Dosenttitason analyysi etäisyyden käsitteestä postmodernin aikakauden taiderockissa

Viikon kuunnelluin oli The Stills. Koska kyseessä oli nimenomaan yhtyeen "uusi levy" Without Feathers, niin on syytä tuoda esiin muutamia ajatuksia siitä.

Eräs irkkitoveri, kamraatti, on lanseerannut termin hannes-musa. Itsereflektion kautta olen päätynyt siihen, että The Stillsin levy Logic Will Break Your Heart on hannes-musalle mitä osuvin määritelmä. Jäänviileä romantiikka, melodiakoukut ja kilkuttimet ynnä kalkuttimet uppoavat tähän suuntaan satavarmasti.

Logic Will Break Your Heart oli ääriviileää taiderockia. Se ei ole suosikkilevyni, joskaan ei jää siitä kauas. Nyt hankkimani Without Feathers vuodelta 2006 on paljon lämpimämpi levy. Kun heti ensikosketus levyyn on kummallinen laukkarytmi, niin ei jää epäselväksi, että reivauksia on tehty.

Lopputulos on ihan kiva. Tai on se nyt enemmän. Kelpo levy tämä on. Tyylin hienoinen muutos ei haittaa, mutta toisaalta killerimelodioita ei ole. Ja kyllä, kaipaan särkynyttä, jääkylmää sydäntä.

Taiderockissa coolius ja kylmyys ovat sama asia.

Juurevassa rockmusiikissa coolius on kuumuutta. Hikeä. Hehkua. Huutamista. Itsevarmuutta. Se tekee juotoksia.

Taiderockissa on jääpuikkoja. Kylmiä katseita. Kovuuteen verhottua epävarmuutta. Se säröilee.

Nyt The Stills on ottanut taiderockin kartalla askelia Talking Headsin suuntaan. Mukaan on tullut hengästyminen.

David Byrne on neuroottisen hengästynyt. Kele Okereke on neuroottisen hengästynyt. James Brown oli hengästynyt, koska on jumalan lahja naisille.

Siksi neurorock on taiderockia, vaikka se tuntuu käteen lämpimältä, ei jääkylmältä. Sen kuumuus on sukua jäälle, koska se ei ole seksiä vaan hätää.

Ja se on etäistä. Taiderock on etäistä. Velvet Underground ja Television ne vasta etäisiä ovat.

Vaikka lauletaan särkyneestä sydämestä, niin oikeasti ei paljasteta mitään. Tunkeutumisyritykset kimpoilevat kilvestä pois. James Brown ottaa impulssit tarkasteluun, vääntää ja kääntää ja laulaa tulokset ulos.

Taiderockissa ärsykkeet kimpoilevat automaattisesti ulos. Taiderockissa taiteilija ei mene lähelle kangasta, vaan kurottaa siveltimellä kankaalle.

Mutta joku sen automaation joskus on ohjelmoinut. Ja se vetoaa. Se joku, joka oli. Ennen. Ennen kuin miksi?

Sex and the City

Mitähän sitten, jos käy niin, että Kukasta tulee mun suosikkibändi ja ehkä vaikka hankkiutuisin puheisiin niiden kanssa. Että kehtaisiko kertoa, että tutustuminen oli ehkä 30 sentistä kiinni?

Siihen hintaan irtosi Anttilasta Kukan single. Ensimmäinen ostamani single muuten. Orkesteri esittää sävelmät Machine (vaikuttaa hyvältä), Hot Light (vaikuttaa tutulta) ja Waiting a Jet-Plane (vaikuttaa tavanomaiselta).

Odotin enemmän... kukkaisempaa. If you know what I mean. Ei tämä nyt niin kummallista ole, kun on ollut puhe. Melkein pitää huutaa, että tämäkö nyt on se kummallinen Risto, hä. En minä sano, että musiikki sinänsä on huonoa. Machinen pimputus ainakin on tarttuva.

Ja ostin toisenkin singlen. Syksystä asti odotin, että Anttila laittaa Happinessin Acceleraten aleen, mutta ei, ei. No nyt oli Accelerate hävinnyt kokonaan, mutta Need You irtosi 20 sentillä. Odotan kyllä tietäväni mitä saan, siksi en nyt ana lysoi.

Ostinko muuta? Ostin Keban levyn ja klassista nivaskan (siitä ehkä myöhemmin). Lisäksi hankin elokuvan Idioluutio. Sen suhteen odotukset ovat korkealla, mutta se ei kuulu tähän.

Setä muistelee

Olipa nautinto lukea asiaa koskien This Empty Flow’ta. Uudistuneesta Soundista nimittäin. (Soundin uudistus olikin tosi dramaattinen…) Magenta Skycode –levy oli listattu suomalaisen rockin kadonneiden aarteiden listaan ja Jori valotti miten tumma tuokio syntyi. Oi iloa.

Jaa jaa, kun kaksi vuotta sitten rekkasin LastFM:ään, en ollut kuullutkaan This Empty Flow’sta ja Magenta Skycodea (bändiä) en ollut kuullut. Kuuntelin musiikkia satunnaisesti ja lähinnä muutamaa ikiajat soittimessa pyörinyttä bändiä.

Olin kalkkis. Nyt oon groovy, baby, niinkö nuoret sanoo. Sikasiisti ja sillee. Ihan helmee.

Nyt reilun 30 000 piisin jälkeen kaksi yhtyettä on rikkonut tonnin scrobble-rajan, This Empty Flow ja Magenta Skycode. Top kymppiin on tunkeutunut Mew, Phil Seymour, Puk ja Carpark North joihin minulla ei juuri ollut suhdetta aiemmin.

Levykokoelmani on tainnut kolminkertaistua.

Just nyt soi moskovalaisen grungebändin kappale ja irkissä osallistuin keskusteluun japanialaisesta popbändistä. Kun senkin maan genreen olen pinnallisesti ehtinyt tutustua.

Melkoinen vaikutusvalta on tuolla härpäkkeellä ollut.

Kuk' on tuo impi?

Tuommoista.

Tuosta videosta vaan jäi vaivaamaan, että onko tuo blondi baarinpitäjä jostain tuttu vai eikö se ole. Jotenkin semijulkkikselta vaikuttaa. Vastatkee, tiijätte kyllä.

VH1-viikonlopulta tuokin muistui mieleen. Ei kuulunut yhden hitin ihme -settiin. Debatin aihe: ei yhtään isoa hittiä olekaan, muutama pikkuhitti joo. Mutta niin, tällainen bändi kuin Gomez, jäänyt kyllä varjoon. Tähän mennessä tuttu vain Q-musiikkilehden kokoelamalbumilta vuoden 1998 parhaista piiseistä.

(Tosin luulin muistavani vuoden 2000 kokelmalta. Mikä vuosi muuten! Levyllä on 14 kovaa piisiä ja sitten U2:n ja Oasiksen räpellykset. Mutta ne muut: Toploader, Muse, Kelis, David Gray, The Dandy Warhols, Coldplay (Yellow ON kova), Doves, Moby, Badly Drawn Boy, PJ Harvey, The Bloodhound Gang, Radiohead, Grandaddy, Johnny Cash. No, kova on myös tuo 1998: Air, Fatboy Slim, James, Massive Attack.)

Mutta siis Rhythm & Blues Alibi. Ensinnäkin hieno piisi. Hyvä video. Ja laulajalla upea ääni. Vaikka ei ihan omaperäinen.

No tytöt voi aina vaikka laulaa

Viikko sitten oli kaapeli auki. Tallensin tuntikaupalla VH1-kanavaa, ja olipa tuossa viime yönä aikaa hiukan tarkastella mitä tarttui dvd-soittimelle.

Viikonlopun teemana kanavalla oli heikkouteni, eli yhden hitin ihmeet. Monta veret seisauttavaa muistoa! Keskitytään niistä nyt kolmeen.

Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta. Tsekatkaa tämä. Se on (wikipedian mukaan piano-housea esittävän) Black Boxin hitti Ride on Time. Mikä piisi! Mikä ääni! Mikä nainen!

Epäilykset heräävät. Tavallisesti näissä kuvioissa laulaja on eri ihminen kuin videolla suuta aukova esiintyjä. Niin oli Black Boxin tapauksessakin. Yhtyeen taustalla olevat jannut hommasivat projektille laulajan ja esiintyjäksi sitten mallin.

Mutta tarina menee oudommaksi.

Oikeasti tässä piisissä ei laula edes tämä laulajaksi hommattu nainen, vaan piisi on törkeä varkaus, ja vokaalit vetää varkauden kohde. Alkuperäinen on tämä Loleatta Hollowayn Love Sensation. Surkuhupaisan tarinan yksi juonne on sekin, että Black Boxin italiaanot ottivat korvakuulolta oman piisinsä nimeksi Ride on Time. Right on Time olisi enemmän kohdallaan.

On kyllä pakko sanoa, että Black Boxin kyseenalaisin keinoin saavutettu hitti on huikea. Yksi kaikkien aikojen tanssihiteistä. Hypnoottinen esitys kaikin puolin.

Vielä toinen vokaalivetoinen esitys, vaan tämä ei ole puijaus.

Jos viime vuosikymmenten ärränbee-tyttöbändien parasta piisiä haetaan, niin jahti kannattaa jättää tähän kompastumisen jälkeen. Eternal! Piisi on todellinen helmi.

Ja vielä valkaisuainetta.

Kuka muistaa tämän? Minä en olisi millään tällaista päähäni saanut, mutta kun VH1 sen esitti, niin flashblackit olivat järisyttävät. Muistan tykänneeni Alisha's Atticin ainoasta hitistä herkkänä 15-kesäisenä hyvin paljon. Ja toimiva tämä onkin. IhQua.

Alisha's Attic oli vuonna 1996 ehdolla oikein Brittien vuoden tulokkaaksi ja meno oli kovaa. Mutta ei hommasta tullut ilmiötä kummempaa. Toinen duon naisista on sittemmin tienannut elannon kirjoittamalla hittejä Will Youngin kaltaisille artisteille. Hyvä hänelle.

Tool on silti yliarvostettu

Pakko kai se Porcupine Tree on joskus tarkistaa, mutta pitääkö tässä huolestua itsestään, kun näinkin vanhana löytää oikeastaan entistä taajemmin näitä suoraan sanottuna pään sekoittavia bändejä. Melkein tuntuu, ettei kaipaisi yhtään lisää.

Hetikohta sen jälkeen, kun lauseet nuo naputtelin eräällekin boardille 15.1., kokoelmiini tarttui Fear of Blank Planets. Siitä lähtien kiekko onkin pysynyt soittimessa. Pidän sitä yhtenä vahvimmista koskaan kuulemistani levykokonaisuuksista, ehkä se on jopa kaikkein vahvin KOKONAISUUS. Oikeastaan olen varsin hämmentynyt siitä, että maestro Steven Wilson edes soittaa kappaleita konserteissaan siellä täällä settiä. Ei mene tajuntaan ollenkaan, miten tuo saattaa edes toimia.

Kun tulee enemmän valoa ja pitempiä päiviä ja muutama asia hoidetaan alta pois, niin pitää aivan uudella tarmolla alkaa tutustua Porcupine Treen tuotantoon. Kuukauteen ei ole blogimerkintääkään tullut, kun mitään erityisen mieltä myllertävää ei ole vastaan tullut, jos kohta eipä ole tullut kiireen ynnä tekosyiden takia paljon liikennöityäkään musiikin valtateillä saati poikettua pikkukaduilla.

This Empty Flow, Porcupine Tree ja Television, kyllä niillä alkuvuosi kuluu.