Daughterin kanssa herää kysymys:
Tältäkö tuntuu, kun on pakahtua ylpeydestä? Vai onko esiteltävä uusi tunne, innon ja ylpeyden sekoitus, inpeys tai ylto? Olen julistanut The Holyn lahjakkuutta, toivonut, uskonut, odottanut, epäillyt, kärsinyt, pettynyt, yllättynyt, riemastunut... kokenut sen kosmisen yksinäisyyden, kun keikalla olen tavoittanut hetken onnentunteesta ja tajunnut, että kukaan maailmassa ei voi kokea samalla tavalla. Ja taas julistanut The Holyn evankeliumia, koska kuka tahansa voi kokea onnen The Holyn keikalla omalla tavallaan.
Olen sotkeutunut miettimään, pitäisikö The Holyn tehdä hitti. Olen sotkeutunut miettimään, tekeekö bändi oikeita asioita tullakseen maailman suurimmaksi yhtyeeksi. Sotkeutunut, koska pidän bändiä jo maailman parhaana. Sotkeutunut epäolennaisuuksiin.
Olen pelännyt hetkeä, jolloin havaitsisin bändin odotuksilla ladatun ensilevyn flopiksi.
Kuinka typerää itsensä raastamista. Olisinpa vain uskonut ja luottanut. Nyt The Holy heittää kasvoilleni kylmää vettä: snap out of it! Nyt olo on kuin vanhemmilla kevätjuhlassa (ehkä, en voi olla varma): ei aina muista arjessa kun läheltä seuraa, kuinka ihana se loppujen lopuksi on.
Daughter-levyssä parasta on, että se on levy. Irtopiisien aikana on välillä vaikea muistaa, miten riemastuttava asia on levykokonaisuus. The Holylla on riittävät taidot tehdä hieno albumi. Onneksi sillä on ollut myös sanottavaa.
Levyn avaa Land Before Time, joka on kuin Wouldn't It Be Nice Beach Boysin Pet Soundsilla: omana itsenään hyvä kappale, levyn avaajana jotain paljon suurempaa. Vaikka The Holy sopii automatkoille lakeuksien halki, on Land Before Time ylinopeutta kiitävä juna, jonka kyytiin on ehtinyt hypätä vasta kun se on jo lähtenyt asemalta: pulssi ei tasaannu koskaan, vauhti pyörryttää, kaikki havainnot vyöryvät ylitse, sekoittuvat ja kietoutuvat oudoksi kudelmaksi, jota ihmettelee, ei halua sohia rikki. Miten näin voi uudistua kappale, joka singlenä tuntui jotenkin irralliselta?
Jyrähtävän avauksen jälkeen The Holy syöksyy toiseen tavaramerkkiinsä: syvään tunteeseen. Triumph of Lovelta löytyy säe, joka on antanut levyllekin nimen. Levyn avauskappaleen vauhti on pudonnut, mutta nyt jokainen isku osuu raipan lailla. Ja The Holy on bändi, jonka solisti uskaltaa laulaa. Se ei ole Suomessa itsestään selvää.
Kahdella kappaleella, yhdeksässä minuutissa The Holy on lyönyt kortit pöytään: tämä bändi me olemme nyt. Minun on turha enää käydä läpi albumia kappale kappaleelta. On turha enää nostaa esiin niitä stadionrockin suuruuksia, joihin The Holya on verrattu. On turha esittää kysymyksiä hittikappaleesta. On aika kuunnella ja ihailla mestariteosta. Tämän he tahtoivat sanoa, tämän he osasivat sanoa, tämän he meille antoivat. Se riittää. Ei ole väliä, mitä The Holy teki ennen tai mitä se tekee seuraavaksi.
Tai on sillä: tärkeintä on liike. Parasta on jahti. Ilman matkaa ei ole päämäärää. Olemme vain pysähtyneet keitaalle. Matka jatkuu. Mikä matka se onkaan!
