Minä en oo kumpikaan

Manic Street Preachersilla on kappale Australia. Nyt on käynyt niin, että Limonadi Elohopea on tehnyt saman piisin Halaus-levylle.

Tällä kertaa irstaat miljonäärit eivät ole olleet varkaissa, sillä katusaarnaajat lauloivat Down underista 1996, kun taas Tero-Petrin kirjoittama Äijät ja ämmät on julkaistu 2003.

Rietas ryöstö, jossa köyhä suomalainen soittajapoika on ollut kärsivänä osapuolena, on sattunut aiemmin Thom Yorken viekkauven ja vääryyven voimalla. Sätiöpään Hyvä on, tietokone -levyllä oleva kappale Let Down on törkeä varkaus, jossa hämeenlinnalaisen musiikin kruununjalokivi Työmiehen lauantai on kaapattu rajan ja veden yli. Että sellainen tausta on tällä indiehippien keinuttajalla!

Mutta jotta ei tulisi Limonadi Elohopealle paha mieli, niin sanottakoon, että taannoin YleX:ssä oli yksi näistä main streamia kolkuttelevista gospel-bändeistä vieraana. Revohkan silloinen single muistutti varsin paljon Limonadi Elohopean piisiä - mitä, sitä en saata enää muistaa.

Jaa jaa, tulikohan siitä parempi mieli sittenkään?

Ei sikiö eikä teini-ikäinen multalaukku

Moni elvistelee salaisella suosikillaan: ”amerikkalainen college-rock putoaa.” Joopa joo. Elitistit!

High school –räminää sen olla pitää, high schoolia ja skeittipunkia! Mitä typerämpi, sen parempi.

Jo kaukaa pitää nähdä, mikä soittajien silmissä kiiltää: raha ja rakkaus. Nätisti sanottuna.

Ei nyt sentään mistään Wheatuksesta puhuta, rajansa se on kaikella, mutta miten estoinen on ihminen, jos hänelle ei putoa Fountains of Waynen Stacy’s Mom?

Kerrasta päähän soimaan solahtava ralli, nokkelat sanat ja kaliforniaa. No, tyypit on Massachussetsista, mutta niinhän ne on aina. Plussaa siitä, että ollaan Bostonista, mutta tehdään ihan häpeilemättä kaupallista purkkaa, eikä määitä kuin Billy Corgan. (Kyllä minä sillekin tribuutin kirjoitan.)

Jos Fountains of Wayne on liian hienostunutta, niin sitten pitää kuunnella Bowling for Soupin 1985. Piisinä samat sanat kuin edelliselle, mutta vielä muuta: nostalgiaa teineille vuosikymmeneltä, jota eivät ole koskaan eläneet minuuttiakaan! Ja läpi menee. Kyllä amerikkalainen on hieno eläin.

Nämä keski-ikäiset teksasilaiset eivät edes tee itse hittejään. Tällaista piristystä rock-poliisi tervehtii joskus ilolla.

Jonkun Bloodhound Gangin (Pennsylvania) kehuminen nyt ei enää järkytä ketään, mutta blink-182 (natiiveja kalifornialaisia) on äärettömän kova, äärettömän kova!

Kun Bostonin ja Kansasin (miksi Bloodhound Gang ei voi olla Pennsylvania [Simpsoneiden Halloween-jaksossa Dracula-parodia sijoittui Pennsylvaniaan] ja mihin katosi muoti nimetä bändejä maantieteen mukaan, se oli hyvä muoti.) ja muiden ihan uskomattoman mahtipontisten (ja mahtavien?!?!) bändien jäseniä alkaa putoilla, niin niiden arvo nousee.

Arvatkaapa miten käy kyynisten 90-luvun lopun ja 00-luvun alun raha-automaattien? Ne on tosi isoja aikanaan. Ole sinäkin aikaasi edellä. Hehkuta jo nyt.

Kyyniset levy-yhtiöäijät tietävät aina mitä tekevät.

Ja teinit, teinit tietävät. Teinien suosikeista osa katoaa, mutta kaikkein kestävimmät tähdet ovat teinien löytämiä. Teinit ovat ok.

Rock n’ roll high school!