 |
| aaro630 |
 |
| Krypta |
 |
| Sur-rur |
 |
| Vesta |
Musiikillisesti Provinssin pääpäivä oli tänä vuonna toivoa täynnä oleva torstai. Pääsin kentälle pelin jo alettua, mutta tällä kertaa en missannut mitään välttämätöntä.
Krypta sen sijaan kuului odotettujen top kolmoseen. Okkultistista iskelmärokkia soittava yhtye on lavalla oikeastaan aika lailla tavallinen 1970-luvusta ammentava yhtye. Entinen työkaveri kuvasi piikikkäästi, että bändi on suoraan Töysän nuorisoseuran lavalta.
Ei sentään! Kun hittipiisi Dorian Gray soi, niin oli se paljon enemmän. Setin päättänyt Joki kasvoi perustuuttausta isommaksi ja myytillisemmäksi kappaleeksi. Krypta kannattaa kuulostella.
Päälavalla soitti Kryptan jälkeen Wolf Alice, jota tsekkasin noin 30 sekuntia. Ilmeisesti missasin jotain suurta, kun kaksikin suurta musiikintuntijaa kehui bändin minulle maasta taivaisiin.
Sen sijaan minä tylsästi vähän nostalgisoiduin, kun myöhemmin päälavalla Apulanta veivasi nu-mteallinsa lomassa vanhoja punk-kappaleitaan. Ne oli aikoja ne.
Mutta aaro630 oli se juttu. Tiesin etukäteen, että kappaleiden taso riittää, koska aaro630 on paras uusi artisti aikoihin. Mutta entä karisma, entä bändin taso?
Ensinnäkin aarossa oli sellaista piristävää rock-mulkkuutta, joka on melkein katoava luonnonvara. Mies vähän kiukutteli miksauskoppiin, ja hänessä oli myös ylimielisen rokkistaran vibaa. Mutta just sopivasti myös herkkyyttä. Pakko sanoa, että mikiliukkosvärähtely on vahvaa.
Bändi metelöi, rämisi, paukutti ja paukutti sydämensä kyllyydestä. Aseena ei ollut tiukka soitto, vaan kovaa soittaminen ja riehuminen. Se on tässä kliinisessä ajassa ihmeellistä. Aaro taisi olla välillä ihmissään bändin metelöinnistä, kun halusi siirtyä jo seuraavaan kappaleeseen. Näin tulkitsin.
Ja ne kappaleet kyllä kestävät vertailun mihin tahansa artistiin. Elämää pomputti yleisöä odotetusti, Ennen ku lähet niin jää on moderni klassikko ja itselleni iski erityisen kovaa takavasemmalta Mustarastas.
Usko rokkenrolliin ja nuoriin rokkenrollin tekijöihin palautui. Kiitos siitä!
Perjantaina en ehtinyt Lyytiin enkä Usiin, josta en tiennyt mitään. Mitään muuta ei ollutkaan, ei etukäteen, enkä osunut edes yllätysten äärelle. Opin, miltä näyttää päälavalla patsastellut Ibe.
Järkytyin, miten vähän porukkaa oli paikalla. Tajusin sen, kun tokavikana bändinä soittaneen Kuumaan aikana kenttä oli vain puoliksi täynnä ja ruokapisteet puoliksi tyhjiä. Sitä paitsi Kuumaasta porukka poistui puolivälissä varaamaan paikkoja Lauri Haavin esiintymiseen.
Vaelteluksi meni perjantai.
Lauantaina sain kunnon Provinssi-elämyksen, kun jonotin alueelle. Eppu Normaalin jäähyväissoitto alkoi 14.30, mutta silloin minä ja tuhannet muut olimme vielä porttien ulkopuolella. Minua ei haitannut, vaan monia muita varmasti.
Minusta oli vain jännää kävellä porisevassa jonossa kilometrikaupalla kohti kesän kohokohtaa.
Vesta ja Saimaa oli buukattu päällekkäin, mikä aiheutti minulle ehkä Provinssi-historiani vaikeimman valinnan. Vaikka en Saimaata koskaan ole nähnyt, valitsin silti Vestan. Vesta on aina hyvä, ja laskin, että perinteisellä rokkifestivaalilla voisi soida hieno Pelle Miljoona -cover.
Keikka oli loppuun saakka hyvä, mutta kahtena viimeisenä kappaleensa soi kaksi Vain elämää -vetoa, joista kumpikaan ei ollut Pelleä. Virhe!
Radio Helsinki Stagella koettiin kello 19 yhteispohjalainen laulelmailta, kun 30-vuotias Lapualla perustettu Sur-rur esiintyi.
Minä olen sellainen Sur-rur-diletantti. Nyt harrastukseni saattaa syvetä, bändi voitti minut lopullisesti puolelleen. Asiassa varmasti auttoi se, että yleisön ja bändin suhde oli poikkeuksellisen lämmin. Bändin villeistä solisti kertoi hassuja juttuja ja yleisössä olleet kaverit huutelivat omiaan. Mutta eturivissä oli yli puolentusinaa noin 14-vuotiasta nuorkansalaista, joilla oli meikkiä, korviksia, Sur-rurpaitoja ja jotka osasivat sanat ulkoa. Se yllätti.
Ja siinäpä se, bändien osalta. Olisipa Provinssi 2027.
.jpg)
