Jotkut ihmiset sanovat manageria Mauriceksi

Muistaakseni sanoin Jonia suosikikseni.

Yläasteella siitä ei sitten puhuttu. Edes siitä ei tarvinnut puhua, ettei siitä puhuta. Kaikille se oli selvää.

New Kids on the Block hävetti silloin todella. Ei sitä edes jaksa muistaa, minne se 25 markkaa maksanut rintanappi mahtoi hävitä. Televisiosta tulleen konsertin päälle piti jotain nauhoittaa. Veikkaan, että Nakertajat. 

Ja Suosikit silputtiin pannuhuoneen kattilaan.

Ja vieläkin pitää käyttää passiivia.

Kyläkoulun tytöillä siitä oli luonnollisesti tieto. Heidän käsissään se oli kuin taktinen ydinkärki. Kyllä sillä pidettiin pojat aika nöyrinä tarpeen tullen.

Sillä meidänkin pienestä kyläkoulusta tuli yläasteen pihan mielipidejohtajia, joiden kilpeen Nyykkärit jätti ikuisen lommon. Sinitarrajäljet kaverin huoneen tapetissa muistuttivat häntä erheestä, jonka ilmitulo laajemmassa piirissä olisi ollut katastrofi.

Mikä uudelleenjärjestely siitä olisikaan seurannut, jos olisi levinnyt tieto, että Kuoppalassa poikien oli ollut muodikasta tykätä New Kids on the Blockista? Uskokaa nyt hyvät ihmiset, lähtökohdat peräkylästä tulleille olivat jo muutenkin hankalat.

Todella hölmöksi asian tekee se, että ei kukaan voinut oikeasti pitää Nyykkäreiden musiikista. Niiden hullujen kuukausien aikana kenelläkään ei ollut kasetteja. Se yksi konsertti tuli televisiosta, mutta tytöt kiljuivat ja show peitti muutenkin musiikin alleen. No, Järviradiosta ehkä joskus tuli niiden piisi.

Ja ilmiön jälkeen sitä musiikkia ei varsinkaan missään kuullut, eikä olisi halunnutkaan kuulla. Muistikuvien mukaan se oli todella, todella äklöä.

Ei se ollut.

Vuosi sitten radiosta tuli Tonight. Se on kuin suoraan Jeff Lynnen kynästä. Miten pikkutytöille on onnistuttu myymään vuonna 1990 Electric Light Orchestraa? Ja muutamalle pikkupojalle.

Ehkä siksi, että loppujen lopuksi hyvä piisi on hyvä piisi. Nykyään ei ole ollenkaan vaikea sanoa, että Linkin Parkilla on hyviä kappaleita.

Tai on ehkä vähän. Katu-uskottavuuden nimissä mainittakoon, että juuri nyt taustalla soi King Crimsonin Epitaph.

Sorsaparven imussa voi päästä vaikka ladon ylitse

Pikku-Hanneksesta oli kamalan jännää seurata, mitä aikuiset puuhasivat.

Ne kävivät yläastetta, niillä oli hajukumeja, ne kuuntelivat rokkia ja teippasivat tapettiin julisteita. Mistä niitä julisteita saisi? Ei niitä koskaan näkynyt ainakaan Kuoppalan kaupassa.

Niissä julisteissa oli dingomusiikin soittajia, joista jotkut käyttivät huumeita. Sellaisia oli kuulemma lääkepurkissa, mutta ei asian paljastanut aikuinen oikein osannut kertoa enempää huumeista. Paitsi että Seurassa paheksuttiin niitä. Kauhean jännittävää.

Olisi ollut jännittävämpää kuunnella sitä huumerokkia, mutta mistä semmoista? Oikeus radion käyttöön oli aikuisilla. Ei ollut rahaa, mutta ei kyllä levykauppaakaan. Ja luuletko, että aikuiset olisivat lainanneet kasettejaan pikkulapsille?

Olipa hankala saada selvää ketkä kaikki esittivät dingomusaa. Pave Maijanen ainakin ja Betso Byos ja Rik Astli. Radiosta kuulin Itsafainaakanttaan. Miten soittivatkin sellaista keskellä päivää? 

Serkku oli aikuinen, sen seinillä oli Yö, mutta siitä ei ollut apua, koska ei sen kanssa uskaltanut jutella. Se oli käynyt Provinssirockissa, joten se ei ollut tästä maailmasta.

Sitten vanhenin kouluun. Vähän sen jälkeen, kun olin kuullut Kolmannesta naisesta, tuli 90-luku ja Raptori ja New Kids On the Block.

Siitä vuosikymmenestä sain tarpeekseni, mutta 80-luvusta en koskaan. Silloin kaikki on ollut paremmin. Mankkoja, kesäautoja, rikkinäisiä farkkuja, puhelinkoppeja. Elämä on ollut silloin niin kuin Aknestik on laulanut.

Mutta ennen kaikkea 80-luvulla on ollut Noitalinna huraa!, Juliet Jonesin sydän ja Musta paraati. Meno on ollut maanläheistä. Soittajat ovat ajaneet Datsunilla (paitsi ehkä Njassa) ja fanit ovat näyttäneet samalta kuin Tarkkiksen Tommi.

Ja minä vain etsin Seurasta Dingon julisteita ja olin pieni. Minä olin väärillä jäljillä, eikä kukaan ollut auttamassa oikealle tielle.

Kukaan ei edes kertonut, että televisiosta olisi tullut Hittimittari.

Maailman paras kappale

Voiko elää elämätöntä kesää? Voiko haikailla tulevien aikojen perään?

Kesä alkoi taittua syksyä kohti, hiljalleen, mutta havaittavasti. Oli pimeämpi. Oli viileämpi ilta. Autojen äänet peltojen yli tieltä tulivat erilaisina. Ne tulivat kosteuden yli. Autot olivat menossa pois.

Olin kotona, olin nuorempi kuin nyt. Laitoin soimaan Kentin Hagnesta Hillin. Se soi kovaa. Istuin vintillä viileässä, hämärässä. Ikkunat olivat auki hellepäivän jäljiltä, musiikki levisi usvaiseen maastoon.

Silloin jouduin ajasta irralleen.

Varmasti siinä oli paljon Kivenpyörittäjän kylää. Joakim Bergin laulu, Pölösen elokuva, tarinat Volvoista ja maaltapaosta ja omat kokemukset maaseudusta sekoittuivat muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi joksikin ennen kokemattomaksi.

Vietin sen ajan jonakin muuna, jossain muussa ajassa, mutta silti siinä ja ihan itsenäni. Jotkut ihmiset sanovat eläneensä ennenkin. Juuri näin se tapahtuu.

Miten voin edes yrittää ymmärtää, mitä oli elää 25-30 vuotta aiemmin? Kun ne Volvot tulivat kuukaudeksi, kun oli vielä niittyjä, kun vanhat naiset käyttivät vielä huivia, kun nuorilla miehillä oli viikset. Niin on kuvissa, niin on tarinoissa. Ja niin oli hetken 2000-luvulla.

Ja nyt, toisen kerran Kent taas asialla. Mannen i den vita hatten (16 år senare) soi. Se on soinut viiden päivän aikana yli 50 kertaa. Minä olen ollut viisi päivää kymmenen vuotta vanhempi. Ei se haittaa. Laulu on surullinen. Se on myönteinen. Se on maailman paras kappale.

ja, vi ska alla en gång dö

ja, vi ska alla en gång dö

vi ska alla en gång dö

vi ska alla en gång dö

vi ska alla en gång dö

Minä en ole koskaan kuullut mitään yhtä elämänmyönteistä.