos joku levyä alkaa haukkua, kiivastun. Vain minulla on oikeus sitä kritisoida.

Siispä kritisoin, kappale kappaleelta:

Can You Forgive Her
Veryn toiseksi tunnetuin piisi ja se, josta tehtiin hassuhattuinen video. Tämä kappale jatkaa edellisen, mestarillisen Behaviour-levyn merkeissä. Kuuntelija ei shokeeraudu kappaleesta, vaikka levyn visuaalisessa ilmeessä on viittauksia soundin päivittämiseen. Edelleen Neil Tennantin lyriikat parisuhteesta ovat piinallisen suoria, mutta ovat kuitenkin yleisellä tasolla. Se on vaikea yhdistelmä. Ymmärrän kappaleen suosion ja myönnän sen ilmeiset ansiot, mutta Can You Forgive Her ei ole koskaan kuulunut levyn suosikkikappaleiden joukkoon. But that's childish, so childish.

I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing
PSB:tä leppeimmillään. Kappale on kevyt, kukkaniityille hyppelyyn tarkoitettu. Kappaleessa on jotain hajua irtiotosta, mutta samalla siinä on paljon typillisiä PSB:n maneereja. Neilin omaa taustalaulua, poikkeavia väliosia jne. Kappale on mieleenpainuva ja kaunis, mutta olisi saanut olla hiukan terävämpi. Aika on vähän nakertanut raikkautta, joka aikanaan oli kappaleen vahvuus. Yhtä kaikki levyn parhaimmistoa.

Liberation
Muistan mainiosti, että tämä oli niiden piisien joukossa, jotka etukäteen Veryltä kuulin. Pienelle pojalle kappale oli hiukan tylsänpuoleinen, ja se mielikuva on ollut liiankin voimakas. Tosiasiassahan kappale ei ole ollenkaan tylsä. Se menee suoraan asiaan, hytkyvä biitti saa seurakseen yhden kappaleen teemaäänistä. Liberation on kappaleena tunnelmaltaan Behaviour-materiaalia, mutta Chris Lowe on ohjelmoinut musiikin konemaisemmaksi. Silti sillä on viuluja ja Tennant vetää falsettiosuuksia. Liberation on levyn vahvaa keskitasoa, hyvin tyypillinen Pet Shop Boys -kappale, jossa bändi ei häpeile vahvuuksiaan.

A Different Point Of View
Uskallan väittää, että jos aiemmat piisit ovat olleet enimmäkseen Tennantia, niin tämä on Lowe-osastoa. Kappale lähtee liikkeelle kunnon vauhdilla. Sen jälkeen Tennant alustaa tarinan, jonka jälkeen kohoamme kliimaksiin:
And all I wanted to say was that I love you
But you tell me now you don't believe it's true
You got a different, a different
A different point of view
Todella lämmin, kaunis kertosäe, joka iskee kuulijaan kiinni. Kappaleessa on kaikuja ja suhinaa, jotka tulevat levyn edetessä tutuiksi. Lowe ei kaihda "fillejä", mutta ei tunge kappaleita täyteen. Kappaleessa on kaksi peräkkäistä väliosaa, joiden jälkeen palataan kertosäkeeseen. PSB ei pelkää.

Dreaming Of The Queen
Paluu Tennantin syvimpään ytimeen. Hidas, maalaileva, unenomainen kappale unesta. Tennant kuiskailee. Jokainen kappaleen hetki on painotettu. Kuulija pakotetaan kuuntelemaan. Kertosäe on mieleenapainuva niin melodialtaan kuin sanoiltaankin:
That there are no more lovers left alive
No one has survived
So there are no more lovers left alive
And that's why love has died
Yes, it's true
Look, it's happened to me and you
Viuluja ja rumpukoneen laiskaa hölkkää, kaikenlaisia Pet Shop Boysille ominaisia ääniä, välillä melko kummallisiakin, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki pysyy kasassa. Veryn piiseistä tämä on niitä, joita vanhemmiten on osannut eniten arvostaa.

Yesterday, When I Was Mad
Tämä kappale päätti c-kasetin ekan puolen, ja millä vimmalla päättikin. PSB goes techno! Pienen suostuttelun jälkeen kappale lähtee huimaan laukkaan ja Tennantin käsitelty ääni alkaa kertoa vimmaista tarinaa. Ryöpsähdyksen jälkeen Tennant vastaa itselleen ikimuistoisella kertosäkeellä, joka lähtee liitoon kuin hävittäjä lentotukialukselta. Tässä kappaleessa mennään eikä meinata, tässä on väkivaltaa, jos PSB yleensä on pitkiä, surullisia katseita. Lowea? Eittämättä. Mutta Tennantin lyriikat ovat kunnossa.
Darling, you were wonderful, you really were quite good
I enjoyed it, though, of course, no one understood
A word of what was going on, they didn't have a clue
They couldn't understand your sense of humour like I do
Tennantin yläluokkainen olemus ja Lowen partyboy-meininki kohtaavat tässä todella omituisella ja kiehtovalla tavalla. Kaiken lisäksi tämä on PSB:n "tervetuloa 90-luvulle" -hetki. Hieno, kiehtova kappale, joskin ehkä pahimmille snobeille liian moderni. Tämä soi Kuoppalan koulun levyraadissa 1994.

The Theatre
Kappale aloitti b-puolen ja on valtava. Huge, sanoisi Donald Trump. Kappale alkaa junnaavalla, jännällä kuviolla, jonka jälkeen mukaan tulee yeaah-huutoja naislaulajalta ja muuta kuoroa. Kappaleessa on paljon Lowen rakastamia pieniä, ikään kuin asiaan kuulumattomia ääniä, mutta silti The Theatre säilyttää koko ajan ylväytensä. Tämä ei ole levyn merkkipiisejä, mutta hieno osoitus siitä, millaisessa vedossa PSB oli Veryä tehdessään. Se tiesi mitä oli tekemässä, ja uskallus kuuluu. Kukaan muu ei tee The Theatren kaltaista tanssimusiikkioopperaa.

One And One Make Five
Jokaisella levyllä on heikoin piisi, ja tämä on toinen vaihtoehto Veryn peränpitäjää valitessa. Suoraan homodiskoon sävelletty kappale onnistuu jopa ärsyttämään jonkun verran. Tennantin painokkaasti lausumat "people", "jumping" ja "everybody" särähtävät jostain syystä korvaan ja Lowen biitti on sotkeutua itseensä. Väliosan taustalla höpöttävä miesääni on hölmö samalla tavalla kuin myöhemmin mukaan tuleva kuiskaileva naisääni. Täytepiisi.

To Speak Is A Sin
Nyt palataan The Theatren tunnelmiin. Tai itseasiassa Gerry Raffertyn Baker Streetin tunnelmiin. Välillä Tennantin taustalla on vain rumpukone ja piano. Tunnelma on suoraan öiseltä, usvaiselta kadulta. Vanhasta kaupungista, ei mistään kauppalasta tai Keravalta. Tämä kappale ei tietenkään tehnyt vaikutusta vuonna 1993, mutta nyt se kuulostaa PSB:ltä omimmalla alueellaan.

Young Offender
Toinen vaihtoehto levyn huonoimmaksi piisiksi, lähinnä siksi, että kappaleen sanoitus vaikuttaa jotenkin hölmöltä. Young offender, you're younger than me, obviously, mitä se nyt on. Kappaleessa on jonkinlaista ilmavuutta, joka pelastaa sen
mahalaskulta, mutta onhan tämä tyhjänpäiväinen, erityisesti kun tietää mitä on tulossa.

One In A Million
Tässäpä! One In A Million on yksi Pet Shop Boysin ässäpiiseistä, mutta valitettavasti se ei taida olla ollenkaan tunnettu. Kappale on niin kaunis, ylväs ja eeppinen, että sitä kuunnellessa suorastaan herkistyy. Varhaisteinille Veryn tärkeimmät piisit olivat Go West ja a-puolen rallit, mutta näin vanhemmiten One In A Million noustaa päätään. Piisi olisi upea finaali levylle kuin levylle. Heti alku jotenkin lupaa todella hienoa kappaletta. Piisissä ei ole mitään pakotettua, se ikään kuin leijailee kohti oikeita uomiaan. Se kasvaa pienillä eleillä koko ajan suuremmaksi ja tavoittaa lopulta valtavat mittasuhteet olematta liian iso. Tässä on hieman U2:n ääniä, ja Tennantilta myös huudahdus! Laskettelin autollani tuossa yhtenä päivänä Alajärven Pyhävuorelta kohti Vimpeliä, kun kappale soi. Se oli kotiinpaluu, jotenkin. Jotenkin lähes 20 vuoden päähän menneisyyteen.

Go West
Ihan väärässä paikassa. Go West saattaa olla jopa bändin tunnetuin piisi. Ja sehän on hölmöydessään nerokas. Campiahan tämä on, mutta PSB osaa tehdä sen sivistyneesti. Kappale on killeri. Se kyllä on tappaa levyn, sillä se ei sovi ollenkaan One In A Millionin perään, vaikka molemmissa kappaleissa on jonkinlaista maailmoja syleilevää optimismia.

Mitä jää käteen? Ensinnäkin Very ei vuonna 2011 kuulosta niin suurelta irtiotolta ja modernisoitumiselta kuin silloin kuulosti. PSB:n vahvuudet olivat edelleen mukana pelissä. Ehkä Veryllä lähdettiin hieman kokeilemaan kilkutuksilla, joiden kanssa bändi sitten jossain vaiheessa meni metsähallituksen puolelle. Very on myös Pet Shop Boysin "heterokauden" viimeinen levy. Jatkossa kappaleiden sanoituksiin tuli Tennantilta entistä enemmän viittauksia homokulttuuriin ja elämäntavan mukanaan tuomiin seikkoihin. Veryn jälkeen Pet Shop Boys teki timanttisia piisejä, mutta vasta parin vuoden takainen Yes tuntui hyvältä kokonaisuudelta.

This week I 'ave been mostly listening to

2011-10-05T19:17:00.000+03:00

Reginaa ja epoa. Jostain syystä tuo yhdistelmä kuulostaa hyvältä. Ja kyse on tietysti musiikista.

Reginan uusi levy Soita mulle on kehuttu niin monessa paikassa, ettei yhden lukemattoman blogaajan tarvitse samaan puuhaan ryhtyä. Se on hyvä levy.

epo-555 taas on hajonnut. Bändi on keikkunut jo ties kuinka kauan sillä listalla, jossa on bändejä, joihin pitää tutustua. Kyseessä oli tanskalainen yhtye, joka kuulostaa hiukan Violalta, jos se nyt sitten asioita selventää. Sellaista elektronista ja silleen. Pohjoismaalaisen viileää, mutta kuitenkin tunteellista. Uskokaa pois, se on hyvä.

Believe the hype to some extent

2011-10-04T13:15:00.003+03:00

Blogien lukeminen on turhaa puuhaa, joten en tiedä onko French Films Suomen blogatuin bändi. Näin kovasti väitetään, että on. Sitä paitsi se on helppo uskoa. Bändi on hyvin tyylikäs.

Niille, jotka eivät bändiä tunne, kuten viikontakaiselle minulle, tiedoksi: French Films on helsinkiläinen ja hyvin, hyvin 80-lukulainen. Laulaja kuulostaa tarpeeksi Ian Curtisilta. Bändi on reippaampi kuin Joy Division, mutta hyvin, hyvin 80-lukulainen.

Laulaja dominoi soundia. Kitara pääsee joka piisissä kerran etualale esittämään variaationsa piisin pääteemasta. Basisti pakottaa kuuntelijan soittaman tukka silmillä ilmabassoa. Rumpali junttaa yksinkertaisesti, ei fillejä, ei todellakaan fillejä. Välillä puolihölmö kosketinkuvio piristää. Asia sanotaan parhaimmillaan alle kahdessa minuutissa.

Kuulostaa tutulta ja hyvin, hyvin 80-lukulaiselta. Mutta toimii.

Kaikkein parasta tässä on se, että FF tuo Suomeen (takaisin) kunnon bänditaustalaulut ja "auun", "wuhuun" ja muut tärkeydet. Hyvä että uskalletaan.

Bändin esikoislevyä Imaginary Future on hauska kuunnella. Kannattaa kuunnella.

Veni, Vini, Vici

2011-09-24T21:15:00.003+03:00

Kaukaisessa galaksissa, kauan aikaa sitten, eli Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1981 The Durutti Column esitti kappaleen Missing Boy. Se on siksi kova veto, että siitä on puhuttu tässä blogissa.

Harva yksittäinen live-esitys on tehnyt tähän ihmisen poikaan yhtä kovaa vaikutusta, mutta siihenpä se sitten jäi, se vaikuttuminen. Musiikkia on nykyisin niin helppo saada käsiinsä, että jos se on hankalaa, niin hankkiminen jää tekemättä. Intuitiivisesti, ja sattumalta ihan oikein, oletin, että The Durutti Columnin tuotantoa ei ole kovin helppo saada kuunneltavaksi. Nyt kun tiedän paremmin, niin voin kertoa, että näin pitkään olikin, mutta bändin The Factoryn aikoina tekemät levyt on sittemmin julkaistu uudelleen ja ne kyllä haltuunsa saisi.

Kokonaan toinen asia on sitten se, että bändi on ollut koko ajan aktiivinen, ja kun sanon aktiivinen, myös tarkoitan aktiivista. The Durutti Column on julkaissut levyjä suunnilleen joka vuosi 2000-luvulla. Nytpä on sellainen ilosanoma kerrottavana, että nuo levyt on laitettu Spotifyhyn.

Onko se musiikki sitten tylsää breikaamatta jättäneen wannabe-neron kilkuttelua? No ei se ole, vaan kiehtovaa, salaperäistä musiikkia, jossa on samanlaisuuden pohjavire, tinkimättömyys, mutta koko ajan myös jotain uutta ja raikasta. On eri laulajia, rohkeaa kokeilua moderneilla rytmeillä ja pohjilla, mutta koko ajan myös sopivan laiskahkoa kitarointia ja syvämietteistä synkistelyä, sitä mistä tässä on kyse.

Mistä tässä on kyse? Jos tykkäät The Curesta, niin tykännet The Durutti Columnista. Jos tykkäät Jori Sjöroosista, tykkäät The Durutti Columnista. The Durutti Column on jammailevampaa, väljempää ja ehdottomasti laiskempaa kuin vaikka nyt The Cure. Laiskuus on hyvä juttu. Se on välinpitämättömyyttä muiden odotuksista. 2000-luvulla kukaan ei ole odottanut, että The Durutti Column breikkaisi. Se on varmasti auttanut siinä, että yhtyeen musiikki on niin tyylikästä ja hienoa. Jos bändi haluaa huuliharppua musiikkiin, se laittaa huuliharppua musiikkiin (The Fields of Athenry). Kaikki eivät tohtisi näin tehdä.

The Durutti Column on tietenkin oikeastaan yhtä kuin Vini Reilly. Tämän bändin entiset jäsenevät ovat muun muassa kuolleet kirvesmurhaajan tappamina. Yksi on. Muitakin on kuollut. Syöpään ja sellaiseen. Ainakin yksi on. Mutta se nyt ei ole niin tylikästä, kuin tuo kirvesmurhaajajuttu. Annetaanpa siis sen jäädä viimeisenä mieleen.

Ja menkäähän nyt kuuntelemaan niitä 2000-luvun juttuja. Kuunnelkaa nyt vaikka Interleukin (For Anthony), jossa on aika vaikuttava kuoro. Ja melkoinen seikkailukitara. Ja se akustinen päälle. Aivan uskomatonta.

Antaa olla jo 20 vuotta

2011-09-21T14:15:00.004+03:00

Tällä viikolla 20 vuotta sitten Geffen julkaisi Nevermid-nimisen levyn, kuuman lätyn. SPIN-niminen julkaisu on tuottanut Nevermindista uuden version, jossa on covereita.

Semisuurta yleisöä viehättänee, että Meat Puppets ja The Vaselines tekevät versioitaan Nirvanasta, sillä Nirvanahan aikoinaan coveroi ko. orkestereita.

Parin kierroksen jälkeen viehättävimmältä vedolta vaikuttaa Butch Walker & The Black Widowsin versio In Bloomista. Kyseessä on alunperinkin levyn paras piisi, joten onhan siinä tsäänssi onnistua. Mustien leskien ilollismielinen veto taputuksineen on sopivan kiero minun makuuni.

Kaikkein erikoisin nauhoite on 62-vuotiaan soul-laulaja Charles Bradleyn suorite. Charles Bradley & The Menahan Street Band veivaa Stay Awayn aivan uusiksi ja jättää laulamatta linen "god is gay."

Pieni pettymys jää Breedistä, jonka versioi tuttu juttu Titus Andronicus. Ei oikein lähe. Mutta ehkä se siitä.

Lataa levy tuolta: http://www.spin.com/articles/free-album-spin-tribute-nirvanas-nevermind

Kyllähän näitä muisteloita nyt tulee, mutta koetetaan jaksaa.

Minä olen siellä vähän myöhässä

2011-09-17T00:19:00.002+03:00

Kiitos kuuluu aina koko joukkueelle. Tällä kertaa pitää kiittää nettipoppilehti Nuorgamia, siitä että kun kohta kerron ahaa-elämyksestä, niin he ovat vastuussa.

Nimittäin monestihan sanoitukset ovat aika yhdentekeviä. Näin on varsinkin, jos musiikki on niin sanottua bilemusiikkia.

No nyt on myönnettävä, että olen LCD Soundsystemiä kuunnellut nimenomaan bilemusamoodilla, vaikka olenkin tiennyt että Murphyn James on keski-ikäinen, tavallisen näköinen musanörtti, ja sellaisellahan voi olla asiaakin.

Jonkinlaisena Suomen virallisena LCD-propagandakanavana toimivan Nuorgamin Mahlanjuoksuttaja-artikkeli Murphysta sai kuuntelemaan toisella korvalla ko. musiikkia, ja kas, sieltähän helmi löytyi.

Losing My Edgen vimmaiseksi turhautuneisuudeksi yltyvä sanoitus on nerokas, pysäyttävä, upea, hauska, koskettava ja mitä muuta.

Ensin surullismielisehkö, mutta kuitenkin setämäinen huomio:

Yeah, I'm losing my edge.
I'm losing my edge.
The kids are coming up from behind.
I'm losing my edge.
I'm losing my edge to the kids from France and from London.
But I was there.

Oikeasti kappaleen minää ottaa pattiin:

I'm losing my edge to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties.

Niin, onhan hän sentään ollut jotain ja kiertänyt muutakin kuin tahkoa:

I used to work in the record store.
I had everything before anyone.
I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.
I was there in Jamaica during the great sound clashes.
I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988.

No niin, kyllähän ne ovat aika hyviä...:

But I'm losing my edge to better-looking people with better ideas and more talent.
And they're actually really, really nice.

Ja sitten MINÄ sanoo, mitä on kuullut SINUN tekevän. Ja alkaa sylkeä myrkkyä: minä sentään olen vaikka mitä:

But have you seen my records?

Briljanttia menoa, hieno kappale. On siitä videokin, mutta se on lyhyt versio. Kuuntele nyt sitten vaikka tuosta: http://www.youtube.com/watch?v=I_j8BG-ybng

(Jostain syystä bloggeri ei nyt tykkää linkittää.)

Yöllä on lämmin

2011-09-15T19:08:00.003+03:00

Niinhän se on, että jos tuoretta poplistaa kuuntelee, niin ihminen toteaa sen sisältävän pääosin kamalaa törkyä. Kymmenen vuoden takainen lista tuottaa ahaa-elämyksiä, ja kun on kulunut 20 vuotta, alkaa nostalgia tehdä jo tehtävänsä.

Kun mennään sitten vaikka 40 vuoden taakse, niin yllättävän moni kappale kuulostaa hyvältä, ja ne jotka eivät, kuulostavat mielenkiintoisilta.

Uskon vakaasti siihen, että kyse ei ole siitä, että ennen tehtiin kaikki paremmin. Aika vain tekee tehtävänsä. Mieleni tekisi käyttää tuota yliopistossa opiskelleiden tunnussanaa, eli kontekstia, mutta en käytä. En siis sano, että konteksti muuttuu. Vaan että ympäristö muuttuu, ja popkappale tunkeutuu ympäristöön ilman aikalaisrasitteita.

Tämä pitkä johdanto vie siihen, että Sandran kappale In the Heat of the Night on erikova kappale. 80-luvulla se lie laskettu pelkäksi päiväperhoksi. Nyt se kuulostaa liki täydelliseltä pop-piisiltä.

Ja miksi ei kuulostaisi. Sandra on pätevä popemäntä. Kappaleen on tehnyt Michael Cretu, jota toki voi myös vihata, mutta josta on pakko silti sanoa, että mies osaa hommansa.

In the Heat of the Nightissa on riittävät säkeet, takuuvarma kertsi, juuri
oikenlaiset soundit ja pieniä, komeita koukkuja jatkuvasti, mutta ei ylen määrin.

Hienoimpana koukkuna on kolmen eri vokaalikerroksen olemassaolo. Ensin on Sandran laulu, johon Michael Cretu vastaa vielä suuremmalla emotionaalisella panoksella kuin Sandra. Ja tähän vastaa sitten geneerinen bändipoika taustalaulullaan. Sitten tulee kosketinsoolo ja sama vuoropuhelu uudestaan. Kitara uljahtaa (ulista-verbin taivutus) ja kappale alkaa olla ohi...

Monta kohtaa, jotka liikuttavat, monta kohtaa joka saa tekemään di-di-di-dii-tyylistä scättiä, monta hienoa kohtaa vetää ilmasähkörumpuja tai ilmakosketinsoittoa.

Minä en tuosta esityksestä löydä virhettä. Muuta kuin sen, että video on epäilyttävä.

Kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt huuto on syyri

2011-09-13T20:58:00.003+03:00

Viime ajat seikkailuni popmusiikin parissa ovat olleet vähäisehköjä, pinnallisehkoja ja hapuilevahkoja. Parannan ehkä tapani, ja sille on jo innoituskin, jonka lopuksi kerron.

Muuta mieleen eksynyttä:

a) saakohan Halpa-Hallin soundtrackeja ostaa jostain? Välillä lounge laukeaa luovaksi vapaa-assosiaatiojazziksi, hetkittäin tulee mieleen Steely Danin viimeistelty tyylikkyys, mutta säröisemmin ja arvaamattomampana. Häpeilemättömästä tarttuvuudesta lisäpisteet.

b) olen kuunnellut klassista taas välillä. Bach on jees. Händel kanssa. Schubertin Ave Maria on hieno. Shostakovitsh, Stravinsky ja Tshaikovski tappelivat ja Stravinski taisi voittaa. Tilanne voi muuttua tarkistuslaskennan jälkeen.

c) Rumban keikka-arvion perusteella Primal Scream veti vahvasti. Screamadelican kovuutta tsukin tarvitsee sen kummemmin painottaa. (Paitsi töissä piti, kun ei uskottu!)((Eka maininta Primal Screamista vasta nyt tässä blogissa!))

d) Että mitäkö kuuntelen? Cocteau Twins. Olen tiennyt kovaksi, mutta ehkä se nimi on etäännyttänyt. Samaan aikaan jotenkin daideellinen nimi ja vulgaari, kun on coc.

Tämähän sopii edellisen kanssa temaattisesti yhteen

2011-08-25T21:20:00.003+03:00

Kappas vaan. Suen kolumnissa Tomi Tuominen kertoo, kuinka pitkästä aikaa kuunteli Arcade Firen albumin Funeral, ja ihan liikuttui. Kappas siksi, että muutamaa tuntia aiemmin pyöräytin kyseisen levyn automatkalla läpi ja sain kylmiä väreitä.

Pitää selvittää nyt taustaa sen verran, että Funeral on yksi niistä levyistä, jotka vahvimmin ovat vaikuttaneet nykyiseen musiikkimakuuni. Sitten tuli kuitenkin hetki, kun kuuntelin kyseistä levyä, jätin sen kyllästyneenä kesken ja pelästytin itseni. Mitä nyt? Menetinkö yhden elämän suurimmista nautinnoista.

Enpä sen jälkeen uskaltanut levyä kuunnella. Pieni välimatka kuitenkin auttoi. AF:n äänimatto tuli tuttuna hyökynä päälle, kauniin piisin väkivaltainen kitara riemastutti, nuo bassokuviot saavat kenet tahansa ilmabassottelemaan, sieltä jostain esiin pyrkii lähes tukahdetutettu Sarah Neufeldin liikuttavan kaunis viulukuvio... Rikas levy. Kaikki on taas hyvin. Kiitos.

Huojennuttuani aloin ajatella, että kyllä Win Butlerin ja Jack Whiten pitäisi tapella. Kumpi voittaisi?

Muisto ja tilaisuus

2011-08-22T21:53:00.000+03:00

Näin kesän päätteeksi on hyvä miettiä sellaistakin hauskuutta, kuin että mitä musiikkia soisit soitettavan hautajaisissasi. Tämähän on vallan normaali, perinteinen kysymys, joka hyvin usein esitetään henkilöhaastattelussa ihmiselle. Musiikinystävät taas miettivät asiaa aivan vapaaehtoisesti.

Musiikinystävän ensiajatus on toki se, että hautajaisissa pitää soitaa vainajan lempimusiikkia. Ja sitten pohtija alkaa aivomyrskyn, kaivaa esiin mielestään vallan edustavan kokoomuksen musiikkikappaleita, jotka tuovat esiin valitsijansa elämänvaiheiden pääkohtauksia.

Vaan kun ei se ole niin yksinkertaista. Vainajahan ei ole enää kuuntelemassa niitä kipaleita. On varsin todennäköistä, että saattoväki ei ihan samalla tavalla heittäydy tunnemyrskyyn sen indiehelmen kuullessaan, kuin maallisen vaelluksen päättänyt listojenlaatija. Mistä kukaan tietää, mikä kappale muille hänestä tulee mieleen: vieraita vartenhan, ei vainajaa varten, hautajaisia pidetään.

Kannattaa panna merkille myös se, että hautajaisväki on monesti ikäjakaumaltaan sekalainen joukko. Jos joku ymmärtää, miksi Jethro Tullin Too Old to Rock ´n Roll, Too Old to Die soi ämyreistä, niin toinen ei tajua asiaa ollenkaan. Vainajallehan itselleen on tullut mieleen, että kuoppauksessa paikalla on niitä kanssakeikkailijoita ja muita elontiellä kohdattavia, jotka ovat samoja huvituksia kiertäneet ja kuoleman kohdanneen kanssa samoja iltoja istuneet. Mutta todennäköisempää on, että seurakunta koostuu isotädeistä ja pikkuserkuista, vaikka elämästä erkaantunut olisikin vielä nuorehko. Eli puhumattakaan siis siitä, että kun ihminen kuolee vanhana, niin kaiken maailman kavereita arkun äärellä on vähänlaisesti ja suku ja kylänmiehet siellä paljolti ovat. Kertooko heille nyt niin paljon sitten se, miksi Iron Maidenin pitää pauhata, kun muistetaan, että vuosi on 2050.

Ja sitten ihan perusasia, kyynikon näkökulma. Ihminen on tässä maailmassa täysin yksin. Vaikka kuinka luulee saavansa yhteisiä kokemuksia, niin ihminen kokee itsekseen. Laulun saamat merkitykset ovat lopulta vain henkilökohtaisia, ja parhaimmillaankin maalaavat vain haalean kuvan tovereille omasta kokemusmaailmastasi. Ja se kappale, joka tänään on ladattu paljolla, saattaa karistaa merkityksellisyytensä aikojen saatossa, joten vaikkapa jälkeen jääneestä paperista kaivettu toivepiisi voikin olla hautajaisten aikaan banaali valinta.

Tarkkana niiden listojen kanssa, älkääpä oikeastaan tehkö ollenkaan.

Kappale kauneinta progea

2011-08-06T21:48:00.004+03:00

Niin, viime aikoina korvani ovat olleet kallellaan 70-luvulle ja lähinnä Britanniaan, sen progeskeneen.

Etsin tässä yhtenä päivänä Spotifyhyn progesoittolistaa, ja erinäisten hankaluuksien (Metro Station, Paramore, Blink 182, Owl City, Evanescene ovat joidenkin mielestä progea) jälkeen hyvä löytyikin. Sieltä pomppasi esiin erityisesti minulle tuntematon Strawbs, jonka hymni Autumn on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä kappaleista.

Aivan uskomattoman kaunis kappale. Teidän tulee se kuunnella. Kaikkein kaunein kohta alkaa tuossa oheisessa linkissä viiden minuutin jälkeen. Siitä on hankala parantaa.

Ja tuossa vielä soittolista Spotifyhyn. spotify:user:anaon:playlist:7dKPTwgkKZJ5lqZP1ZLpZG

Kun alajärveläiset Siinaille vaelsivat

2011-08-05T22:29:00.004+03:00

Siitä puhutaan jo Helsingin Sanomissakin! Ei siitä siksi voi enää blogissa jauhaa? No, Siinaista.

Ihmisen pojan ei kannata pidättää hengitystä odotellessaan Joensuu 1685:ltä uutta lp-levyä. Toinen veljes-Joensuu (Mikko) tekee Mannan musiikkia. Toinen (Markus) ja ylimääräinen Joensuu (Risto) keksivät itselleen puuhaa Zebra and Snaken jäsenten ja sitten vielä jonkun kanssa: syntyy alajärveläinen superyhtye (oi aikoja!) Siinai. Nimi on hyvä, paitsi ettei ole, kun on olemassa Sinai.

No mutta Siinain ensilevy Olympic Games on surinaa, kiitos siitä. Se on myös teemalevy olympialaisista! jos ette nyt jo arvanneet. Eikä mistään cocacola-kisoista, vaan vanhan ajan olympialaisista, joissa kilvoiteltiin ja maalinauhat ja fanfaarit olivat yhtä suuressa roolissa kuin sponsorit nyt. Kuten minua viisaammatkin ovat todenneet, konseptista tulee mieleen Vangelis ja Vangeliksen legendaariset tulivaunut. Sama tulee mieleen, kun levyä kuuntelee, mutta hyvin hyvässä hengessä. Siinai käy hyvin lähellä Vangelista, mutta muistaa pysyä omalla tontillaan kuitenkin.

On puhuttu maailmanvalloituksesta: no ei onnistune, kun eiköhän olympiateemainen levy ole vähän turhan sisäänpäinkääntyvää sisäpiirihassuttelua. Ja laulamaton levy on ehdoton turn off joka puolella maailmaa. Mutta jos edes pieni osa Mogwain tai jonkun sellaisen suosiosta, taikka ehkäpä arvostuksesta osuu Siinaihin, niin hyvä.

Tässä linkki (You shine) Brighter Than Lightiin, joka on elämää suurempi kappale ja josta tulee mieleen ainakin Bach.

Ja tuota se Mikko nykyään puuhaa, Mannan kanssa.

Welcome to the prog club. Niccccce.

2011-07-19T16:08:00.003+03:00

Töllöstä tuli tuossa taannoin ensimmäinen osa saksalaisesta dokumenttisarjasta, joka käsittelee 80-luvun musiikkia. Punkista aloitettiin, ja jälleen kerran muistettiin kertoa, kuinka punk tuli kaatamaan progen dinosaurukset. Ja onhan se niin. Mutta kuka koskaan puolustaa progea lukemattomissa samankaltaisissa dokumenteissa?

Ehkä proge sortui nihkeilyyn, mutta kertokaatten nuorisolle myös sen ilosanomasta. Silloin tehtiin paljon hienoa musiikkia. Dokumentti sai minutkin progenuoruuttani muistelemaan ja itse asiassa myös kaivamaan esiin artisteja kuuntelujonosta. Niinpä nyt parin päivän aikana on soinut Yes, Van Der Graaf Generator, Curved Air, Renaissance, Gentle Giant ja Emerson, Lake & Palmer.

Mutta erityisesti on soinut Keith Emersonin ja kumppaneiden esiproge, The Nice. Yhtyeen The Thoughts of Emerlist Davjack on yksi hienoimmista The Beatlesia, The Beach Boysia ja tulevaa progea yhdistävä kappale.

Minuun iskee erityisesti oheisen linkin kohta 0.46-0.48. Liikuttavaa.

Kanyen puoti

2011-07-18T15:54:00.002+03:00

Vihdoin olen saanut aikaiseksi tutustua Kanye Westin viime vuonna ilmestyneeseen My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumiin. Hipitihoppia ei tässä blogissa tietenkään ole sumaksi asti ollut. Kanye West on alalta niitä harvoja, jotka ovat saaneet positiivisia reaktioita aikaan. Jesus Walks on yksi komeimmista, nimenomaan komeimmista, kappaleista viime vuosilta.

Kanye West on julistautunut itse neroksi, eikä lahjakkuuta todellakaan voi kiistää. Twisted Fantasy on hengästyttävä paketti koukkuja, melodioita, sampleja, vierailijoita, melodioita, riffejä, f- ja n-pommeja, soundeja, biittejä... kaikkea mahdollista. Se on tavaratalo, karkkikauppa, pilailupuoti ja Linnanmäen kummitusjuna. Kanye West on kaupallinen, liikemies ja tietää mitä tekee.

Moni asia, jotka genressä yleensä tökkivät, toimivat tällä levyllä. Esimerkiksi fiittaajen määrä. Lukemattomista vieraista tulee ikään kuin Kersantti Pippurin kansi mieleen. Tämä on ajankuvaa.

Tällä hetkellä parhaiten koukuttaa melko perinteinen All of the Lights -renkutus, jossa on geneerinen naislaulaja. Periaatteessa tällaista kuulee nykyään jatkuvasti, mieleen tulee esimerkiksi Hayley Williamsin fiittaamassa B.o.B:n Aeroplanes-kappaleessa, mutta joku tämänkin nostaa toisiin korkeuksiin.

(Nopeammin), korkeammalle, voimakkaammin

2011-07-07T14:00:00.005+03:00

Bloginpitäjä on tullut vanhaksi ja muistelee siksi, miten ennen tehtiin paremmin. Eikä edes muistele, horisee vaan muuten, kun ei näistä seuraavista muista mitään muuta kuin jälkikäteen.

Näitä youtube-retkiä ja spotify-similarseja tehdessä tuli kuljettua oheinen polku:

Heart on hieno hard rock -bändi. Kaikki tietävät sen mahtiballadin, mutta tässä on ihan toisenlaista voimaa. Crazy On You.

Heart johti Meat Loafiin, jonka minioopperat kyllä tekivät paluun herkällä 90-luvulla ja muistan niitä poikasena ihmetelleeni. Mutta tämä helvetin lepakko tuli jo ennemmin. Hieno kama, hieno kama. Meat Loaf: Bat Out of Hell .

Aikakausi eri, kunianhimoo sana. Asia on virtuositeettia, mutta myös tunnelmaa.

In the Heat of the Moment on kuin tehty elokuviin ja montaaseihin.

Mutta minua tykästytti heti myös tämä Asian piisi, vähän erikoislaatuisempi. Asia: Who Will Stop The Rain

Asiassa on kai jotain uskottavuutta, mutta Air Supply taitaa olla sukupolvelleni tuttu lähinnä Conanin vitseistä. Onhan tämä aika paisuttelua, mutta mikä ironinen bändi uskaltaa paisutella näin? Air Supply: All Out Of Love

Tunteen palo on nyt suurta. Otetaan vielä yksi samaa sarjaa. Kyllä tällä irtoaa. Bread: Everything I Own

Kadunmies

2011-06-28T23:08:00.002+03:00

Hipster Jesus died for sins you haven't heard of. Niin, kun kaikenlaista on tullut diggailtua, niin jossain vaiheessa kaikki on käyty läpi. Not!

Aina voi kuunnella vaikkapa 1916 syntyneitä sokeita katusoittajia. Juuri nyt ei tule mieleen muita kuin Moondog. Löysin kyseisen sankarin mainiolta Cracked-sivustolta, jota voi yleisesti ottaen suositella kaikille niille, jotka tykkäävät kaikenlaisista listoista, mutta osaavat esim. lukea ja ajatella.

Spotifysta löytyy aika paljon matskua, jota tässä on tullut kahlailtua läpi. Tosi kummallista ja sitten nerokkaan kummallista, mutta ei aina kovin kaukana esimerkiksi Mahavishnu Orchestrasta.

Oheinen Pastoral ei Spotifyssa ole. Kuuntele se tuosta.

Vasta kuvitusta miettiessäni tajusin, että se on blondi

2011-06-27T19:54:00.002+03:00

Jollei Anna Calvin levy Anna Calvi ole vuoden levy, niin ainakin se on melko varmasti ehjin levy kaikista tämän vuoden julkaisuista. Jos joku vielä jotenkin pystyy rakentamaan vakuuttavamman kaaren draamaan, niin silloin puhutaan keskisuuresta ihmeestä.

Niin ja eikä tässä muutenkaan kovin helpolla Calvin Annaa suisteta kukkulan kuningattaren paikalta. Kun levyn nyt on pyörittänyt reilut parisenkymmentä kertaa läpi, niin moitittavaa ei tahdo löytyä. Kymmenen mainiota kappaletta, hieno artisti ja hyvä tuotanto.

Levyn avaa oikealla tavalla jännittävä ja salaperäinen intro. Ilmeisimmät singlet on sijoitettu oikeisiin paikkoihin: Desire tulee kolmantena ja dramaattinen Blackout juuri ennen kuin levy laskeutuu kohti loppuratkaisuja.

Alussa lauletaan intohimosta (Desire) ja keskivaiheilla suudellaan (First We Kiss). Jälkimmäistä kappaletta voi kiittää vieläpä siitä uskomattomasta suorituksesta, että se ei ole korni, vaikka aihevalinnan ja tempon takia se vaara on ilmeinen.

Viimeinen kappale on nimeltään Love Won't Be Leaving, joten eiköhän tarinakin tule selväksi.

Mutta varmin tapa kertoa siitä, miten hyvä levy tämä on, on seuraava anekdootti: ostin tämän levyn täysihintaisena. Ulkolaisia levyjä tulee harvemmin ostettua tuoreeltaan. Nyt vaan ei ollut vaihtoehtoa.

Seniili-Rock

2011-06-19T22:26:00.011+03:00

Hannes kävi myös sunnuntaina Provinssissa. Teema: minen ymmärrä nuorisoa.

Ensin ymmärsin. Oululaisen nuoren Satellite Storiesin positiivisessa mielessä amatöörimäinen ote ja ihan hauska tanssittava indiemusiikki tekivät päivän avauksesta aurinkoisen. Sympaattisen oloinen bändi on kuunnellut paljon Amerikan itärannikon tanssi-indietä ja varmaan kotimaista Disco Ensemblea. Teinitytöt varmasti tykkäävät.

Tämän jälkeen tsekkasin hetken Uutta Fantasiaa, ihan hauskaa instrumentaalidiscoa. Häivyin paikalta, kun venytetty vitsi, eli Freeman tuli lavalle. Tai ei Freeman ole vitsi, vaan hänen käyttämisensä.

Sitten menin avoimin mielin kuuntelemaan The Wrecking Queensia. Kolmannen piisin alussa lähdin pois, kun oli niin tylsää. Yleensä punatukkainen naisbasisti takaa bändi mielenkiintoisuuden, mutta ei tässä tapauksessa.

Pettyneenä menin YleX-telttaan, jossa soitti Hadouken!, nimeen kuuluu !. Ja voi miten tylsää. Siis tavanomaista teinien hyppyyttämistä, eikä minusta edes kovin karismaattista.

Päivä uhkasi tässä vaiheessa mennä aivan odotetun synkissä merkeissä, sillä eihän sunnuntaina etukäteenkään mitään hyvää ollut. Paitsi ehkä Circle. Eikä tarvita ehkää. Jos joku metallibändi on kova, niin nuo Porin hullut. Ja mikä lavashow ilman rekvisittaa. Päivän pelastus.

Tästä innostuneena odotin, että YleX-lavalla olisi nyt jotain vähän mielenkiintoisempaa, kun tarjolla olisi walesilaista shoegaze, Joy Formidable. No joo, Laulajatar/kitaristitar oli hyvin sympaattisen oloinen, jopa ylimakea. Musiikki taas ihan kivaa. Eipä siinä mitään.

Provinssi tarjosi enää System of a Downin ja Jare & VilleGallen. Systeemi veti lavanedustan sadan metrin matkalta tukkoon. Kovin suosittua se on, tämä SoaDin musiikki. Minua se suosio hämmästyttää: ei bändi huono ole, mutta ei nyt mainiokaan. Siinä SoaDin ja edellä mainitun räppikaksikon välissä mietin, että olen kahden vaarallisen tulen välissä. Lähdin pois.

Bonuksena Anna Puu ja miehen käsitys katsekontaktista.

Samuli Putron näköinen hanuristi

2011-06-19T01:52:00.007+03:00

Hannes meni lauantaina Provinssirockiin:

Pariisin Kevät täytti YleX-teltan ja tunnelma oli ok, mutta bändi ei esiintynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Epätasaista kovin oli. Piisithän Tuunelan poppoolla on jos mihin riemuiloon, mutta nyt draaman kaari ei kantanut ja näytöksissäkin oli ongelmansa.

Lääkkeiden ottamattomuudesta Tuunela lauloi tällä kertaa ensin yksin kitaran kanssa. Ja sitten bändi mukaan. Ei ihan onnistunut. Koko homma tuntui sitä paitsi ekalta encorelta, ja olisi vaikka saanut olla. Nyt tunnin ja 15 minuutin setti oli liian pitkä.

Pariisin Kevät oli jo toisen kerran minulle pieni pettymys. Inhottava juttu, kun varmasti hyvä bändi on kyseessä ja materiaali rautaa. Uudetkin piisit vaikuttivat ihan ok:ilta.

Iloinen yllätys perjantailta tiesi kertoa, että peruutuksien takia Magenta Skycode esiintyy Seinäjoella. Keväällä se teki oharit seinäjokelaisille. Pääsin nyt kuulemaan ensimmäistä kertaa livenä yhtyettä, joka on toiminnassa olevista bändeistä ehkä maailman paras.

Valitettevasti Magenta veti huonosti väkeä YleX-telttaan ja lisäksi osa paikalle vaivautuneista tajusi vasta soiton alettua, että Escape the Fate ei esiinnykään. Sieltä tuli keskaria sitten.

Totuuden nimissä on sanottava, että ei Magenta kuitenkaan yleisön vähyyteen kaatunut. Jotenkin soitossa oli sinnepäin-meininkiä välillä. Jori Sjöroos ei ole mikään esiintyjä, joten karismaa puuttui, ja lisäksi miehen varmasti vilpittömät spiikit kuulostivat melkein piruilulta.

Ei se huono veto ollut, mutta pettymys kyllä. Lopussa bändistä kuitenkin jäi sympaattinen kuva, yhteiskumarrukset ja kaikkea. Ja oli se nyt välillä tosi komeaa (esim. Go Outside Againin aikana).

Hullu oululaisbändi Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ei pettänyt. Varsinkin keikan alku oli murhaa. Täysverinen punkbändi olisi huomannut kolmen, neljän piisin jälkeen, että tästä ei homma parane, ja laittanut pelin seis. No, nyt THJKB veti tunnin verran. Pari lyhyttä encoreakin. 45 minuutissa asia olisi tullut selväksi.

Muuta valittamista ei ole. Välispiikit olivat sopivan hauskoja. Ja hienoa, että joku mokasi: yksi kappale otettiin uudestaan, jolloin päähahmo itse muistutti, että "meillä ei muuten ole levy-yhtiötä. Että jos jotakuta kiinnostaa..." Esiintymisasutkin olivat komeimmat aikoihin. Kaljamahat ja kaikkea taiteen nimissä.

Kello yhdeksältä Törnävän päälavalla alkoi soittaa Social Distortion. Uskomatonta. Kun joskus 1996 kuulin Räkärodeosta kyseistä orkesteria, niin en kuuna kullan valkeana olisi uskonut sitä livenä näkeväni. Enkä uskaltanut alkaa odottaa bändin näkemistä ennen perjantaita.

Ja mitä tuli: mainio veto. Varmasti se oli Mike Nessille ja kumppaneille vain yksi monista konserteista kiertueellaan, mutta täällä ainutkertainen ja enemmän kuin kelpoisa. Alkukin oli hyvä, mutta keikan edetessä meno vain parani. SD coveroi Hank Williamsia ja Johnny Cashia ja muutenkin oli roots-meininki. Räkäpunkin rinnalla bändi on nykyään amerikkalaisen rikkaan musiikkiperinteen vaalija kaikin puolin. Yllätyslahjana SD:llä oli keikan puolivälissä pari tummaa lauljatarta taustoja vetämässä. Muutenhan kyseessä on mitä valkoisin bändi, mutta ei pahalla tavalla.

Mike Ness oli ihan leppoisa. Jos rehellisiä ollaan, niin Jello Biafra on kuitenkin karismaattisempi.

Vielä illan jo kääntyessä yöksi kävin Rumbateltassa kuulostelemassa millainen mahtaa olla ruotsalainen Miss Li. No hyvin svengaava kokoonpanohan se. Siinä oli Tori Amos ja kaikenlainen, jopa iskelmään vivahtava, svengijengi sullottu samaan pakettiin. Hankala ihan kokonaan on kuvata, menkää kuuntelemaan. Suosittelen, ja ovat lisäksi Ruotsista, niin täällä varmaan usein ovat.

Kultaturbotimantti

2011-06-12T00:14:00.005+03:00

Luin tuossa keväällä liudan elämäkertakirjoja, joista osa oli vastenmielisiä. Yksi vastenmielisyys oli Jyrki Hämäläisen kirja. Vastenmielisyydestä tulee mieleen nykyajan Suosikki, tai ainakin Suosikin kansi. Sillä enpä tiedä mitä siellä sisällä on, mutta kansi kertoo, että ei mitään hyvää.

Nykyajan nuorisoa ei mitä ilmeisimmin musiikki kiinnosta. Eihän Suosikkikaan koskaan ollut mikään vakavasti otettava musiikkilehti, mutta oli siinä nyt jotain. Poikakin sitä saattoi lukea, ainakin silloin, jos kannessa oli Guns N' Roses. Vaikka oikeasti mieluummin sitä luki, kun kannessa oli vaikkapa Pandora.

Josta pääsemme siihen, miksi tämä kirjoitettiin: koska haltuuni on sattunut kolmisenkymmentä Suosikki-lehteä 80- ja 90-luvuilta. 80-luvun lehdissä ei vielä ole muistoja, kun en lehteä lukenut vielä. Mutta 90-luvun lehdistä muistaa ja paljon. On hupaisaa lukea juttuja ja varsinkin katsoa mainoksia. Ja kuvassakin näkyvä Pandora-kantinen esimerkiksi on hyvin muistissa.

Ja niissä useimmissa oli jopa julisteet tallella. New Kids on the Blockia, Take Thatia, Madonnaa, joo. Mutta myös Ayrton Sennaa ja Wayne Gretzkyä.

Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Woo-o-o-wo-ooo-o-o

2011-05-27T19:27:00.000+03:00

Jos maailma on reilu, Wiidakko tekee nyt läpimurtonsa. Jos ei tee, niin sitten ei tee, mutta bändille ei voi jäädä omista toimistaan kyllä mitään hampaankoloon. Tämä Seis, seis, seis -rallatus on niin selvä hittipiisi, että ei mitään rajaa.http://www.blogger.com/img/blank.gif Toisaalta, samaa sanoin aikoinaan Juhlat-kappaleesta.

Nyt erona on tosin se, että angstinen tulokulma ainakin soitannollisesti on täysin jätetty. Se kulma, se angsti teki aiemmasta tuotannosta hieman hankalan suuren yleisön nieltäväksi. Nyt kitarat helisevät ja bändi svengaan kuin ne kymmenet brooklynilaisbändit, joita hipsterit diggaavat. Voivatko ne digata lahtelaista bändiä, joka soittaa noita svengijengejä suohon? Mitä väliä.

Hyvän ja pahan ATK-keskuksessa

2011-05-24T22:12:00.001+03:00

Onhan hänestä kohistu, mutta nyt kohisen minä.

Varmasti monikin vihaa Jaakko Kangosjärven musiikkia. Ei kenenkään tarvitse erikseen sanoa, että se on kömpelöä, sekä musiikkillisesti että teksteinä. Kaiken kaikkiaan Kangosjärven musiikki on ristiriitaista. Häneltä tuntuu puuttuvan merkittäviä musiikillisia valmiuksia, mutta toisaalta hän on onnistunut säveltämään kiehtovia kappaleita, joissa on huimia koukkuja. Teksteissä runnellaan suomea, kieltä ja sanastoa, mutta briljantit lyyriset helmet hohtavat kilpaa.

Niin, sitä musiikkia ei mistään kuule, muualta kuin levyltä Ihmeellinen luonto, jonka onneksi Johanna on julkaissut uudelleen. Niin paitsi Musiikki ja urheilu on tuttu More Arctic Hysteria -levyltä.

Keskustelupalstoilla Kangosjärveä kuvataan muun muassa täsyhulluksi ja hän onkin nykyään toimittaja. Levy äänittettiin, kun Kangosjärvi oli myöhäisessä teini-iässä (1980-luvun alussa). Musiikissa on vaikutteita lastenhuoneesta ja vähän Lapista, josta Kangosjärvi on kotoisin. Kuulemma levy on tehty täysin vilpittömästi parhaaseen, siloiseen lopputulokseen pyrkien. Siinä, siloisuudessa, ei ole onnistuttu. Muussa varsin hyvin.

Jos ei tykkää Lumisadetta-piisin 50 pennin Casio-kuviolle, niin on pihalla kaikesta. Tuuliko se siellä, Maallisia mietteitä, Musiikki ja urheilu... hienoja kappaleita. On välipiisejäkin, mutta antaa olla.

Eilen olin onneton (voi voi)
tunsin kaikki turhaa on
otin korvat käteeni
ja naulasin ne ristille
jatkoin elämää olin vähän onnellinenkin

Erityiskiitokset murtaen suomea laulavalle Christinen Glaserille. Taustajoukoissa sellaisia tekijöitä kuin Jukka Mikkola ja Jyrki Siukonen.

kun ruma sana sanotaan niin kuin se on

2011-05-22T21:43:00.003+03:00

Taannoin kerroin sanoitusfantasioistani. Niihin aikoihin joku julkaisi jotain, joka oli hyvin lähellä sitä/niitä. Se joku oli Minä ja Ville Ahonen.

Olen vasta nyt tutustunut bändin ylistettyyn debyyttiin. Se on tavattoman kiehtova levy. Kyseessä on sanoitusvetoinen albumi. Osa sanoista ja ilmauksista on käsittämättömän korneja. Sellaisia, että hampaat narskuvat. Jotkut taas ovat niin pöljiä, että ovat hyviä. On paljon sellaista, josta ei ole varma, toimiiko vai onko surkea suoritus. Ja on sellaista, jonka huomaa heti hienoksi.

Sanoituksissa on käytetty toistoa hienosti. Toisto on aliarvostettua. Toistoa voisi käyttää enemmän. Toistoa ja variaatiota. Ensimmäinen kolahtava sanoitus on levyn kolmas kappale Möttösen laulu. Se ei ole toistoa sillä tavalla, kuin minä yleensä käsitän, mutta variaatiota parista rivistä.

"jos olet pinnalla
älä vaivu

----

jos olet pohjassa
älä pelkää"

Huh!

Jos jostain lyyrisestä suorituksesta pitää olla kateellinen, niin tuossa ollaan lähellä sellaista.

Juoksen niin kauan -piisi on maaninen, purkaus. Siinä on roskaa ja loistavuutta, se on kiehtova, ärsyttävä ja kestävä sanoitus. Se on kiero, sitä ei soiteta koskaan radiossa.

"juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy"

vs.

"vittu että rakastan tätä roviota, jonka olen itselleni rakentanut"

En yleensä pidä kirosanoista teksteissä, varsinkaan vittu-sanasta, mutta tuossa sille on paikka.

Eno-kappaleessa luetellaan homo-stereotypioita, viimeisenä sitten "ahdistunut yksinäinen vanhapoikaeno."

Huh!

Hukkumisia, paleltumisia, itsetuhoa, muiden tuhoamista, paranoidisuutta... hienoa sielunmaisemaa. Levyn teema.

Musiikillisesti: laulaja lausuu erikoisesti. Kiehtovasti ja ärsyttävästi. Musiikki on hienoa, mutta lähinnä tukee tarinoita, Tuomas Skopan basso taustalla etunenässä (oksymoron)(välillä Mew-basso!). Mutta viimeisessä kappaleessa alkaa proge. Musta virta saa koko ajan lisää kerroksia, kunnes muuttuu surinaksi. Todella vahva lopetus levylle.

Viiden tähden levy? Vai yhden? Kumpaakin. Ärsyttävä, kiehtova, hieno. Tämä on niitä, joista intoillaan.

Mitä enemmän nostatte kohua

2011-05-10T21:21:00.003+03:00

Mitähän Anna Calvista voi sanoa sellaista, jota ei ole sanottu. Tuskin mitään. Täälläkin asia on nyt tarkastettu, ja huomattu, että kohu on oikeutettua. Anna Calvin Anna Calvi on hieno levy. Jos tykkää PJ Harveysta, niin varmaan Anna Calvikin uppoaa.

Eipä muuta, hajaantukaa kuuntelemaan.

Ykkösketju kapinoi

2011-05-08T02:08:00.004+03:00

Aamulla selvisi, ettei Magenta Skycode tulekaan pääesintyymään Seinäjoelle, mutta ei se haittaa. Jos maailman paras aktiivinen bändi jää pois, niin Suomella on varaa nostaa pääesiintyjäksi maailman toiseksi paras aktiivinen bändi, Rubik.

Lisäksi paikallinen bändi, the local act, Streak and the Raven oli iskussa.

Aloitetaan Streak and the Ravenilla. Olisin nimittäin saanut mielestäni vastinetta rahoilleni pelkästään kyseistä bändiä kuunneltuani. Viime kesän Provinssirockin jälkeen yhtyeeseen on tullut enemmän voimaa ja massaa.

Kun bändi on maineeltaan ollut vakavan taiteellinen, niin nyt matkassa on enemmän hulluutta. Melkeinpä ne basso-rumpukomppi-vetoiset menevät piisit toimivat parhaiten. Eli maalailu vähemmälle ja vallia niin penteleesti. Ja ehkä myös yksi tai kaksi piisiä voisi tehdä, sellaista radiopiisiä, ihan siksi, että saisi jatkaa musisointia.

Streak and the Raven NÄYTTÄÄ edelleen siltä, että se olisi koottu kolmesta eri bändistä. Mutta ei se nyt haittaa, kun yhteistyö pelaa.

Mitäs Rubikista? Ei kai muuta, kuin että esitys oli vakuuttava, vaikka kuka tahansa ymmärsi, että ei Seinäjoelle nyt ihan parasta ladattu. Dada Bandits -levy oli yllättävän vahvasti vieläkin esillä. Solaria tuli enemmän sitten lopussa.

Bad Conscience Patrolilta kuultiin ne kaksi bändin uran parasta kappaletta. Jesus/Hypnotist ja City and the Streets menivät vähän meluamisen puolelle, mutta ovat ne niin hienoja kappaleita, että liikutuksen puolelle sitä pieni ihminen ajautuu.

Se oli hyvä ilta musiikille.

Debyytti ja debyytti

2011-05-06T15:21:00.002+03:00

Hieman yli kaksi vuotta sitten kirjoitin hämeenlinnalaisesta Delay Treesista muutaman MySpace tms. -piisin perusteella ihan kiva -arvion. Talvella kuulin bändiltä kappaleen Cassette 2012, joka on enemmän kuin ihan kiva.

Nyt käsissäni on koko levy, joka on vahva esitys. Cassette 2012 jää toki toistaiseksi kohokohdaksi, mutta muutamilla muilla piiseillä on mahdollisuus yltää kantaan, kunhan saavat aikaa ja tilaa kasvaa. Toisaalta levy on pääasiassa maalailua, jota ilmeisillä hittipiiseillä ei välttämättä tahdotakaan rikkoa.

Vaarana on se, että levystä jää vahva kuva, mutta mikään ei saa siihen palaamaan. Toistaiseksi minulla on sama tilanne Rubikin kanssa. Tunnistan Solarin hienoksi levyksi, komeaksi teokseksi. Silti debyytti Bad Conscience Patrol pääsee soittoon Solaria useammin, vaikka BCP:ltä haukkaankin yleensä vain A Hard Tryn, City & the Streetsin ja Jesus/Hypnotistin.

Kevät toi, kevät toi

2011-05-01T20:27:00.002+03:00

Toukokuu alkaa yllätyksellä. Reino and the Rhinos on mennyt minulta kuulematta roskaa -osastolle (on sille osastolle rumempikin nimi, mutta olen siivo ihminen), mutta nyt ensikosketus yhtyeeseen on hyvin positiivinen. Aurinko on hyvä single. Ja kun tuo Reino Nordin tuossa radiossa puhuu, niin ei se olekaan niiiiiiiin vastenmielisen oloinen kuin mitä on jostain syystä kuvitellut.

Mitäpä muuta otsikoksi kuin: Kuunnelkaa Kurt Vilea

2011-04-24T21:43:00.002+03:00

Sonic Youthin Kim Gordon suosittelee. Ja hannes:

Vuoden toinen vuoden paras levy! Se on philadelphialaisen singersongwriter Kurt Vilen älppäri Smoke Ring For My Halo. Voiko tällaista enää edes olla kyllä on eikö ole uskomatonta. Nimittäin vaivatonta, parhaimmillaan suorastaan soljuvaa poppia ja koko ajan kuitenkin tarpeeksi rosoista, syvää ja no mitä kaikkea. Kevyitä piisejä, raskaita piisejä ja silti koko ajan vaivatonta ja kekseliästä. Ja joku tosiaan osaa vielä tehdä pop-koukkuja.

Profiileissa Kurt Vilea verrataan Bruce Springsteeniin, mutta ei. Cat Stevens ja Jackson Browne kertovat ehkä enemmän, paitsi että tämä on parempaa. Suomalaisista tulee ekana mieleen Matti Johannes Koivu.

Minun on vaikea käsittää, että jonkun mielestä oheinen Jesus Fever ei olisi hieno kappale.

Nollapisteen juurilla

2011-04-23T01:31:00.003+03:00

Absoluuttinen Nollapiste juhlii 20-vuotista olemassaoloaan Roots-illoilla, joissa se soittaa piisejä ensimmäisiltä levyiltään ja lisäksi vastikään julkituotuja kappaleitaan uran alusta. 0piste on ennenkin ollut pääsiaisen aikaan Seinäjoella ja nyt oli taas.

Pitää olla rehellinen tässä maailmassa: kyllä se pahan maun jätti. Ja sanon näin, vaikka bändi esitti kappaleen, jossa joku on aina hereillä kello neljä. Se oli sellainen läpisoitanta, kuten vähän muutenkin koko keikka. Välillä tuntui, että esiintymässä on ylimielinen helsinkiläisbändi, jossa varsinkin solisti uskoo olevansa kovinkin viehättävä ja hauska ja nokkela. No ei nyt ollut.

Uusien tai "uusien" piisien varaan on tietenkin aina hankala rakentaa ekstaattista keikkaa, mutta ehkäpä on sille syynsä, ettei noita kappaleita aiemmin levylle viety. Niissä oli hetkiä, mutta sitten taas tylsyyttä ja välillä ihmeellisiä ratkaisuja. Eräässä piisissä Aki Lääkkölä veti kitarakuviota, joka istuisi Agentsin ohjelmistoon, taikka sitten jonkun 50-luvun iskelmällisen rautalankabändin tuotantoon.

Välillä Tommi Liimatta astui sivuun mikkitelineen viereltä ja silloin bändi tuntui olevan parhaimmillaan. Illan kohokohta oli Sunnuntai (se ravikansapiisi), johon Lääkkölä veti mainion soolon. Kai minä nyt sitten nykyään tykkään kitarasankareista.

Mutta en minä halua liikaa Tommia haukkua. Encoressa tullut tarina opiskelupaikkakunnalle muutosta oli hupaisa, kovin hupaisa. Silloin vasta keikka heräsi henkiin.

Yleisöä oli enemmän kuin viimeksi tuossa paikassa, ainakin melko varmasti muistaakseni, vaikka nyt olikin tämmöinen hassuttelukiertue.

No, ensi kerralla paremmin, tai jotain. Ja nykyään sen Janne Hastin pitää olla mukana, kyllä näin on.

Vuoden eka paras levy

2011-04-21T19:11:00.001+03:00

Tuossa joku päivä kuulin radiosta uuden TV on the Radio -piisin ja ajattelin, että ihan kiva. Kun maailmassa on paljon mielenkiintoista musiikkia ja rajallisesti aikaa, ihan kiva ei aina riitä. Mutta äsken sitten päätin sattumalta kuunnella bändin uuden levyn Nine Types of Light. Eipä ole syytä katua. Levy on aivan loistava.

TV on the Radio on tuollainen jokahipsterin suosikkijuttu, mustien miesten bändi Brooklynista. Aiemmin se on jäänyt mieleen lähinnä Librarian-piisistään. Olenhan nuo aiemmat levyt läpi kahlannut, mutta vain kerran. Uusi levy innostaa tutustumaan niihin tarkemmin.

TV on the Radio muistuttaa paljon The Nationalia, mutta rytmejä on vähän enemmän. Lisäksi on falsettilaulua. Ehdoton suositus täältä. Kamppailu vuoden 2011 levystä on alkanut.

Sikäli tässä oli sattumaa mukana, että juuri edellispäivänä 20.4. bändin basisti Gerard Smith oli kuollut syöpään.

Ja sattumista toiseen: pitkään piti kuunnella Dungenia, koska sehän on mitä ilmeisintä hannesmusaa. Mutta ehkä juuri siksi en kunnellut, kun oli pakko. Sitten kuuntelin Anna Järvistä ja tajusin, että Dungen soittaa taustalla. Päätinpä, että kokeillaan nyt. Ja onhan se komiaa. Ruotsalaista popprogea, pakko tykätä.

Sääli on sairautta

2011-04-20T20:03:00.006+03:00

Maailman parhaan yhtyeen This Empty Flow'n äänittämä maailman paras levy Magenta Skycode on julkaistu vinyylinä uudelleen. Kävin hakemassa sen pois kaupasta. Sitten pitäisi vielä hommata se levysoitin.

Mitäpä tässä muuta kuin että sääliksi käy niitä, jotka eivät levyä ole kuulleet.

hannes is a punk Judy is a runt

2011-04-16T22:22:00.002+03:00

Punk jatkuu toista päivää, mutta hullulla tavalla. YleX:ssä soi kuuntelijatoiveena ihan kiva Rancidin ralli Fall Back Down. Se sai minut muistamaan, että bändillä oli kiva kappale Time Bomb. No, kuuntelemaan siis.

MUTTA! Olin unohtanut kokonaan Ruby Sohon. Sekin on Rancidin piisi. Ja kova.

En muista mikä Rancidin maine oli 90-luvulla. Varmaan liian kaupallinen. So what. Hauskaa punkrockia.

Nykyään noi piisit opitaan tuntemaan kuulemma Guitar Heroesista

2011-04-15T23:34:00.005+03:00

Jello. Kuva on itse ottama.

Tuossa yhtenä päivänä piti ottaa autoon pari cd-levyä, koska oli matkaa ja odotettavissa huonoa radiota. Summassa tuli mukaan muun muassa White Light, White Heat, White Trash joka tietenkin on Social Distortionin kova levy. Jostain syystä tähän levyyn on kuitenkin kohdistunut pelko, että se ei joskus olisikaan niin kova kuin muistaa. Siksi kuuntelen sitä liian harvoin. Aina se on kuitenkin ollut kova, kuten oli taas.

Välttämättä se ei tarkoita, että levy tarvitsee enemmän kuuntelemista, mutta ehkä kuitenkin vähän enemmän. Kun se on niin kova. Kova on. (Tässä nyt tietenkin pohjustetaan sitä, että bändi tulee kesällä Seinäjoelle, ja silloin pitää sanoa, että "aina kannattanu.")

Toinen samanlainen levy on Dead Kennedysin klassinen Fresh Fruit for Rotting Vegetables, ihan hirmuinen esikoislevy. Dead Kennedysiin minulla ei ole samanlaista jo teini-iässä alkanutta tiivistä suhdetta kuin Social Distortioniin. Kiintymys on enemmän arvostukseen perustuvaa. Kuuntelin äsken ko. levyn ja se oli täyttä timanttia. Sen jälkeen koko ilta sujuikin punkin parissa. Jos vaikka antaisi The Damnedille ensimmäisen tagin tässä blogissa, vai saattaapa tuo olla tullut mainituksi.

Kun radion aukaisee

2011-04-13T21:42:00.003+03:00

Yleisradion nuorisomusiikkitarjonnan alennustilasta on esitetty monta tiukkaa perustelua, mutta ei se pelkästään alennusta ole. Nytkin yhdellä automatkalla tuli neljä (4) kokemusta.

1. Jarkko Martikaisen levyltä Usko soi kappale Jos mulla menisi todella huonosti. Ensin piti miettiä kuka laulaa, mutta Jarkkohan se. Heti alussa tuli selväksi, että kun on karismaa, tarvitaan vain akustinen soitin ja yksi kappale lauluääntä.

2. Lampela & Lampi -parivaljakolta soi Sirkuskarhu ja sehän oli jännittävä tuttavuus. En tiedä miten hyvä, mutta ainakin persoonallinen ja kiinnostava, mikä on enemmän kuin moni asia.

3. Perttu Häkkisen shöyssä soi ensin saksalaista reggaeta..

4...ja taisi heti toisena piisinä taisi tulla Supo-nimisen bändin Taivas mustaa purppuraa -piisi. Hauskaa Black Sabbathia, tosin videon perusteella vähemmän hauskaa (tai vielä enemmän hauskaa.) Ja niin, siinä soittaa bassoa ex-Rubik-mies Arvi.

No lisäksi on sanottava, että siinä soi myös Mars Volta, joka on aina hyvä, ei siis mikään kokemus ollut. Ja sitten myös jotain todella keskinkertaista amerikkaorientoitunutta rockia, josta osa oli suomalaista.

Onnellinen perhe

2011-04-12T21:48:00.001+03:00

Olen tässäkin blogissa julistanut kuinka ei oikein kiinnosta lukea bändihistoriikkeja sun muita. Mikä nyt kyllä on kummallista sinänsä, kun kiinnostaa lukea elämäkertoja yleensä. Että mitä suotta unhoittamaan sellaista, jossa on yleensä liuta elämäkertoja samassa.

No nyt tuli luettua yksi bändikirja, kun lupasin arvostella Joey Ramonen veljen Mickey Leighin kokemuksiin perustuvan ja Legs McNeilin kanssa kirjoitetun kirjan Veljeni Joey Ramone. Avasi tuo sikälikin tajuntaa, että Ramonesin kappas, kappas hei ei ole mitenkään erityisempää vaikutusta tehnyt. Periaatteessa olen pitänyt Ramonesista ajatuksena, mutta ramopunkin saralla suomalaiset ovat iskeneet kovempaa.

Tiesinhän minä, että Ramo-perhe oli ssssssekanen, mutta että tuolla tavalla... huh-huh. Vaan hyvä kirja oli, tavallaan. Ja tuli kuuneltua noita veli-Mickeyn yhtyeitäkin sitten. Mukavaa amerikanrokkia.

Juuri olen lukenut ja arvostellut Nalle Östermanin Härmägeddön-kirjan, joka on kyllä sitten kaikkien paras lukea, vaikka ainakin ensialkuun se saattaa vastenmieliseltä vaikuttaa. Kyllä se palkitsee, ja eiköhän sitä lueta vuosien jälkeen merkittävänä ajankuvana.

Päiväkahvikeskustelut - eteenpäin on menty

2011-04-03T19:00:00.001+03:00

Työpaikan kahvitaukokeskusteluissa on mukana usein myös Jouko, mutta olisi väärin sanoa, että Joukossa tyhmyys tiivistyy. Kyllä se on meidän kaikkien vika - varsinkin perjantaina.

Mistä seuraa se, että jos perjantaina kahvipöydässä siteerataan ulkomuistista muutakin kuin Petri Nygårdin lyriikkaa, virinnyt keskustelu on älyllisesti poikkeuksellisen stimuloiva.

Stimulantti oli yllätys yllätys kahvi. Kahvinjuonnista päästiin riippuvuuksiin ja nyt lukija tietää mihin siitä.

Mutta valitettavasti en osannut siteerata täysin oikein Absoluuttisen Nollapisteen Pyhä nynny -kappaletta.

Kahvinjuonnin elämää jäsentävästä tehtävstä ja muusta sellaisesta Tommi Liimatta laulaa näin:

Aina on oltava riippuvuus,
Se ensimmäisen pakon päivään tuo, jäsentää valveen
Ja tarpeen luo - se ei tyydy, se etenee.
Mitäs jos puuttuu riippuvuus,
Mikä retkille antaa syyn ja sysää rikkeisiin?
Niin olet yksin kuin joku taruolento.

Sehän on niin sanotusti laittamattomasti sanottu.

Myöhemminhän kappaleessa myös vakavoidutaan saaliin edessä. E.m. keskustelu kesken perjantai-iltapäivän väsymyshysterian on saalis, jonka ääressä vakavoiduin. Siinähän nimittäin siteerattiin yhtä ja toista, kunnes lopulta aika nopeasti Pyhä Petri Nygård teki paluun.

Keskustelen Samuli Putron kanssa lehdistön välityksellä

2011-04-02T17:34:00.003+03:00

Kirjoitin taannoin muun muassa:

Kun Samuli Putro pääsee kohtaan "myöö-hem-min illl-lal-la" hän tietää mitä tapahtuu muutaman sekunnin kuluttua. Luulen, että siinä tilanteessa soittaja saa tunteen vallasta. Valta kiehtoo sitäkin, joka sitä ei tunnusta. Kun tietää, että kohta koko jengi pogoo, on vaikea olla saamatta kusta päähänsä.

Suessa Samuli vastaa: "Niillä keikoilla, varsinkin kappaleiden Talo tai Harri aikana yleisön reaktiot olivat uudenlaisia. Aloin ymmärtää, että nyt ovat piisit kohdallaan."

Nais tu nou.

Rubikin Solar-levyn arvostelu (not clever enough for ya?)

2011-03-30T19:23:00.003+03:00

Rubikin uusi levy Solar on nyt pyörähtänyt muutaman kerran soittimessa. (Tarkkaan ottaen kylläkin olen kuunnellut sen muutaman kerran Windows Media Playerista, johon ostamani levyn rippasin.)

Lopullisia johtopäätöksiä ei tietenkään vielä tehdä. Ensivaikutelma kuitenkin on, että täysosumaan Rubik ei ole päässyt. Jos ajatellaan esimerkiksi kansainvälisen läpimurron kantilta, niin levy on sellaiseen varmaankin liian hitaasti antautuva ja etäinen. Solarista jää keskivaiheilla hyvin junnaava tunne.

Edellinen levy oli ideoiden ilotulitusta, ideoita oli jopa liikaa. Nyt ideat kiertävät. Harvoin levyltä bongaa mitään epärubikmaista. Lisäksi Artturi Tairan maneerit pääsevät jossain määrin latistamaan tunnelmaa. Levylle olisi voinut tehdä hyvää jopa vieraileva ääni.

Huonosta levystä ei toki ole kyse. Levyn ensimäinen varsinainen kappale World Around You on erinomainen. Lopussa oleva kolmikko Not a Hero, Towers Upon Towers ja ehkä hiukan junnaava The Dark Continent on vakuuttava. Levyllä on paljon torvia ja se loppuu torviin.

Luetaan jonkun ajan päästä facepalmin kera.

Lähdetkö kanssani Q-stockiin?

2011-03-28T21:33:00.003+03:00

Jukka Takalon yllättävän vanhaksi ehtinyt bändi Aknestik ei koskaan noussut pesäpallostadionrock-kategoriasta jäähallin täyttäjäksi. Vaikka bändillä on sellainenkin yhteislaulatus kuin Suomirokkia, niin jotain sellaista särmää bändissä oli, että läpimurto estyi. No, se jotain on ihan selvästi Jukka Takalon kynä.

Takalon soolotuotantoa on pakko arvostaa. Jamppa tekee melko lailla tarttuvaa musiikkia, mutta lataa teksteihin aika hankalia juttuja. Jos mies laulaa kapitalismista, homoista ja kirkkonuoresta seksiobjektina, niin voi sanoa hänen valineen hankalan tien. Radiosoittoa näin ei maksimoida.

Täytyy sanoa, että välillä Takalo ärsyttääkin, mutta parempi se kuin olla tylsä. Martinniemi on todella jylhä elämää suurempi laulu ja Jeesukseksi ristille soljuu sanoituksena kuin joku Juha Vainion parempi jenkka. Aika kieroa kamaa, mutta pakko kuunnella. Homojutut te nyt jo tiesittekin.

On siis kevät...

2011-03-27T19:52:00.004+03:00

Merkkejä kauheuksista: suomalainen duetto, elokuvan soundtrack-piisi, YleX:n voimasoitto.

MUTTA!

Jos laulajatar käyttää kieltä ja ääntä niin kuin Anna Järvinen oheisessa Nuori ja kaunis -piisissä, niin suu loksahtaa auki.

Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa Radio Millenniumin yhteydessä, ja Olavi Uusivirran äänenavauksen ajan luulin, että kyseessä on radiosketsi!... Sitten tuo Järvisen sanoisinko sensuelli suoritus alkoi, ja piti ihmetellä että mikä juttu, mikä taajuus, mikä boogie...

Tähän piisiin kyllästyy ihan varmasti ennen kuin opin edes tietämään, että mikä elokuva on kyseessä, mutta auto ei meinannut pysyä tiellä kun tämän jo toisen kerran juuri kuulin.

On siis kevät?

Suihketta kainalossa, joviaalit iskä ja äiskä

2011-03-24T20:31:00.005+02:00

Ei liene toivoa siitä, että Arthur Russellista kertova dokumentti Wild Combination esitettäisiin joskus suomalaisilla tv-kanavilla. Jos ja kun elokuvan haluaa nähdä, vaatii se silloin kyseenalaisiakin toimia. Myönnän warettaneeni.

Rikos kannatti tällä kertaa. Dokumentti oli hieno. Päähenkilö on kuollut, eikä puhu edes arkistomateriaalissa. Mutta laulaa ja soittaa. On aika vinhaan nähdä Russell vetämässä Eli sellonsa kanssa. Vaivattoman näköistä, vaikka levyltä kuunnellessa voisi luulla, että synnytys on ollut tuskaa. Ja kuinka näppärästi Russell soittikaan kitaraansa nuoruutensa päivinä.

Ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät Russellin vanhemmat, leppoisat vanha herra ja rouva Iowasta. Haastatteluissa iskä ja äiskä vaikuttivat juuri sopivan avarakatseisilta ja juuri sopivan höpsöiltä. Olivat poikansa puolella, vaikka tämä taiteilijahippeili ja homosteli New Yorkissa. Musiikkia oppivat vähitellen tajuamaan.

Katsokaa, kuunnelkaa, tajutkaa että mies on John Lennon ja Bob Dylan ja Van Morrison yhteensä.

Virallinen lausunto rockista

2011-03-09T14:42:00.001+02:00

Maakuntalehdissä rock on pirun harvinaista. Tai ei sittenkään. Silti, kun mahdollisuus on, olen pyrkinyt pitämään aina joskus esillä tätäkin osa-aluetta kulttuurielämästämme jopa siellä pääkirjoitussivun puolella kolumnoimalla.

Viimeksi tuli kirja-arvostelussa mainittua, että Motorcycle Emptinessissä on pätkä parasta lyriikkaa koskaan. Tulipa sekin kerrottua kaikelle kansalle. Joose Keskitalon edesottamuksista olen kolumnoinut. The Nationalia olen ruotinut. Ja Alajärven skeneä olen esillä pitänyt.

Mitä tästä olen saanut? Ei ole kuohuttanut. Ei ole tullut palautetta, että suosin riettautta tärkeillä paikoilla. Rockista saa kirjoittaa. Se on eteenpäinmenosa se.

Samae goes Gösta

2011-03-06T22:04:00.004+02:00

Autoradiosta tullut kappale ei ensin tuntunut sopivan YleX:n profiiliin. Aika isirokkimaista oli. Yritin tunnistaa laulajaa, mutte en tunnistanut ensin. Sitten tajusin sävellyksestä, kuka se on. Sävellyksestä! On tultu siihen pisteeseen, että osaan tunnistaa sävellyksen vinkeistä tekijän, enpä olisi uskonut. Virstanpylväs tämäkin. Tuottajanhan olen joskus tunnistanut. (Jeff Lynne on niin helppo.)

Kappale oli En anna periks Samae Koskisen uudelta levyltä. Minusta kappaleessa oli jotain Gösta Sundqvistin hajua. Tulin siinä miettineeksi myös, että Samae ei suinkaan ole nero, niin hieno artisti kuin onkin. En tiedä mikä sen eron oikeastaan tekee sellaiseksi, että sen huomaa. Mutta sen huomaa.

Niin, tarkoitus ei ole disauttaa Samaeta, koska ralli oli mainio.

Frasier's listening

2011-02-25T22:04:00.000+02:00

Älkääpähän nyt tehkö laajempaa psykoanalyysia, mutta minä pidän siitä, tunnetusti, kun piisissä käydään lähellä kliimaksia, mutta ei ihan. Sellainen kiusaaminen takaa kiinnostuksen säilymisen.

Yksi taitavimmista bändeistä tällä saralla on Rubik, varsinkin aivan ilmiömäisen Jesus/Hyponotistin kanssa. Kyseessä on, tunnetusti, yksi maailman parhaista kappaleista, joka kasvaa universaaleihin mittasuhteisiin --- melkein.

Jesus/Hypnotist on sillä hilkulla, että siitä tulee johnlennonsyleileemaailmaa,kuvitella -kappale, pömpöösi ja sellainen. Mutta ei tule, vaan kappale säilyttää kiehtovuutensa. Se ei kulu kuulemalla.

Toinen hyvä esimerkki on Rubikin Data Bandits -ep:llä kuultu Facing the Intergalatic Jury, joka on pelkkää kasvamista. Kun kasvaminen on menossa överiksi, niin piisi loppuu. Juurikin näin se tehdään.

Rubikilta on tulossa/tullut uutta musaa, josta maistiaisena on soinut Laws of Gravity. Kesäistä keveyttä, basso joka saa aikaan halun ostaa kunnon poppivehkeillä varustetltu amisauto ja kehittämistä. Hieno piisi ja arvatenkin hieno levy tulossa.

Just kun mä aloin ymmärtää sitä, niin se...

2011-02-19T19:07:00.003+02:00

Aion nyt luoda muutaman rivin ajan itsestäni kuvaa vakavahenkisenä musiikin jaloimpien vivahteiden vaalijana ja suurena taiteen ystävänä. Tämän jälkeen toimin kuvainraastajana ja moukaroin muovaamani kuvan niin, ettei jää kiveä kiven päälle, vain järkytys ja kauhistus toistensa seuraan.

Kerra jos toisenkin olen mainostanut Arthur Russellin taidetta. Mainostaminen ei mene perille, ellei joku ärsyke tunkeudu tarpeeksi syvälle ja aiheuta yllykettä tutustua mainittuun asiaan. Kokeillaan, josko sellainen olisi toisto. Sillä mikään ei ilahduttaisi minua niin paljon kuin kanssaihminen, joka ymmärtäisi kuinka hieno kappale Come to Life on. Tuossa se on. Ei paljon vaadi: nelisen minuuttia elämästänne. Sen verran teiltä kuluu aikaa kaukosäätimen paristokotelon napsutteluun joka ainoa tunti. Jättäkää se väliin tänään.

Ultramariini tuli, jätti hennot jäljet, häipyi hiljalleen jonnekin taustalle, unohtui, palaili mieleen yllättäen, unohtui, tuli yllättäen takaisin, ei herättänyt huomiota... ei kun sitten PAM. Upea kappale, Sävelet. Sen ääreen pitää hankkiutua muuten kuin YouTubea selaamalla, mutta se kannattaa. Uskokaa minua. Minun uskottavuuteni ei horju...

... paitsi että kun mun mielestä Avril Lavignen What the Hellin kertsi on silkkaa neroutta ja Anna Abreun Hysteria ihan sikahyvä kappale.

Hämäriä hetkiä

2011-02-11T21:19:00.002+02:00

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi tuli karusta pohjolasta näyttämään taitojaan musiikkialan MARS-tapahtumaan Seinäjoelle. Torstai-illan showcasessa aikaa anta näytöt oli noin 25 minuuttia, josta bändi käytti muutaman hupaisiin välispiikkeihin (varsinkin lopussa) ja pitkään tunnelmointikappaleeseen. Aika velikultia.

Bändin sekoilu on hauskaa, mutta selvästi ammattilaisten laskelmoitua työtä. Menopiiseihin mahtuvat kaahausväliosat olivat tarkkaa suunniteltua koreografiaa. Yhteiskunnan laitamilla kuljetaan, mutta tiukasti oikealla puolella kuria ja järjestystä. Mitä oululaisinta menoa siis.

Musiikillisesti bändissä on potentiaalia paljon suuremmaksi ilmiöksi kuin mitä nimi antaa myöten, tai vähän muutenkin koko homma. Sääli, koska kyseessä on loistava musapumppu ja hieno ilmiö.

Liikaa hämäriä hetkiä liikaa pohjatonta bläkkistä.

Ei vaan sopivasti.

Pahankeliumi Joosen mukaan

2011-02-02T20:55:00.003+02:00

Rok rok rok, kapinaa, säpinää! Kapinoidaan kaikki samalla tavalla! Siltä tuntuu.

Jos kapinoi väärällä tavalla, niin sehän vasta nostaa vastarintaan. Joose Keskitalo on erilainen nuori. Kaikki tietää, että se on uskovainen, vähänx outoo. Aina kun tehdään Joosesta juttu, kirjoitetaan, että se on uskovainen, uskottexte. (Ilman sarkasmia: no niin pitääkin, kun onhan se aika iso osa sitä musiikkia.)

Mutta ihan tosissaan, rockiin tuntuu mahtuvan aina vain yksi tapa ajatella. Ja sitten on Ted Nugent, oikeisto ja Joose Keskitalo, arvokonservatismi.

Uusi Soundi kertoo kohusta, joka syntyi, kun Keskitalo antoi ymmärtää, ettei diggaa naispappeja. Niinpä yhdet kinkerit (messu) järjesti työvuoroja vähän toisin, niin että Joose tuli kiltisti paikalle.

Ja Joose sanoi: olisin tullut ehkä muutenkin, mutta naisen paikka ei ole saarnata seurakunnalle. No, kansa tästä suivaantui (= jossain oli jotain), ja fanit järkyttyivät (= jotkut, jotka ei ole ennen katsoneet kuin se kapean sektorinsa läpi, huomasivat, että on myös toisin ajattelevia kuin toisinajattelevat).

Loppujen lopuksi käsiin jäi yksi raikkaimmista quoteista aikoihin: "Kannatan tasa-arvoa lähes kaikissa asioissa, mutta en tässä." Oikein tai väärin, niin erilailla sanottu.

Kirahvit ovat julmia

2011-01-30T16:41:00.005+02:00

Mew on niin suosittu bändi Suomessa, että mewiläisten bändien puute on ihmetyttänyt. Leimaa on yritetty lyödä Pariisin kevään otsaan, mutta se on korkeintaan vesiliukoinen leima. Stories-levyn rytmiratkaisut ovat ehkä vaikuttaneet Tuunelaan Astronautti-levyä tehdessä, ehkä ei.

Niin, tarvitaanko Suomen Mewiä? Asiaa voi pyöritellä teoreettisesti, eikä kuitenkaan päästä mihinkään, ennen kuin tulee tositilanne. Ja nyt se on. Kirahvi nimeltä Tuike on ensilevynsä julkaissut käsittääkseni turkulainen kokoonpano, jonka Mew-vaikutteita ei millään voi kieltää. Välillä yhtye käy jo plagioinnin rajoilla, mutta pelastautuu sieltä viime hetkillä.

Kirahvi nimeltä Tuike painottaa Mewin hippiprogepuolta popin kustannuksella. Lehtipeitteen suojelijat on varsin yhtenäinen ja kiinnostava levy. Komeimmillaan, kuten kappaleessa Yö laulaa, yhtye pääsee esikuvansa tasolle.

Jos tämä teksti nyt osuu vaikkapa bändiläisten silmiin, niin varmaan heitä vähän harmittaa ja ehkä loukkaa tämä yletön Mewin mainitseminen. Mutta näin se on tehtävä, yhteydet ovat niin selvät. Sitä paitsi yhteydet eivät ole olleenkaan huonot.

Pimeä tie, mukava matka

2011-01-29T13:13:00.000+02:00

Iloisissa merkeissä tuli ajeltua loppumatka torstaisella sadan kilometrin automatkalla, kun melko alussa YleX soitti uutta Joensuu 1685:a. Radiovastaanottimen volyymi oli aluksi pienellä, ja kesti hetken ennen kuin ääni nakersi tiensä ajatusten sisään, mutta sinne se pääsi. Tie oli pimeä ja äänivalli vangitseva. Kyllä se niillä on hallussa.

Soinut piisi oli nimeltään Lost Highway, kuinkas muuten. Samanniminen elokuva on vangitseva sekin, mutta sitä ei kannata kokea autoillessa. Yhtä vahvaan tunnelmaan ylsi tämä radio edit kappaleesta, joka kokonaisessa 17 minuutin muodossaan julkaistaan split ep:llä. Tuosta lisää: http://www.kaikustudios.com/tag/joensuu1685/

Ja alajärveäisveljeksile terveiset, että pääasia, notta ootta säilyttäny rehellisyytenne. Tervetuloa takasin.

OHHOH! Tämä bändi pelasti nuoren miehen progelta!

2011-01-23T14:34:00.003+02:00

(Olin mä silloin vielä nuori!)

Säikähdin oikein kunnolla joitain aikoja sitten, kun lopetin kesken kaiken Arcade Firen Funeral-levyn kuuntelun. Ei vaan jaksanut. Tuliko mielenhäiriö vai oliko tämä alku jonkun suuremman? Säikähdin, että yksi aikakausi on nyt ohi. Olisiko pophippeilyvaiheeni nyt ohi, ja edessä pitkä elämä progea ja klassista rockia kuluttaen.

Ei progessa ja klassisessa rockissa ole mitään vikaa, mutta indiehippeily oli tuonut/toi/on tuonut elämään niin paljon piristystä, että sen menettäminen olisi ollut ikävää.

2000-luvun alussa olin vielä vakaasti matkalla perusboogien sydänmailla. Katselin pottunokanvartta pitkin hipsteriporukoita. 80-luvun powerpop kyllä kelpasi, samoin saman ajan taidekoulurock, mutta en halunnut paljonkaan tutustua kangaslaukku- ja pekkalasijengin suosikkeihin.

Mutta sitten hyvin lyhyen ajan sisään kuuntelin kolmea suurteosta: Arcade Firen Funeral (tutustuminen 2005), Postal Servicen Give Up (julkaistu 2003, tutustuminen ehkä 2005, en muista kuinka, mutta tämä oli genressään eka oma löytö, hypestä en ollut kuullut) ja The Flaming Lipsin Yoshimi Battles the Pink Robots (julkaistu 2002, tutustuminen noin vuonna 2005). Siinä aika vahva levykolmikko 2000-luvun tärkeintä ja hienointa musiikkia. Ja nytkö olisi viehätys ohi?

Pahin pelko hälveni, kun Yeasayerin ja Crystal Castlesin kaltainen musiikki upposi. Olin edelleen altis ottamaan uutta ääntä vastaan. Mutta sen Arcade Firen kanssa olisi päästävä uudestaan suhteisiin. Tohtisiko sitä kuitenkaan tarttua uuteen Suburbs-levyyn?

No tuossa se soi. Hienosti soikin. Mieleen tulee elävästi se, kuinka bändi aikoinaan todella kolahti: Music TV:n livevedossa tyypit olivat vakavan oloisia, mutta energiatasot olivat tapissa, Spinal Tapissa, siellä 11 kohdalla. Arcade Firen viuluväritteinen svengi runnoi hengästyttävää vauhtia eteenpäin. Taakse ei paljon katseltu. Sellaisessa kyydissä tahtoo olla.

Suburbissa tuo hillitön energia ja voima muistuttaa taas olemassaolostaan. Bändin totisuudessa on jotain vagitsevaa, ei häiritsevää. Tyypit ovat tikunlaihoja tai vähän pullaisia taiteilijoita, mutta musiikissa on lihasta, jonka tieltä äijjimmätkin metallibändit väistyvät.

Ja sitten ne ovat myös ihan nerokkaita, kuten huomaa City With No Childrenin bassosta. Siitä vietäneen sample noin tuhanteen ja yhteen räppipiisiin.

Lisäksi Arcade Fire voi olla kaunis.

Voimakas. Nerokas. Kaunis. Se on aika hyvin tosikoilta kanukeilta.

..no good for fighting

2011-01-15T22:21:00.003+02:00

Alla olevasta sanotaan YouTuben kommenteissa.

I still live in the 70s when music reached an all time high of optimism, hope and true love!

Ja kuten huomaatte, sehän on varsin hyvin sanottu. Joka lauantai-iltaan ei kuulu 70-luvun progeklassikoita eikä edes 90-luvun post rockia. Tällä kertaa ei kuulu edes ainakaan kovin paljon 80-luvun powerpop-ralleja. Kuuluu 70-luvun purkkaa ja soulahtavaa purkkaa. Näissä lauletaan aika usein babysta. Aloita First Classilla, jatka vaikka siitä ehdotuksista löytyvällä Mark Lindsayn kappaleella Arizona. Ja minne ehditkään Arizonasta kun aina painat uutta...

Side manure elikkäs help excrement

2011-01-14T17:05:00.001+02:00

"Sell-outiksi leimaaminen on sama kuin sanoisi, että kyllä mäkin pystyn hyppäämään seitsemän metriä pituutta, mutta en vaan viitsi."

Sitaatti on Rumban kannesta, jossa Toni Wirtanen avautuu. Analogiat ovat vaarallisia: entä jos joku voi hypätä 7 metriä pituutta jos jaksaisi, mutta rakastaa korkeushyppyä ja hyppää mieluummin 204 sitä. (Molemmat hyvää kansallista tasoa, valitettavasti.)

Mutta tavallallaan Toni on oikeassa ja ei kyllä yhtään. Epäkaupallisuudella mainostaminen on usein teennäistä, mutta voi sen tehdä oikeinkin, jotkut valinnat yksinkertaisesti määrittävät kuljettavaa tietä hyvin pitkälle ja arvotukset vaihtelevat.

Apulanta on ihan hyvä bändi.

Explicit lyrics. Parental advisory

2011-01-13T23:08:00.001+02:00

Nyt on käynyt niin, että tässä blogissa on levitetty perättömiä huhuja, nimittäin sellaisia, että Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin uusi levy Ruuvimeisseli perseessä olisi liian tinkimätön levy: se kun on juuri sopivan.

Aloin epäillä, että "tiedot" eivät pidä paikkaansa, kun pitkäsoitto sai yhden tähden arvostelun sanomalehti Ilkassa. Siinä siis täytyi olla jotain. Nyt kun kollega ystävällisesti toi levyn kuunteluun, vahvistan, että jotain on.

Edellisen tuplan jälkeen yhtye on ruuvannut kurssia pari piirua punkimpaan suuntaan. Pääasiassa musiikki on nyt räimettä, kun aiemmin punk oli vivahde kieroutuneessa outsiderindierockissa.

Bändin ilmiömäinen kyky tuottaa nerokkaita melodianpätkiä ja kekseliästä äänimaisemaa on edelleen tallella. Materiaali osoittaa, että halutessaan THJKB voisi olla koko kansan suosikkibändi. Monesti niin sanottu epäkaupallisuus on jotenkin tyhjää uhoa. Tässä tapauksessa uho vaikuttaa uskottavalta.

(Koska jakaminen on kuitenkin iloista suurin, toivoisin, että THJKB:stä voisi tulla jotain suurta. Se vaatisi reaalimaailmassa sitä, että kansakunnan maku muuttuisi tai pikemminkin katse avartuisi. Niin, turha toivo.)

Ilmaisunvaikeutta suurtuotannon edessä

2011-01-08T00:57:00.002+02:00

Kaikki kuolevat joskus ja useat ennen aikojaan. Niinpä on aika turha jäädä pohtimaan sen kummemmin julkkiskuolemia. Mutta on yksi julkisuudenhenkilön poistuminen, josta jaksan olla aina pahoillani. Se on Gösta Sundqvistin poislähtö. Se tuli yllättäen ja ehdottomasti pyytämättä.

Kun Gösta kuoli, pidin hänen musiikistaan. En tiennyt kovin paljon hänestä ihmisenä, enkä ymmärtänyt kuin vähän alusta siitä, mitä mies oli saanut aikaan muualla kuin musiikin parissa.

Puutteet korjaantuvat hiljalleen. Viime aikoina olen oikeasti oppinut kuuntelemaan Koe-eläinpuistoa. Taannoin 90-luvulla ohjelma oli minusta poloisesta vain vähän kummallinen taustashow, kun odotin jotain muuta alkavaksi. Viime lauantaina esimerkiksi uusittin KEP-jakso, jossa Gösta oli Timi-nimisen ex-iskelmälaulajan ja tämän managerin maaseutuasunnolla muistelemassa menneitä. Tuskin upposi silloin, en muista olenko kuunnelut tuoreeltaan. Nyt se oli niitä radio-ohjelmia, joiden aikana oheistoimintoja ei tehty. Kirja jäi makaamaan rinnan päälle.

Leevi and the Leavingsin musiikista on vaikea sanoa riittävästi, koska ei ole olemassa tarpeeksi vahvoja sanoja. Puheet suomalaisuuden syvimmän olemuksen tavoittamisesta jne. ovat kannatettavia, mutta silti jäävät uupumaan syvyydessä. Enemmän kuin kansakunnan psykoanalyysi, Göstan laulut ovat täydellisiä maalauksia yksityisistä kohtaloista.

Kaikille tutut Pohjois-Karjala, Teuvo, maanteiden kuningas ja Elina, mitä mä teen olivat aluksi minunkin suosikkejani. Sittemmin nämä ilmeisimmät hitit ovat saaneet rinnalleen uusia lemmittyjä.

Palava rakkaus on erilainen, upea Leevi-kappale. Formaattiradioita varten ennen formaattiradioita tehty Raparperitaivas on paljon enemmän kuin yksinkertainen pop-viisu, mitä se ensikuulemalta on. Elämä ikkunan takana on pakahduttavan kaunis laulu.

Viimeaikoina selvä ykkönen on kuitenkin ollut Amalia, eikä vähiten oheisen YouTubesta löytyvän videon ansiosta. Göstan katseella on tarinaa mainiosti avaava funktio tässä ja Amaliaa esittävä nainen tuo myös oman panoksensa tarinaan, joka on niin liikuttava, että se on ylittämätön. On varsin selvää, että tässä on sosiopsykologian alalta kolmen minuutin tyhjentävä ja silti aina uusille tulkinnoille avoinna oleva tutkielma. Tässä ollan audiovisuaalisen ilmaisun täydellisyyden porteilla. Tämä on enemmän kuin taidetta, tässä melkein kerrotaan elämä.

Tarvitsemme loppukevennyksen. Minusta Göstan kappaleisiin saa koskea. Marjo Leinonen esimerkiksi on ottanut omakseen kappaleen Jouluaattona kännissä, Brightboy on onnistunut Kyllikki-coverissa ja Samuli Putron tulkinta Itkisitkö onnesta -kupletista on mainio. Sen sijaan aluksi ei tunnu hyvältä se, että Onnelliset-coveroidaan elokuvan soundtrackia varten, varsinkaan kun sitä esittämään laitetaan Jonna Geagea ja Vesterinen. Mutta pahus vie, Vesterinen on niin hupaisan näköinen tässä videossa, että on annettava anteeksi.

Soitin tykkää kun sitä soitetaan

2011-01-05T13:25:00.002+02:00

Kuten muillakin, minulla oli lukioaikoina progenuoruus, paitsi tukka oli lyhyt, hamppu ei kasvanut enkä osannut pitää mitään soitinta hyvänä. Yes, Genesis, King Crimson ja Emerson, Lake and Palmer olivat ne bändit, joita silloin kuuntelin. Sen sijaan Dream Theater -kautta minulla ei ole koskaan ollut. Nykynuoriso taitaapi oldies-progeen hurahtaessaan kaivaa esiin juuri Dream Theateria ja Marillionia, eikä tuota edellä mainittua genreä.

Kliseeseen kuuluu tietenkin se, että lukiolaiset kiinnostuvat progen lisäksi kuvataiteesta. Nykyisin se tarkoittaa varmaankin enemmän audiovisuaalista taidetta, jonka tuottamiseksi junnuilla onkin varsin päteviä leluja. En tiedä, ovatko Ossi, Tiko ja Jussi lukiolaisia vai mitä ovat, mutta voisivat olla. Aikamoista on tuo suorittaminen oheisessa musiikkivideossa, jossa hiottu progemetalli saa tuekseen laadukkaan videototeutuksen. Nykyisin nämä ekat demot eivät ole kovin kämäisiä, sano.

Pop-prinsessoja, sekopäitä, sellistejä ja hannes - musavuosi 2010

2010-12-18T21:26:00.016+02:00

Vuosi sitten näihin aikoihin kuuntelin Vukia ja odotin vuodelta 2010 MGMT:n, The Nationalin ja Magenta Skycoden levyjä. Ja katso, ne kaikki ilmestyivät. Ne olivat myös kaikki erinomaisia levyjä. Magentan ja The Nationalin levyt tietenkin kehuttiin pystyyn, mutta MGMT sai paljon, paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Minusta bändin toinen levy Congratulations on äärimmäisen kova hippilevy. Se on täysin toista maata musiikillisesti kuin edellinen lsd-bilelevy Oracular Spectacular, happojen sijasta nyt meininki on paljon hampumpaa. Kummallakin saralla MGMT on onnistunut, mutta eka levy oli ehkä enemmän ajankuva, toinen taas suuri taideteos.

(Jos tilastotiede kiinnostaa, klikkaa kuvia suuremmaksi.)

Vuodessa oli siis kolme kiinnekohtaa, mutta onneksi siihen sisältyi paljon muutakin, jotka määrittelevät vuoden 2010. Jos edetään kronologisesti, niin alkuvuosi oli naisten. Ensin tuli Jenni Vartiainen suomalaisen popin instant-klassikolla Mä en haluu kuolla tänä yönä ja sen jälkeen Marina and the Diamonds esitteli loistavan Hollywood-singlensä ja mainion debyyttilevynsä.

Kevään aikana otin haltuun USA:n itärannikon rytmikästä indiemusiikkia, joka todellisten edelläkävijöiden mielestä on tietenkin jo passé. Minulle kama oli vielä tarpeeksi tuoretta, joten Yeasayer, Ruby Suns ja Vampire Weekend tuottivat iloa. Ehkä lasken vielä Fang Islandin tähän hipster-skeneen, vaikka se nyt ei sitä ole. Yeasyaerin O.N.E. on ehdottomasti mukana vuoden piisi -kisassa.

Ensmimmäisen vuosipuoliskon löytö oli kuitenkin jo 90-luvun alussa kuollut singer-songwriter-sellisti-danceartisti Arthur Russell, jonka valtava tuotanto tuli ensin tutuksi kokoelmalevyn kautta ja sitten juuttui soimaan kuukausiksi. Joidenkin viikkojen ajan Artturin salaperäinen maailma oli ainoa, johon oli intoa tutustua. Käsittämätöntä kyllä kesällä kompastelin Artturi kakkoseen, vieläkin enemmän outsider-taidetta tekevään Daniel Johnstoniin. Jotenkin Johnston oli mennyt aiemmin täysin ohi Nirvana- ja Sonic Youth -yhteyksistään huolimatta, mutta nyt tämän epävakaan henkilön riipaisevan kaunis taide iski täysillä. Vuosi 2010 oli Arthurin ja Danielin vuosi, vaikka molempien luomisvuodet olivat huipussaan vuosikymmeniä sitten.

Loppukesän kolahdus oli Crystal Castles, joka ensin teki vaikutuksen livevedollaan Provinssirockissa. Kesti kuitenkin vielä viikkoja, ennen kuin bändi todella avautui kaikessa loistossaan. Crystal Castles on niitä harvoja yhtyeitä, joissa jäsenet ovat oikeasti kiinnostavia. Tuntuu siltä, kuin Crysal Castlesilla olisi jonkinlainen syvempikin filosofinen juttu taustallaan. Tämän elektrohäröilyn ansiosta loppuvuoden aikana soitossa oli huomattavan paljon muuta elektronista matskua. Mitä kummallisempaa, sen parempaa, melkeinpä.

Ja mitä muuta: Pariisin kevään uusi levy oli niin hyvä kuin jo ensimmäiseen tykästynyt osasi odottaa. Manna oli kyllä aika ihQu Provinssirockissa. Nephew oli interpolimpi kuin Interpol. En tiedä tahtoisinko kävellä Joose Keskitaloa vastaan pimeässä.

Kuolleet intiaanit on kuolleet, mutta ikävää lievittää se, että löysin Kuha.:n. Durutti Columnin löytäminen oli hieno tapahtuma. Tuomas Skopan lyyrinen helmi "lapseni näyttää persereiältä 4D-dokumentti" naurattaa aina.

Sehän oli sellainen vuosi. Vuonna 2010 ilmestyneitä levyjä ehdin kuunnella kunnolla vuonna 2011 tai ehkä 2037. Ensi vuonna huhun mukaan uutta kamaa tulee ainakin Rubikilta. Oisi jännää se!

Kapteeni käskee

2010-12-18T20:15:00.001+02:00

Heti kun Kirka kuoli, Suomesta löytyi valtavasti ihmisiä, jotka olivat aina tykänneet Kirkan hevikauden levyistä. Ja sitten Kirka olikin cool tyyppi. Hassua, kun eiväthän ne levyt olleet mitään myyneet, ja juuri siksi Kirka iskelmään vaihtoikin.

Näinhän se aina menee. Kun joku kuole, niin sitä ei voi enää ainakaan kadehtia ja siitä on helpompi tykätä. Kuolema tekee hyvää levynmyynnille. Kari Tapion levyt loppuivat kaupoista viime viikolla. Mutta mistähän edes saa Captain Beefheartin levyjä, kun on tämä nykyaika?

En aio valehdella. Levyhyllyssä ei ole yhtään Kapteenin kiekkoa. Ja jos joku scrobble on LastFM.ssä, niin harvinainen on se. Captain Beefheart on aina ollut to do -listalla. Kuolema oli hyvä syy poimia lista esiin ja aloittaa kunnollinen tutustuminen legendaan.

Olen aina pitänyt Captain Beefheartia Frank Zappan isonaveljenä, henkisesti, ja sellainen suhde kai olikin. Siksipä vähän hämmästytti, että kapteeni, eli Don Van Vlient kuoli 69-vuotiaana juuri Frank Zappan 70-vuotispäivän alla. Nuorukaisile tiedoksi, että Zappan on ollut mullan alla jo kauan.

Niin, se musiikki. Sehän on hyvää.

I'ma let ya finish

2010-12-15T01:05:00.002+02:00

Ei ole monta viikkoa siitä, kun käynnissä oli progevaihe. Sitä ei voi ymmärtää, jos katsoo mikä soi nyt. Soittolista, jossa on kaikkea kummaa elektroa, technoa, dancea, ambientia, mitä lie. En minä niistä niin tiedä, mutta tuota jumputusta tosiaan. Ja väitän, että aika lailla kovimpia soittolistoja koskaan olen siitä kasannut.

Varsin hupaisaa on yllättää itsensä yhä uuden jännän ääreltä. Valtaosa em. soittolistan piiseistä löytyy Pitchforkin listalta, jolla on viime vuosikymmenen 500 parasta kappaletta. Mutta siellä on paljon myös hiphopia ja räppiä. Kummankaan suurkuluttajaksi en tunnustaudu, mutta aina löytyy jotain. Tuon listan läpi käydessäni tajusin, että Kanye Westin Jesus Walks on yks kovimpia kappaleita, mitä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtiin.

Linkkejä:

hanneksen bpm-soittolista
http://open.spotify.com/user/hannes_ko/playlist/1eVeT3rqwW9iz4pBB8mHf6
spotify:user:hannes_ko:playlist:1eVeT3rqwW9iz4pBB8mHf6

Pitchforkin 500 lista:
http://open.spotify.com/user/jrisgod/playlist/7K4gKC0gMk7ZsSYWERY96a
spotify:user:jrisgod:playlist:7K4gKC0gMk7ZsSYWERY96a

Kanye West: Jesus Walks

Kulttuuripääkaupunki förevisar

2010-12-11T14:18:00.002+02:00

Jos kuulet YleX:ltä skottipoppia ja ihmettelet, mikä bändi on kyseessä, niin se on The Friend Suomen Turusta. (Aina pitää sanoa Suomen Turusta, ei Turusta. Se on olevinaan hauskaa.)

Tuottaminen on sellainen juttu, että ei siitä pitäisi puhua kuin ammattilaisten kesken ja pienessä piirissä, salaa, koska se on vähän likaista työtä ja kuulostaa ihan kaupalliselta jutulta. Ja pois se meistä!

Mutta nyt on sanottava tuottamisesta se, että tuo The Friendin hittikappale New Berlin Wall on aika lailla täydellisesti tuotettu kappale. Siinä on popestetiikan tämän hetken virtaukset paikallaan. Eikä kappale ole ollenkaan heikko laulunakaan. (Valitettevasti joudun viittaamaan MySpaceen, mutta en ole silti paha ihminen, tein sen olosuhteiden pakosta. Olin nuori ja tarvitsin rahaa.)

Kaikki tietenkin ovat sitä mieltä, että tässähän nyt on The Crashin korvaaja. Ja ovat ehkä oikeassa. Minulle tulee jostain syystä ensimmäisenä mieleen Catatonian 90-lukulainen hittikappale Mulder and Scully.

Words are very unnecessary

2010-12-08T21:26:00.002+02:00

Ei voi tulla yllätyksenä, että musiikista ja kirjoittamisesta kiinnostuneella ihmisellä on myös laululyriikan saralla joitain ambitioita. En niistä halua tarkemmin puhua a) koska aion takoa niillä miljoonia ja b) koska enhän minä nyt kehtaa.

Monessa laulussa kerrotaan hieno tarina. On eräänlainen kuningaslaji onnistua mahtiballadin tekemisessä. Mutta vielä kiehtovampaa on onnistua kolmella, kahdella, yhdellä sanalla. Onko se mahdollista?

Mitä tarvitaan? Vankka basso. Rumpali, joka on jämäkkä, mutta jolla ei ole tarvetta olla suuri taiteilija. Ja sitten rauhaton, vaeltava kitara, joka soittaa hiukan sinne päin, sillä tavalla huolimattomasti, aavistuksen laiskasti, mutta koko ajan kekseliäästi, ei anna ihan kaikkea, mitä voisi tarjota.

Ja sitten vokaalit: tem-po-a, voLYYmia ja ar-ti-ku-loin-ti-a vaihteleva, mutta intensiivisyyden säilyttävä laulaja. Sana. Toinen. Ehkä kolmas. Aina merkityksellinen. Ja ensimmäinen sana uudestaan. Ja toinen. Uudestaan. Uu-des-TAAN. Uu. DEStaan. Uu-uu-des-taaaan. Uuu-deees-taan. U. U. U-uuuuu-destaan.

Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa

Vain toinen johtaja
Vain toinen sankari

Olisi vaan pitänyt uskaltaa toistaa. Olisi vain pitänyt uskaltaa toistaa.

Musta Paraati oli lähellä. Ja edellä olevasta kuvauksesta pitäisi tulla mieleen myös Television. Siellä oltiin aika lailla oikean ajatuksen äärellä muuten, mutta liian monta sanaa jäi pudottamatta pois. David Byrnen Talking Heads olisi voinut päästä jäljille, jostain syystä luulen näin, vaikka bändin olikin enemmän puheliaan neuroottinen. Mutta Psycho killerin toistamisessa olisi tehonsa.

Silti niiden sanojen pitäisi olla vähemmän erikoisia - voimakkaita kyllä, mutta ei psychoa ja killeriä, joissa on liikaa latausta merkityksessä. Merkitys pitää tulla siitä, millaisen merkityksen sanalle antaa levyllä tai lavalla. Kun se tehdään oikein, yhden piisin oikea pituus voi olla 1 tai 19 minuuttia. Tai jotain muuta, riippuu siitä, millainen on hetki. Kuinka monta kertaa se pitää sillä hetkellä sanoa.

Päätöntä menoa

2010-11-16T18:57:00.002+02:00

Kun bändin nimi on Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, niin on selvää, että yhtyeen tärkein tavoite ei ole soittaa Puhdas elämä lapselle -konsertissa ja miellyttää kaikkia. Uusi levy taas ei kuulemma miellytä enää edes indiehippejä. Vaikka en omin korvin ole kuullutkaan, niin erään coverin kyllä, ja sen perusteella en ihmettele, että ei enää uppoaisi edes hämärimpiin päihin. Mutta siksipä sitten kannattaa kuunnella wanha Fuck Off And Die, yksi suomipopin kauneimmista kappeleista. (Voisi tulla radiosoittoakin vähän toisella nimellä...)

Tuomas Henrikin kautta siirryin kuuntelemaan Joose Keskitaloa. Spotifyssa oli vain levy Tule minun luokseni, kulta. Sieltä ainakin kappale Pimeydestä pimeyttä vastaan on nerokkuutta. Muiden Spotify-käyttäjien kuunnelluin kappale on Viis tyttöä, jossa Joose laulaa kauniisti

Vaan jottei kukaan toinen veisi kulta sydäntäsi
Muovipussiin tungin ja suljin puukon ja sydemäsi

Toinen hellillä käsillänsa hoivasi siskon lasta
Vaan kädet nuo minä sahasin jotteivät tuskia saisi

Loput kolme kirkkomaalle hautasin kaksin käsin
Vaan talteen otin rinnat, jalat ja yhdet lempeät kasvot

Tuomas Henrik taas laulaa kappaleessa Jo heitä pois nuo ajatukset synkät, varjoisat

sulla on kaunis pää
ja mä tahdon sen

Miksi nuoret miehet tahtovat paloitella naisihmisiä?

Onneksi meillä ei kuitenkaan ole juhannussalkoja

2010-11-14T00:49:00.002+02:00

Meitä suomalaisia on tietenkin aina vaivannut se, että mikä noita ruotsalaisia oikein vaivaa. Kun ovat niin jättebra ja jättekiva.

Jos amerikkalaiselta kysytään, että mitä on se ruotsalainen musiikki, niin se varmaan sanoo, että se on sitä itsemurhaa. Ja onhan se, Kentit ja muut. Mutta meidän suomalaisten mielestä sieltä tulee enemmän tuota juhannussalkomusiikkia. Kun aika paljon tykkää tuosta ruotsalaisesta popista, niin välillä siihen myös väsyy. Esimerkiksi Marit Bergmaniin. Oikein unohtaa, kuinka hyvä se on.

Ja sitten kuulee pitkästä aikaa I Will Always Be Your Soldierin ja muut ilollismieliset popkappaleet. Niin kuin on kuullut nyt, ja nyt näitä taas jauhaa. Kunnes on saanut tarpeekseen makeaa.

Maritin ääreen takaisin ajauduin, kun luin Rumbasta mainion arvostelun Säkert!:istä, joka on sama nainen kuin Hello Saferide. Ja kuuntelin sitten uutta Säkert!iä, mutta ajattelin, että ei oikeen lähde siinä mielentilassa, ja similaarista löytyi Marit Bergman. Se käy. Mutta sitten kun se roligt alkaa ärsyttää, niin kyllä se sitten ärsyttääkin.

Pakko näin musiikin osalta olla hyvin kateellinen noille edellä mainituille naapureillemme. Vaikka aina niitä ei jaksa.

All the way to the year 2000

2010-11-11T00:56:00.002+02:00

Forrest Gump oli ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa. Olin juuri aloittanut yläasteen. Jostain syystä intoilin Forrest Gumpista ennakkoon enemmän kuin paljon mistään sitä ennen, eikä elokuvakokemus ollut kielteinen. Viisi tähteä. En muista tarkkaan, miten asiat sitten kehittyivät, mutta joka tapauksessa varmaankin jossain lukiossa tuli tiedostava vaihe, jonka aikana Forrest Gumpista ei voinut tykätä, koska se oli Hollywood-hömppää. Ja kun se pari kertaa tuli televisiosta, niin piti mainita, että huono on.

Sitten ihminen kasvaa henkisesti, ja alkaa pitää siitä, mistä pitää. Nykyisin Forrest Gump on taas viiden tähden elokuva.

Vuosien varrella asioista voi olla monta mieltä. Jos jostain levystä olen ehtinyt muodostaa erilaisia milipiteitä, niin se on The Strokesin Is This It. Taidanpa olla siitä tässäkin blogissa jotain sanonut.

The Strokes oli ensin ep:eineen vuoden 2000 hypebändi ja sitten vuonna 2001 planeetan kuumin akti, kun esikoislevy tuli kauppoihin. Parin vuoden päästä The Strokes oli ihan passé, mutta maailmassa oli 200 000 uutta newyorkilaisvaikutteista kitararockbändiä, joista 198 746:ssa oli laulajana taidekoulun suosituin uros, tai sellaiseksi tähtäävä. Sanomattakin on selvää, että tällainen kehitys ei ole edullista kenenkään mielenterveydelle, joten on luonnollista tuomiota aatteen alkutekijät kadotukseen.

Myöhemmin heidät voi sieltä kaivaa uudestaan esiin.

Millaiselta Is This It kuulostaa nyt, vuonna 2010? Saundit on aika typerät, mutta piisit on erittäin jees. Levyn kaksi vikaa piisiä jopa nostavat tunnelmaa. (Trying Your Luck, Take It Or Leave It) Kuinka monen muotibändin esikoislevyllä levyn viimeiset piisit jaksavat vielä potkia? Niinpä. Kyllä ne oli lahjakkaita jamppoja, eivätkä vain juuri oikenalaisiin farkkuihin pukeutuvia bättre folkin edustajia.

Homma lähtee Tanskasta

2010-11-08T11:25:00.002+02:00

Kammottava juttu, että yrittävät tahot jotkut juurruttaa Suomeen kekrin ja pyhäinpäivän sijaan Halloweenia. Peli muuten taitaa olla menetetty, se juurtuu, siihen tottukaamme.

Sinänsä syksyyn kyllä kuuluu aavemaisen kaunis musiikki. Ja kuinkas sattukaan, sellaista olisi nyt tarjolla.

Cass McCombsin You Saved My Life on pidätelty ja pitkähkö kappale, jonka kuuntelemista voi verrata siihen, kun näkee ihmisen maalaavan taulua pitkin siveltimenvedoin. Jokainen viiva on paikallaan ja tarpeellinen, mutta niitä ei ole liikaa. Jokainen veto (isku) on jännittävä.

Tanskalaisen (taas!) Our Broken Gardenin Garden Grow on ehkä hipsterimpi, mutta samalla tavalla viipyillen tuleva piisi, jossa huomio ennen pitkää keskittyy laulajattaren suorituksen lisäksi jäntevään ja jotenkin huomion vievään rumputyöskentelyyn.

Kommentoidaan sitten myös vähän enempi jollotuksenomaisia kappaleita. Sian Clap Your Hands on hauska piisi. Duck Saucen Barbra Streisand on pelkällä naurumittarilla toki vielä hauskempi. Ja sitten pitää mainita se iPhone-bändi, eli näin ikään julkisuuteen noussut Atomic Tom. Onhan tuossa kappaleessa Take Me Out palaset paikallaan.

Tähän on tultu 2

2010-11-01T17:32:00.014+02:00

Mahdollisesti maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset kuuntelisivat enemmän Richard Claydermania. Eikös 80-luku ollut hienoa aikaa, häh? Ja se johtui pelkästään Richard Claydermanista!

En tiedä muuttuisko se maailma huonompaan suuntaan siitäkään, jos vinyyli palaisi ja Agnetha kanssa. (Geti it, palaisi.)

Kukaan ei ainakaan voi väittää, että Barry Manilow olisi aloittanut sotia.

Harpo tahtoi olla filmitähti, mutta lopulta käteen jäi vain nämä Hollywoodin nauhat. Ei olisi uskonu.

Niin, mitäpä tähän sanoisi.

Ai, nää jampat keksi tän jutun ekana.

Colin Vearncombe on hieno mies, ja tekee kovaa musiikkia, mutta tämän lp:n kappale Let me watch you make love
kuulostaa hiukan epäilyttävältä. Mut hei, se oli 80-lukua.

Jostain syystä kaikki maailman tyttöduot eivät ole jääneet historiaan yhtä varmasti kuin MayBee ja Me & My.

Viktor Klimenko

Ennenkin on tultu

Ei Mick vaan Mark, ja turha tulla selittämään Mickistä

2010-10-30T11:43:00.002+03:00

Kirjoitetaan nyt muistiin sekin, että lokakuussa 2010 tämän blogin pitäjää ilahdutti Mark Ronson & the Business Intl ja levynsä Record Collection. Siksi kirjataan, kun voi hyvin olla, että syviä jälkiä ei jää. Voi sitten muistella vanhana, mitä keski-ikäisenä kuunteli. Toistaiseksi ja tällä hetkellä tämä toimii kuitenkin mukavasti.

Ronsonin levy voidaan kai laskea jonkinlaiseksi hiphopvaikutteiseksi rokkimusaksi. Paljon levylle mahtuu semmoisia ääniä, joita perinnetietoinen punktrio ei saisi aikaan. Ja on näitä fiittaajia, joista kyllä yleensä on vaikea välittää.

Ja eihän se levy nyt tosiaan koko 14 piisin kestoaan kanna, mutta Bang, Bang, Bang, The Bike Song ja Record Collection ovat tuoneet syksyyn kivaa vaihtelua. Kun ei tällaista musiikkia kovin paljon tule kuunneltua.

Nytpä tuossa taustalla soi Brandon Flowersin, sen The Killers -miehen soolo, Flamingo. Otin soittoon, koska Q-lehden soittolistalta bongattu Magdalena on mielestäni vallan hieno iskusävelmä. Muuten levy on kyllä aika tylsä. Mutta se Magdalena voi kyllä päätyä salaiseksi paheeksi.

Autotallissa

2010-10-24T02:25:00.003+03:00

Ostin joskus junnuna 22 Pistepirkon c-kasetin Rumble City La La Land. Onneksi ostin. Koska ikä oli sellainen, että mieli oli herkkä, kaikki se autotallimeininki, kantrimeininki, kosketinsoitinkantrimeininki ja himmailumeininki avarsivat paljon näkemystä musiikista. Niin ei tullut minusta ihan pelkästään listaykkösistä innostuvaa sorttia.

Sedäthän jaksavat heilua vieläkin. 30-vuotisjuhlakiertue seisahtui Seinäjoella. Nyt on sitten kuultu livenä Birdy. Sen pojat soittivat vailla se enempää kohua keskellä settiä. Yleisö ei edes sitä pyydellyt, kuten yleensä on vaarana, eikä kyllästynyt kun se pakollinen hitti oli soitettu.

Keikka oli epätasainen. Välillä juureva musiikki oli juurevaa, välillä soitto oli vähän sinne päin. Virheitä tuli paljon, mutta nehän eivät vähennä kokemusta, pikemminkin luovat yhteyttä soittajien ja yleisön välille. Mutta kyllähän soittamista on kiva katsoa, ehkä keskimäärin kivempaa kun läppärin naputtelua.

Jouko supliikkimies Asko jutteli hassuja, mutta sanoi asiankin kesken kaiken: Annetaan Espen laulaa, on iso etu, että meillä on kaksi hyvää laulajaa.

Parasta oli yksi instrumentaali, sitten yksi kappale joka tuli Frankensteinin jälkeen ja sitten tietty (Just a) Little Bit More.

Evankeliumi Jorin mukaan

2010-10-21T19:43:00.004+03:00

Magenta Skycoden Relief on toistaiseksi vahvin ehdokas vuosikymmenen parhaaksi levyksi, lähinnä tietenkin koska tässä on yhdeksän vuotta aikaa väsätä kovempaa kamaa. Ja jos muut eivät siihen pysty, niin Jori varmaan. On kuitenkin sanottava, että tuskin Relief on ihan yhtä hyvä kuin IIIII, joskaan ei siitä varma voi olla vajaan viikon kuuntelun jälkeen. IIIII oli kompaktimpi, selkeämpi, tinkimättömämpi. Relief on laajempi, ilmavampi, avoimempi. Ja Jori laulaa rohkeammin.

The Simple Pleasures: Hyvä intro, mutta levyn ehkä tylsin piisi. Mutta jos tylsin on tätä tasoa, niin ei ole valittamista.

Kipling: Kappaleessa on mukana jotain epä-Magentaa, varmaan tuo laukkaaminen. Muutenkin tässä on minusta paremmat ainekset kuin on tulos. Esimerkiksi loppupaisuttelu (ja -hissuttelu) kolmen ja puolen minuutin jälkeen on liikaa.

Night Falls on the Rifle: IIII:n kadonnut kappale. Parhaalta maistuva pala tätä herkkua, ainakin nyt tuntuu siltä.

Sometimes: Myös tämä on kaikua debyytiltä, mutta sen lisäksi tässä on imelä sivumaku, joka IIIII:ltä puuttui. Ensin se tuntui jopa liian imelältä, mutta sitten ihan hyvältä. Vähän jännittää kestääkö Sometimes kuuntelua.

King Of Abstract Painters: Tässä alkaa sitten olla IIIII kovin kaukana ja 60-luku tosi lähellä. Beach Boysin Pet Soundsin kadonnut kappale (laulustemmat taitaa olla puhdasta Sloop John B:tä), josta Brian Wilson olisi kateellinen. Ensimmäinen levyn uusista kappaleista, joka avautui.

Trains Are Leaving The Yard: Lisää kaihoa, enemmän akustista kitaraa ja eeppistä puolihuutoa sitten kertsissä. Tässä on jotain todella tuttua, mutta en nyt saa päähäni mitä.

The Old World: Alun soundit kertovat, että Imogen Heapia on kuunneltu. Kappaleessa on nätti pianokuvio ja kohtia, jotka lupaavat paljon: juuri sitä, millä minut saa varmasti puolelleen. Jotain jään kuitenkin kaipaamaan, se viimeinen idea on hukassa, ainakin vielä.

Escaping Outdoors: Se levyn selkein poplaulu ja pienellä vaivalla tämän voi kuvitella Paulan ja Miran laulettavaksi. Tämä on Jorin leipää, ydinosaamista.

Montag: Hesarin mukaan jo huvittan eeppistä, mutta ei nyt minusta. No vähän. Mutta silti hieno kappale, ja sikäli harvinainen mahtiballadi, että aukeaa nopeasti. Hienot kaiut ja kuorot.

We're Going To Climb: Evankeliumi Jorin mukaan, lähes uskonnollinen kokemus. Kaikessa kauneudessaan silti ehkä vähän irrallinen levyn muusta materiaalista, mutta voi johtua siitäkin, että on tätä jo vuosikausia (!) veivattu. Onhan tämä nyt niin uskomattoman hieno kappale, että ei mitään rajaa.

Hämmentävä retki levykauppaan

2010-10-19T23:12:00.007+03:00

hannes rientää riemuissaan, levykauppaan tuhlaamaan

mihin hintaan irtookaan klassikko jota kaivataan

muovi pois kun kuoritaan, kansi osiin hajoaa

mitä kummaa ollenkaan, on sisään menty laittamaan

levyä ei ensinkään, reseptiä tyrkätään

Ensi lumi tuli kuudelta kun Talvikuningas soi

2010-10-15T00:32:00.002+03:00

Herra A.W. Yrjänä on ryhtynyt larppaamaan Vesa-Matti Loiria, toistaiseksi onneksi vasta fyysiseltä olemukseltaan. Jos sama Arto-Wiljami alkaa myös tutustuttaa hahmoonsa muuta loirimaista, kuten että örisee televisiossa ja iltapäivälehdissä joutavuuksia joita meidän kaikkien pitäisi tippa silmässä ja asennossa seisten seurata, niin kohta ei enää kehtaa kuunnella CMX:ää.

Pitää pitää kiirettä, siis. CMX on niitä bändejä, joista olen pitänyt enemmän kuin kuunnellut. Joillekin CMX on Matti, joillekin Talvikuningas. Minulle vähän molempia, hyvin vähän.

Erityisesti CMX on haikeanvaikeankauniiden runopoikapoplaulujen yhtye. Asko-Wernerin sanoitukset eivät parhaissa poplaulelmissa ainakaan ole edes liian vaikeita. Ihmetellä siis täytyy, että jotkut ovat olleet yllättyneitä Antti-Walerin yhtyeen popsensiniliteetistä, nyt kun uusi levy solisee, helisee ja helmeilee.

Lupaan, pyhästi, että täst'lähin CMX soi tarpeeksi. Nyt männäiltana olen osan suoritteesta tehnyt. Hyvää kamaa.

Yksi pääsky

2010-10-02T01:15:00.005+03:00

Ennen Pariisn Kevään keikkaa Rytmikorjaamolla 1.10. dj soitti muun muassa VETOa. Tuli hyvä mieli, kun muisteli kesän 2009 Provinssirockia ja VETOn huippuvetoa siellä.

Kun lavalle asteli Artturi Taira, tuli mieleen Rubikin upea keikka samassa tapahtumassa.

Ja kun bassotaiteilija Jussi Hietala kopeloi lavalla instrumenttiaan, tuli mieleen Underwater Sleeping Societyn hieno esitys Rytmikorjaamolla puolelle kouralliselle yleisöä.

Kun jonain päivänä tiet taas kohtaavat Pariisin Kevään kanssa, niin todennäköisesti silloin ei muistella Rytmikorjaamon keikkaa erityisen muistorikkaana tapahtumana. Ennen siellä oli kuin selkäänsä otti. Kuitenkin Metsän laidalla puut oli oikeastaan ainoa piisi, joka syveni levyversioihin verrattuna. Muuten esitykset olivat hiukan pintapuolisia. Ei oikein lähtenyt.

Se ei poista sitä tosiasiaa, että Pariisin Kevään musiikki on hienoa. Ja bändissä ei ole perustavanlaatuista vikaa. Oli etukäteen tiedossa, että Arto Tuunelan esiintyminen on haavoittuvaa. Lisäksi Seinäjoen keikka oli kiertueen eka keikka, joka ei ollut loppuunmyyty. Jos on epävarmuutta, niin kyllä se tällaisessa tilanteessa sitten nousee esiin.

Mutta ei se nyt huono esitys ollut.

Tyrannosaurus Rex voi olla sankari, kun oikein silmi(i)n katsotaan

2010-09-18T23:54:00.002+03:00

Mistähän lie alunperin päähän vaeltanut sellainen ajatus, että Layla voisi olla ikävystyttävä kappale? Semmoinen on kuitenkin ajan mittaan aloilleen asettunut ja pesän tehnyt pääkoppaan, vaikka hyvin olen tiennyt, että se ei voi olla totta.

Ehkä on jotain, öh, ikävänpuoleisia konnotaatioita leiloihin. Ja se nyt ainakin on, että Derek and the Dominos on ihan surke nimi bändille. Typerä peli, jota kukaan ei pelaa, ja tosi tylsä keksi. Ja jostain syystä en ole koskaan juuri voinut sietää Eric Claptonia ihmisenä ja supersankarina.

Pakotin kuitenkin itseni tänään Derekin ja dominoidensa jammailun pariin ja siinä samalla päätin, että kuunnellaan nyt Layla. Ja se on hyvä, se on hyvä.

Siitä se ajatus sitten lähti, että kuunnellaan nyt Spotify-listaa otsakkeella 500 maailman parasta kappaletta. Tietäähän sen, mitä siellä on. 490 elämää suuremmaksi kasvatettua ikävystyttävää möhkälettä ja 10 vuonna 2004 väkisin mukaan pakotettua ajan hittiä.

Mutta, niille 490 piisille on annettava uusi mahdollisuus. Esimerkiksi Thin Lizzyn Boys Are Back in Town kuulostaa ihan hyvältä, kun se ei ole taustamusiikkina jossain sketsissä tai elokuvan montaasikohtauksessa.

Niin että kohdelkaahan dinosauruksia yksilöllisesti.

Jotkut asiat kestävät kauan

2010-08-28T00:50:00.003+03:00

Hyvää musiikkia on kahdenlaista. Hyvää, mutta ei niin tärkeää ja hyvää ja hyvin tärkeää. Oikeasti suurin osa hyvästä musiikista ei ole kovin tärkeää. Paitsi tärkeää siten, että on hyvää ja tuo ehkä iloa. Mutta että jos olisi jäänyt julkaisematta, niin ei olisi tullut vahinkoa kenellekään.

Mutta aina silloin tällöin tulee kuunneltua hyvää ja tärkeää musiikkia. Silloin muu menettää täysin merkityksensä. Onneksi vain hetkeksi. Silloin mielessä pyörii, että onko tarpeellista enää koskaan kuunnella Jenni Vartiaisen Nettiin-kappaletta. Vaikka on. Tarpeellista. Ihan vain siksi, että se on hauska piisi.

Viimeksi tällainen "millään muulla ei ole väliä" -hetki tuli, kun katsoin sen dokkarin Teemalta. Juuri sen: Paholainen ja Daniel Johnston. Kun tietyissä piireissä (j'accuse!) minua väitetään jotenkin hyvinkin indiehipiksi ja alternativehuoraksi, niin myönnänpä suoraan, etten ollut kuullutkaan koko jätkästä. Onneksi kuulin sentään nyt, koska jos populaarimusiikki on joskus TAIDETTA, niin Daniel Johnstonin musiikki on. Ne ovat tärkeitä kappaleita, koska niiden oli pakko tulla ulos Johnstonin sekopäisestä kurpitsasta.

TJEU: Daniel Johnstonin Some Things Last A Long Time. Varsinkin jos tuntee jampan tarinan, niin tässä kohtaa pitää sanoa: eeppistä. Ja tämän blogin historian painavin kehotus, ei tämä on uhkaus: katsokaa se dokumentti tai!

Sorron yö

2010-08-14T18:47:00.002+03:00

Tämä teksti näyttää vähän isolta, mutta se johtuu siitä, että luette sitä niin läheltä. Ei kun se johtuu siitä, että tästä piti tulla kolumni maakuntalehteen, mutta ei se sitä halunnut millään olla.

Suuri teltta on täynnä porukkaa, on täysin pimeää. Illan viimeisen bändin piti jo aloittaa. Paikalla on paljon ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tulossa. Kun esitys alkaa, moni hämmästyy.

On edelleen pimeää, mutta lavalla on kaksi hahmoa, mies seisoo soitintelineen takana. Nainen on valmis laulamaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta korvia huumaava elektroninen ääni täyttää salin ja samalla hetkellä alkaa valoshow, joka koskee silmiä. Teltassa on vain joko täysin pimeää tai äärettömän kirkasta.

Nainen alkaa laulaa, ei, hän kiljuu. Hän hyppää yleisön käsien päälle kuljetettavaksi. Hän kiipeää rumputelineelle huutamaan. Mies seisoo telineensä takana ja vääntää nappuloita. Kummankaan esiintyjän kasvoja ei näy kertaakaan.

Tunnin ajan Törnävänsaaressa soi vimmainen elektronisen musiikin esitys, joka asiaan perehtymättömän mielestä on pelkkää kakofoniaa, surinaa ja suoraa huutoa. Hiki valuu ja tunnelma on lievästi uhkaava. Onko tämä vaarallista, varmaan sentään typerää.
Ei, se on Crystal Castlesin show, ja se on häviäjien, kiusattujen, sorrettujen ja hylkiöiden ääni.

Elektronista musiikkia pidetään yleensä huumeidenkäytön taustanauhana ja pintaliitäjien suosikkina. Missään nimessä se ei ole sisältänyt muuta sanomaa kuin "bailatkaa ankarasti." Mutta tämä ajatus on tietenkin väärin, sillä tämä musiikinlaji on alusta asti jakautunut alakulttuureihin, joissa erilaiseksi itensä kokeneet ovat löytäneet kaltaistaan seuraa.

Tämä on rockmusiikin suuri jakolinja: häviäjien musiikki ja voittajien musiikki. Monet häviäjät hakeutuvat voittajien seuraan etsimään voimaa. Sankarihevi on ollut lukemattomien koulukiusattujen tuki ja turva.

Toinen osa sorretuista ja sortuneista ei ole halunnut liittyvä sortajien joukkoon, vaan on päättänyt omistautua häviäjyydelleen. Rockin alakulttuureissa heikkous on ollut hyväksyttyä ja siitä on tehty voimavara. Punkin tee-se-itse-aate on jalostunut ole-mitä-olet-aatteeksi.

Crystal Castlesin Ethan Kath on luusereiden uusi sankari. Kanadalainen Kath on epärocktähti, paitsi siinä mielessä, että hän on outo. Mutta hän ei ole outo niin kuin Mick Jagger tai Steven Tyler tai Axl Rose, edellisten sukupolvien kummalliset tähdet, joiden itseriittoisuudelle ei ole rajoja. Kath on outo syrjäänvetäytyjä, oman tiensä kulkija, riippumaton ihminen.

Minulle musiikki on aina ollut musiikkia ja ulkomusiikilliset asiat sivuseikka. Paitsi kerran, ja nyt toisen kerran.

Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten Kurt Cobainin johtaman Nirvanan vanavedessä levisi ajatus siitä, että ollaksesi joku sinun ei tarvitse olla koulun suosituin tyyppi. Se oli minusta silloin ja on edelleen hienointa, mitä rockissa on koskaan keksitty. Ethan Kath on nyt samalla asialla ja hänellä on satojatuhansia seuraajia.

Kreisi karaoke

2010-08-13T14:40:00.001+03:00

Karaoke ei ole ihan tyhmä keksintö ja kohta yhdistän tähän ajatukseen Joy Divisionin.

Nimittäin televisiosta tuli dokumentti nimeltään Joy Division, jossa jossain vaiheessa alleviivattiin Ian Curtisin demoneja soittamalla Isolationia ja lyömällä ruutuun tekstiä sitä mukaan kun Curtis sitä lauloi.

Piisihän on vähän maaniseen vivahtava, ja jos ei jaksa paneutua lyriikkaan, niin kuin monesti ei osaa, niin huomaa ehkä vain, kuinka helposti sanat Curtisin suusta rullaavat. Kaikki on paikallaan, aivan kuin ne olisi tähtiin kirjoitettu ja Curtis olisi ne sieltä löytänyt.

Siis varsinkin tämä kohta:

Mother, I tried, please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am

Aika vaikuttavaa sitten kun sen lukee. Rullaa niin kuin oltaisiin valtatiellä helvettiin mutta juhla jatkuisi. Niin kuin olikin.

Tuleekohan ihmisille koskaan tällaista mieleen, kun ne vetävät Mombasaa karaokessa? Mutta jos siellä vedettäisiinkin jotain muuta.

Nuoret toivot

2010-08-09T17:56:00.000+03:00

Levyhyllyssä on Samae Koskisen levy Vol. 1, mutta ei Sister Flota. Sepä voisi olla yllättävää, vähän se onkin. Koskisen levy on sinne hyllyyn vähän jäänyt, ei kuitenkaan siksi, etteikö se olisi hyvä. Se on hyvä, mutta jäänyt nyt vaan muun jalkoihin.

Sitä toista sooloa ei olekaan, enkä ole kuullutkaan siltä muuta kappaletta kuin aika lailla hermoille käyvän Hevosen.

Koskisesta odotettiin kai jossain piireissä seuraavaa isoa breikkaajaa. Vieläkin se on mahdollista, mutta olisikohan Samae silti liian vierestäkatsoja suurtähdeksi?

Samae tuli mieleen, kun nyt on soinut Olavi Uusivirran uusi levy, enemmänkin tosin vain muutamat vedot sieltä. Olavistakin on odotettu suurta, taiteellisesti ja kaupallisesti. Ehkä molemmilla osa-alueilla on tullut puolittainen onnistuminen. Uusivirran musiikki on jotenkin turvallista päivitettyä 80-lukulaista valiosuomirockia. Siis suomirockia hyvässä mielessä, ei sanan laimenneessa merkityksessä.

Väitän hokanneeni Uusivirran kyvyt jo kauan kauan sitten, kun mies tuli skeneen kuin raivo härkä. Niistä ajoistahan on puhuttu vähän vähätellen, mutta kyllä silloin huomasi, että nyt on tässä jamppa, josta kuullaan vielä hyvää. Täysosumia on tulossa, Preeria-levy ainakin on ties, jota pitkin sinne mennään.

Kun ironiaa on liikaa

2010-07-25T14:09:00.003+03:00

Lähdin sitten käymään Seinäjoen Vauhtiajoissa silleen ironisesti. No sellainenhan kolahtaa omaan nilkkaan. Kun nimittäin siellä, kaikista paikoista nyt siellä, vedettiin kova keikka. Ismo Alanko & Teho-osasto oli kultaa, Jerry, kultaa. Olihan se hyvä Provinssissakin, mutta nyt, no, nyt!

Pornografiaa on laitettu aivan rautaiseen keikkakuosiin, Peltirumpu on silkkaa timanttia, mutta lauantai-iltana parhaiten toimi Rakas, rämä elämä. Sen aikana, ihmiset hyvät, melkein, melkein, hyvin lähellä oli, että olin takoa rytmiä jalkaterällä. Taisi se pää nyökätä pari kertaa. Free spirit!

Että menkäähän nyt katsomaan, kun on hyvää tarjolla.

PMMP:kin oli siellä, ihan kiva. Ja Eläkeläiset, hah hah. Kun Eppu Normaali sitten aloitti, niin ei siinä enää ironiat auttaneet. Kotiin.

I wanna riot of my own

2010-07-24T14:02:00.002+03:00

Vähänlaisesti olen koskaan jumaloinut muusikkoja. Monestikaan en osaa hienosta bändistä mainita soittajaakaan nimeltä, puhumattakaan siitä, että hallussa olisi basistin horoskooppimerkki tai rumpalin lempiväri.

Harvoin luen bändikirjoja. Eivät yleensä jaksa vetää. Mötley Crüen Törkytehdas on toki luettu yleissivistyksen nimissä. Frank Zappan muistelmia olen lukenut, ja siinä sitten onkin poikkeuksellinen teos. Mutta niin oli mieskin.

Kuuluisaksi on tullut sanonta, että ajat ovat sellaiset, että Zappalle olisi tarvetta. Toisellekin kuolemankorjaamalle olisi, se kerrottakoon.

Nimittäin Joe Strummerille. The Clash on sellainen yhtye, että osaan nimetä bändin jäsenet ja joskus jopa muistan kuka soittaa mitäkin. Lisäksi olen peräti lukenut kirjan The Clashista. Bändin ulkomusiikillisetkin olemiset ovat siis välttävästi hallussa.

Ihmisinä cläshärit ovat monitahoisia, kuten oli Joe Strummer. Hänessä oli paljon ihailtavaa, mutta ei kaikessa ole syytä ottaa mallia miehestä. Luonnollista.

Juuri tuli televisiosta Strummer-dokkari The Future is Unwritten. Hieno dokumentti. Varsin hieno. Strummer oli parhaimmillaan hyvin viisas mies, jonka seestynyttä näkemystä varsin mieluusti edelleen seuraisi.

Joskus olen maininnut, että The Clash oli maailman paras bändi, siis sillä tavalla, että soittonsa kuuleminen on aina nautinto. Punk tuli, jotta kaikki saisivat soittaa. Hyvä, että The Clash sai. Strummer ei väitteensä mukaan osannut soittaa, mutta oli kyllä parhaita soittomiehiä, kun katsoo oikeasta kulmasta.

Että ei tässä nyt ole mitään muuta sisältöä, kuin että oli se Strummer vaan hieno mies, mutta senhän te tiesittekin.

Taidetta isolla D:llä

2010-07-12T22:26:00.004+03:00

Kauan, kauan sitten, toukokuussa, kirjoitin, että olen kuunnellut Arthur Russellia. Sitten kävi niin, että kuuntelin lisää. Aika paljon lisää. Pariin viikkoon en muuta kuunnellutkaan.

Silloin, toukokuussa, tulin pohtineeksi sitä, oliko Russell nero. Tuskin nyt oli. Mutta varsin loistava ja mielenkiintoinen muusikko kyllä. Russell oli kiva löytää siksi, että hänen tuotantonsa on niin monipuolinen. Miehen katalogi sisältää nättejä pieniä popsävelmiä, mutta myös kummallista elektronista huminaa ja vinoa sellonsahausta. Mielenkiinto kestää. Voisi sanoa, nyt sanon, että Russell oli edelläkävijä. Mutta ottikohan kukaan hänestä mallia, kun oli kuitenkin aika tuntematon eläessään. Niin se menee.

Russell nousi vain muutaman viikon jälkeen LastFM-listani top kasiin, ihan The Clashin kantaan. Ylenmääräinen yhden ruokalajin mättäminen on vaarallista, mutta Russell on onneksi seisova pöytä.

Alla on kuvitus Russellin piisiin This Is How We Walk on the Moon. Kuten eräs kommentoija kirjoittaa, tuo kirjaimellinen kuvitus tekee piisistä vieläkin mystisemmän ja tehokkaamman. Tohtiiko edes sanoa, mutta nyt ollaan lähellä taidetta.

Veljenpoika maksettaessa

2010-07-06T11:50:00.000+03:00

On vähän noloakin kirjoittaa bändistä, jonka vaikutteet ovat ilmiselvästi Depeche Mode, Interpol ja Editors. Koska onhan niitä bändejä nyt niin tavattoman paljon.

Tanskalaisen Nephew'n koukku on siinä, että sen teksteissä on hiukan tanskaa mukana. No ei se vielä ole kovin omaperäistä. Mutta jos ei anna tavanomaisuuden karkottaa pois hyvän ääreltä, niin tässä on paljon pidettävää.

Bändi on Tanskassa kovinkin iso. Se on vähän hassua ainakin uuden DanmarkDenmark -levyn perusteella, koska tämä on aika lailla uhkaava, pidätellyn väkivaltainen albumi. Kuitenkin bändillä on hittejä, siis ihan singlelistajyriä. Ehkä Tanska ei olekaan niin joviaali ilmiö.

Kyllä tämä saa puristamaan nyrkkiä taskussa ja ehkä takomaan ilmaa, kun kukaan ei näe. Kylläpä siellä Tanskassa pyritään ja onnistutaan.

Aikuisten oikeasti ja teinien oikeasti

2010-07-03T01:11:00.005+03:00

Ihan huvin vuoksi on silloin tällöin tullut laitettua videomateriaalia YouTubeen. Vähän irkissä ja Facebookissa olen niistä saattanut vinkata, mutta yleensä nyt laittanut vaan. Kahteen on joskus aiemmin kommentoitu kerran. HJK:n ja AIK:n pelistä ollutta videota on sentään katsottu pitkälti toista tuhatta kertaa.

Mutta sitten kun laittaa Mannaa, eikä mainosta sen enempää, niin heti on joku Brasiliasta ja joku Norjasta kommentoimassa. Kestää hetken, ennen kuin sen tajuaa. Manna on tehnyt yhteistyötä Ville Valon kanssa. On siinä melkoinen taikasana.

Jos muuten Provinssista jotakin jäi pitkäksi aikaa mieleen, niin kyllä se vaan Manna oli. Toki skenepisteitä hakiessa pitää mainita Jello ja Crystal Castles, mutta kuitenkin. Tai mistä sen aina tietää. Pidin yllä kuvitelmaa, että viime vuoden Provinssin kruunu oli The Ting Tingsin veto, mutta loppujen lopuksi aidosti ekana mieleen tulee VETO:n lauantai-illan hikinen veto Rumba-teltassa.

Väärästä paikasta

2010-06-23T23:25:00.003+03:00

Ennen kuin näin Streak and the Ravenin Provinssissa, luin jostakin, että ei voi käsittää, kuinka tuollainen bändi tulee Seinäjoelta. Siis häh. Mitenkä perustellaan se maine? Paula Koivuniemellä?

Olisiko se sittenkin vain sitä, että melkoinen ajatusten ahtaus vallitsee, kun tiiraillaan maakuntiin. Onhan Seinäjoelta nyt tullut häröilyä Kuolleista Intiaaneista lähtien. Ne kolmannetnaiset ja lauritähkät ovat muualta, ja mitä sitten vaikka Seinäjoelta olisivatkin. Vaan niinpä se taidetaan ajatella isompienkin kohdalla: pääkaupunkiseudulta tulee vain Don Huonoja, Tampereella korkeakulttuuria on Kaseva ja Turusta tulee Kevyt Jee.

Streak and the Ravenissa on muuten jääkiekosta tuttu roolitus kunnossa. On Suuri Taiteilija laulamassa, on nainen bassossa, on häiläävä, vekkuli kitaristi, on vakavailmeinen kenkiintuijottajakitaristi ja on rummuissa viileä ammattimies. Jokaiselle jotakin.

Manna kortilla

2010-06-21T00:19:00.005+03:00

Provinssin kolmas päivä jäi musiikillisesti vaisuksi. Yksi suuren ilon aihe mahtui mukaan, ja se oli syksyllä vahvan levyn tehnyt Manna, joka osoittautui varsin sympaattiseksi esiintyjäksi. Yleisöä oli Rumba-lavalla järkyttävän vähän, mutta niin se menee.

Jos oli Manna symppis, niin Jenni Vartiainen oli kalsean oloinen täyteen ammutussa YleX-teltassa. Keikan alkupuolen rauhalliset vedot nukuttivat. Vasta kolmikko Nettiin, Ihmisten edessä ja Mä en haluu kuolla tänä yönä nostattivat tunnelmaa. Se johtui siitä, että yleisö lauloi ne kuorossa, ja Jenni sai ihmetellä. Tuo piisikolmikko on kyllä yhteislaulukamaa, mutta Jenni on vähän vaisu laulattaja.

Rammsteininkin näin. Se oli semmoista se. Jänniä tehosteita, tylsähköä musiikkia.

Provinssi oli tällä kertaa hyvin metallinen. Bullet For My Valentinen, Oranssin Pazuzun ja Between Buried and Men soitettua peräkkäin eri lavoilla, tuli mieleen, että tätä on jo liikaa.

Ai niin, eka veto jota katsoin oli Kari Tapio. Kun Juna kulkee soi, festariyleisö tempaisi junan pystyyn. Siellä se kiersi Ylen telttaa. Se oli hauska juttu se. Veteraani Ismo Alanko soitti myös minulle yllättäen vanhoja piisejään. Pornografiaa toimi varsinkin.

Disco inferno

2010-06-20T02:42:00.003+03:00

G-ODD
Meadow Island

Kunnon hipsterinä viihdyin Provinssirockin toisena päivänä pienimmällä lavalla, Rumba-lavalla. Heti alussa esiintynyt oululainen G-ODD olikin koko päivän riemukkain esiintyjä. Suurin osa bändin musiikista on avaruuselektroa, mutta mukana on myös bluesia ja hiphopia. Kaikki ei toimi, mutta se mikä toimii, toimii hyvin. Yleisöä oli vain parikymmentä henkeä, mutta laadukasta se oli.

Samalla lavalla Villa Nah oli vaisu ja tylsä, mutta Joa Korhosen luotsaama Meadow Island oli ihQu. Keikka ei atmosfääriltään yltänyt aivan taannoiseen Rytmikorjaamon vetoon, mutta Joan teräskielinen akustinen kitara ja Jenni Kosken sormet toimivat.

Illan päätteeksi Crystal Castles laittoi kunnolla haisemaan. Tiesin levyjen perusteella odottaa outoa keikkaa, mutta se oli vielä oudompi. Valoshow oli aikamoinen, laulajatar ratsasti yleisön käsien varassa ja koko ajan tiukka biitti takoi Törnävänsaarta. Oli melkeinpä absurdia kokea se lauritähkämaassa.

Näkyi myös PMMP:tä, Disco Ensembleä ja Cypress Hilliä. Kyllä se PMMP melkoinen festarilaulattaja on, ei siitä mihinkään pääse.

Shows you how much I care

2010-06-19T02:07:00.006+03:00

Provinssiperjantaina 18.6. ehdin tsekata kolme bändiä. Kaikki olivat kovia.

Viikonlopun odotetuin vieras oli Mew, joka ei pettänyt odotuksia. Tai oikeastaan pelkäsin, että Mew ei edes toimi festareilla, mutta toimihan se, vaikka mitään show-elkeitä bändi ei esittänytkään. Jo toisena piisinä soi Snow Brigade, ja tämän runopojan sydän sykähti. Pari suvantokohtaankin mahtui mukaan, mutta toisaalta mojovia yllätyksiäkin. Loistoveto.

Toisena bändinä kuuntelin seinäjokelaista Streak and the Ravenia, joka on jonkilainen kombinaatio Murmanskin kitaravalleista ja Underwater Sleeping Societyn poplauluista. Jotkut lisäävät mukaan Radioheadin. Olkoon niin. Bändi on kypsytellyt ilmaisuaan pitkään. Se on äärimmäisen lupaava. Kunhan piisejä voidaan jatkossa valita isommasta rypäästä, niin tässä on melkoinen akti.

Lopuksi Jello Biafra and the Guantanamo School of Medicine. Jellohan oli ihan törkeän kovassa vedossa ja politiikkasi kovasti. Todella omituista porukkaa hiippaili lavan edessä. Oli kova punkmeininki. Illan viimeisenä vetona Jello soitatti Dead Kennedys -klassikon Holiday in Cambodia. Myönnän hymyilleeni. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Hippien aika

2010-06-18T00:16:00.003+03:00

Näpsäytä kuvaa, näpsäytä toisenkin kerran, jos haluat lukea. Jostain syystä.

Sätkyn saanut

2010-05-31T22:04:00.001+03:00

Editors soitti ja lauloi viime kesänä Provinssirockissa. Soitti ja lauloi innottomasti. Eikä tullut edes encorea, mutta sepä ei ollut bändin vika. Pettymys tuo esiintyminen silti oli. Mutta siitä pääsee yli.

Siitä pääsee yli kuuntelemalla viime vuonna ilmestynyttä uutta levyä. Siinähän kävi niin, että Editors lähti entistä rohkeammin mukaan konepelleilyyn. Ja vaikka uudessa Suessa väitettiin, että se on vaaran paikka, niin eipä sentään olekaan aina. Kun nyt ilman mitään tuoreen julkaisun pakkokuuntelun painetta kuuntelee In This Light And on This Eveningiä, voi vain todeta niin kuin kappaleessa Papillon: it kicks like a sleep twitch.

Kuolema kuittaa kunniavelan

2010-05-30T12:08:00.003+03:00

Arthur Russell syntyi vuonna 1951 ja kuoli 1992, eikä siitä sen enempää meinannut ulkopuoliselle tietoon jäädä. Artturi sahasi selloa ja teki maltillisen menestynyttä tanssimusiikkia, unohdettavia juttuja kuitenkin. Vapaa-aikana hän eli paheksuttavaa elämää ja oli ehkä nero. Syntyi juurevampaa musiikkia.

Ehkä oli nero, ehkä ei. Kun aids vei miehen, maine alkoi kasvaa. 2000-luvulla Russellia juhlitaan visionäärinä. Russellin mahdollisen nerouden voi tarkistaa kokoelmalta Love is overtaking me, jonka voi kuunnella Spotifysta. Helpoksi on menyt näiden varjeltujen salaisuuksien pyydystäminen.

Kieltämättä Russell oli hyvin taitava lauluntekijä ja tulkitsija. What more could a country boy want, kuten Arthur itse tuumaa. Entä se nerous? Voi olla. Tai sitten neroksi kasvaa, kun ei ole enää selittämässä musiikkiaan.

Pinnalta kama on melko puhdasta singer-songwriteria, mutta seassa on muita kuolleita artisteja: Syd Barrettia, Phil Seymouria. Kaikki mitä suositeltavinta kamaa.

Vaikuttajat korvissamme

2010-05-26T14:07:00.000+03:00

Kollega kertoi töissä, että hänen kahdeksanvuotias lapsensa kärttää Leevi and the Leavingsin kokoelmaa omistukseensa. Herää kysymys siitä, onko ajatus kannatettava. Aikuinen ihminen saattaa kuunnella leevejä korvat punaisina. Mitä se tekee lapsen mielelle?

Kun olin yhdeksän, Raptori oli kova sana. Kyllä niitä kappaleita sitten analysoitiinkin. Ne olivat vähintään K15-kamaa. Siis niin, että yli 15-vuotiaat tuskin paljon hätkähtivät, mutta mitä nuorempi kuulija, sen suurempi oli palo selvittää mistä on kysymys.

Raptorin kasvattama ikäluokka on nyt nousemassa isänmaan selkärangaksi. Katsotaan miten meidän käy.

Leevien kasvattama sukupolvi on jo päässyt tätä kaikkea pyörittämään. Päätelkää itse, mitä siitäkin on tullut.

On siis kesä

2010-05-17T22:26:00.001+03:00

Rubikin viime vuonna ilmestynyt Dada Bandits on hyvä levy. (Kaikki on hyvin, jos nyt ei tule sanaa mutta.) Mutta (d'oh!) kyllä Bad Conscience Patrolia lopulta mieluummin kuuntelee. Tähän on syynä jo pelkästään se, että kolmikko A Hard Try, City & the Streets ja Jesus/Hypnotist muodostaa kesäpiisien top kolmosen.

Oikeastaan muuta ei tarvitakaan, mitä nyt voi heittää sekaan ehkä Karkkiautomaatin Pliis Denisen ja syyskesän pimenevään iltaan The Stillsin Still in Love Songin.

Tämä oli totuus tänään, ehkä ensi kerralla intoillaan jo jostain ihan uudesta ja ehdottomasta kesän soundtrackista.

Sairaan kaunis laulelma

2010-05-14T23:55:00.002+03:00

Pariisin Keväällä oli kova paikka. Ensimmäinen levy oli käsittääkseni lievä vahinko, hiukan kieli poskessa värkätty outo täysosuma. Voi vain kuvitella, mitä Arto Tuunelan päässä liikkui, kun hän tajusi joutuvansa tekemään Meteoriitti-levylle seuraajan, mielellään kunniallisen sellaisen.

Astronautti on saanut kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta minulla on toinen referenssiryhmä, jonka palaute oli pelkästään positiivista. Näillä keinoin rohkaistuin tutustumaan levyyn. Siinä vaikuttaa olevan hienoja kappaleita.

Levyn toinen piisi Tämänkylän poikii sisältää kevään haikeankauniin hokeman: "heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä." Sydäntä viiltää, vaikka ei ihan tiedä, mikä on tarinan sankarin ongelma. Kun lopussa ääni anelee äitiä hakemaan pois täältä, niin siinäpä riittää ajateltavaa pitkäksi aikaa.

Miten ihmeessä joku kriitikko saattoi nurista siitä, ettei Tuunelalla ole toisella levyllä teksteissä oivalluksia?

Astronautti ei ole irtiotto, vaikka levyn mittaan painovoimakin kumotaan. Levy on hyvä seuraaja Meteoriitille. Kyllä tämä tänä kesänä pyörii.

Henkisesti jo 30 vee

2010-05-13T18:01:00.003+03:00

Nuo parikymppiset väittävät The Nationalia ihan kivaksi. Ylihypeksi. Vanhemmiten sitä muuttuu suurpiirteiseksi. Sen perusteella sujahdan jo kevyesti kolmekymppisten kastiin. Meille The National ei ole ihan kiva.

Löytävätkö tulevaisuuden kolmekymppiset aina The Nationalin? Vai onko bändi kuitenkin aikasidonnainen?

Ala-asteella löydetään aina Metallica, yläasteella The Clash, lukiossa Kingston Wall. Siihen sen kehityksen on ajateltu päättyvän, kunnes vanhainkodissa soi sitten Uralin pihlaja. (Komea kappale muuten.) Mutta nykyään voi siis käydä niinkin, että uusi bändi, joka tekee jotain uutta, lyö läpi varttuneemman yleisön edessä. Ei siis millään vanhaa kierrättävällä The Baseballs -lämmittelyllä, vaan kunnianhimoisella ja koskettavalla musiikilla.

The National, musiikkia akateemista sekatyötä tekeville, lievästi daideellisuuteen kallistuville, lippahattuihin pukeutuville, lattea litkiville, humanistisella elämänkatsomuksella maailmaa jäsentäville tyypeille, enimmäkseen miehille.

Joo, meikä on hangaround-jäsen.

Poljettavan urkuharmoonin paluu

2010-05-04T23:46:00.002+03:00

Tuskin moni kiistää, etteikö Noitalinna Huraa! ole yksi parhaista peräseinäjokelaisista bändeistä hippieskenessä. Siis se bändi, joka on coveroinut laahaavasti PMMP:n Pikkuveljen.

No niin.

Noitalinnassa oli ja on edelleen myyttistä auraa. Jos Pikkuveli on riipaiseva, niin moni muu kappale on hämmentävä. Tarttuvaa poppia kömpelösti esittänyt Noitalinna on myyttinen siksi, että ihan varma ei voi olla, olivatko ne tosissaan. Tai missä määrin tosissaan. Tai mitä sitten. Sanoituksissa on sellaista lapsellista neroutta, että joka tapauksessa bändi oli tärkeä, vaikka jäikin pienen piirin jutuksi.

Nyt poljettava urkuharmooni on tullut takaisin, bändin nimi on Musta Köksä ja taustalla Noitalinnan kantavia voimia. Kyynikko voi kysyä, että mitä järkeä on siinä, että keski-ikäiset ihmiset edelleen kömpelöitsevät ja tekevät kummallisia havaintoja Puntalarockista. 80-luvulla nämä. Mutta en tiedä, on tälle syynsä. Hetkittäin Ranran-levyssä on taian hetkiä ensi kuulemalta. Välillä on aikaa kysyä, miksi tällaista vuonna 2010.

Katsotaan, miten kehitys kehittyy.

Wheatistelyä

2010-05-03T22:18:00.004+03:00

Tämän postin jälkeen minun on enää turha väittää, että olen kova jätkä, joka joskus kuuntelee Sepulturaa.

Kaikki tietävät The Ukulele Orchestra of Great Britainin. Aina silloin tällöin huvituksen vuoksi katson orkesterin videoita YouTubesta. Hassuja versioita tunnetuista hiteistä. Kiva juttu.

Mutta kuten näkökulman vaihtaminen aina, niin tämäkin saa parhaimmillaan aikaan mielenlatuja järisyttäviä asioita. Kun ukuleleyhtye ottaa käsittelyynsä Wheatus-bändin halveksitun hitin Teenage Dirtbag, niin jälki on koskettavaa, herkkää, kaunista ja haurasta. Kai se alkuperäinenkin on hieno piisi?

Kun herkistelemään päästiin, niin jatketaan. Yritin eilen esittää irkissä, että Britain's Got Talentin huippuhetket ovat koskettavia. Siis Paul Pottsin, Susan Boylen ja nyt Olivia Archboldin ensiesiintymiset. En ole hölmö: esimerkiksi Paul Pottsin esiintyminen on taitavasti leikattu ja Paul-poika koulutettu oopperaääni. Mutta sittenkin. Ja melkeinpä tämä uusi löytö Olivia on kaikista liikuttavin.

Ja sitten. Oikeasti maailman tarttuvin piisi on tämä Today's Big Thingistä bongaamaani kappale. Sen jälkeen, kun video linkitettiin Today's Big Thingiin, videon katselukerrat ovat YouTubessa nousseet kunnioitettavasta puolesta miljoonasta aika haipakkaa. Eikä ihme. Hyväksy rytmin kutsu.

Nörtti ja rockjumalatar

2010-04-29T01:26:00.002+03:00

The Nationalin uusi levy on ollut kuunneltavissa The New York Timesin sivuilla, tosin ainakin omalla kohdalla säädöt tuntuivat olevan hukassa, saundit eivät levyllä voi olla sellaiset kuin tuossa striimissä.

Mutta The Nationalilta se kuulosti, ja jahka varsinainen levy osuu kouraan tai bittinä virtaa kovalevylle, niin se epäilemättä nousee suureksi suosikiksi. Bändin haastiksia on nyt tullut luettua, ja ompa aika hienoa, että kuuman bändin keulakuva voi olla sympaattisen näköinen nelikymppinen nettinörtti. Elämme siinä mielessä hyviä aikoja, etten sanoisi suvaitsevaisia.

Lisäksi kuuloluihin on osunut Melissa Auf Der Maurin uusi tuotos, joka on hippimäisempi kuin eka soolo, tuo suorasukainen rock-levy. (Joka muuten teilattiin Soundissa, penteles vieköön.) Minusta se eka on yksi 2000-luvun hienoimmista levyistä. Sitä tulee kuunneltua tasaisin väliajoin ja aina se maistuu hyvälle. Ehkä se ei ollut omaperäinen, mutta ilmeisesti uudella levyllä asia on korjattu.

Juuri nyt soi Dr. Dog, joka on philadelphialainen juurevaa popmusiikkia soittava yhtye. Bändin uusi levy sai viisi tähteä Soundissa, mutta oikein leppoisaa meininkiä on myös parin vuoden takaa Fate. Tätä on mukava kuunnella, kun on aika laskeutua yöunille. Joskus pop on niin raastavaa ja stimuloivaa, mutta tämä on rauhoittavaa.

Hyvä boogie.

Ne kasvavat niin nopeasti

2010-04-24T22:41:00.002+03:00

Syksyllä 2008 kerroin, että Gabriella Cilmin kappale on sympaattinen ja niin edelleen. Nuori laulajatar oli edustava, mutta joten kuten tavallinen.

Nyt Gabriella on tullut takaisin ja kuulostaa 19 ikävuodestaan (!) huolimatta paluun tehneeltä 70-luvun dicotähdettäreltä. Vähemmän sympaattista, vaikka edelleen kyseessä on edustava esiintyjätär. Nyt kuitenkin mieleen tulee enemmän Holly Valance kuin vaikka Lily Allen. Mikäs siinä, kappale täyttää kesällä tanssilattiat, mutta ei näillä keinoin jäädä ihmisten mieleen.

Jos pikkutytöstä on kasvanut aikuinen (19-vuotias!) nainen, niin Maija Vilkkumaan on sanottu kasvaneen keski-ikäiseksi uudella levyllään.

No jaa. Maneeritar Maija on edelleen. Levyllä on hyviä kappaleita ja ärsyttäviä kappaleita. Hyvätkin ovat yleensä lievästi ärsyttäviä.

Uuden levyn korvaanpistävin juttu on saundit. Spotifyn perusteella ne ovat kovin tunkkaiset. Onko Maija tehnyt metallicat vai mitä, onko yritetty tehdä saundeista kasaria, kun musiikki on sitä. Mutta kun en minä kuule tuollaista 80-luvun matskussa.

Odottavan aika

2010-04-20T21:43:00.002+03:00

Kaikenlaisia paluita ja uudistumisia tapahtuu keväisin. Esimerkiksi Indica tulee nyt englanniksi. Tuomas Holopaisella on näppinsä pelissä. Uusi sinkku In passing vaikuttaa pelokkaalta hutaisulta. Ei nyt oikein innosta. Miten kävi sen kanssa, kun Smak alkoi tehdä englanniksi? Kysymys ei ole retorinen, kun ihan oikeasti jäi seuraamatta.

Myös Stalingrad Cowgirls tulee takaisin. Omistan debyyttilevyn, jonka olen kuunnellut kerran läpi. En edes muista, onko se hyvä vai ei. Stalingrad Cowgirls on kuitenkin hyvin kannatettava bändi.

Uusimmassa Suessa lehmityttöjen levyarvostelu on kultaa: "Mitä jos Tiktakista olisi potkittu pois kilteimmät soittajat ja Katri Helenalta kuulostava laulusolisti?" "Powerpopballadit olisi pitänyt nakata Katri Ylanderille, ja lehmitytöt olisivat voineet viettää Novan teostorahoilla paheellista rock-elämää." Kiitos Jari Mäkelä. Levy saa 7 pistettä.

The Nationalin uusi levy saa 10 ja ylistävät arvostelut. Odotukset ovat jo niin kovat, että ne eivät voi täyttyä... MGMT saa 8 pistettä. Tuomio on väärä, koska 10 olisi oikein. Congratulations on äärimmäisen kova levy.