In Jori we trust

Ai että millainen on PMMP:n uusi levy Veden varaan? No se on loistava.

Neljä tähteä paukahti heti ensikuulemalta, eikä se parin uudemman pyöräytyksen jälkeen tunnu ollenkan ylimitoitetulta. Pikemminkin tämä kurkottaa viidettä. Leskiäidin tyttäriä en kai koskaan ole kokonaan läpi mennytkään, mikä lie syy. Jotain alitajuista kyllästymistä kai siinä on ollut. Mutta tämä toimii.

Avauspiisi Kuvia on vokaaleja lukuun ottamatta aivan täyttä Magenta Skycodea. Tuntuupa hassulta, että puoli miljoonaa pikkutyttöä kuulee Magentaa tällä tavoin. Pelottaa ja jännittää mitä Jori on säästänyt Magentaa varten. Eikö mitään, vai onko Kuvia sekunda-Magentaa, ja uskomattomia asioita on luvassa?

Veden varaan on komeasti sävelletty levy. Sitä on kyselty, että löytyykö täältä se kesähitti. Empä kuule tiijä, mutta ainakin on 10 kovaa piisiä.

Kovinta. Ikinä. Missään.

En ole mikään suuri MySpacen ystävä, mutta käykäähän nyt silti tutustumassa tuolla Rubikin uuten levyyn Dada Bandits.

Rubik kuulostaa Rubikilta. Se on hyvä. Luvassa siis taattua indiehomostelua, eikä siinä mittään.

Pikatuomiona vielä se, että jos maailmassa on oikeutta, niin No Escape on ensi suven kesähitti. Ainakin siinä mielessä, että se täräyttäisi Rubikin kunnolla kansakuntamme kollektiiviseen tietouteen. Intro on tarpeeksi suomirokkia.

Ei se ole Rbikin tai levyn paras piisi, mutta so not.

Ei tämä tosiaan pettymykseltä vaikuta, ja ompa ehkä jopa odotetuin levy tällä sesongilla, sori vaan Puk ja PMMP. Jos uutta Magentaa tulee, niin se on sitten eri juttu.

Diamond in the Rough

Aivan aluksi tahtoisin kiittää Tom Renneytä.


Urheilumaailmassa musiikkikulttuuri on vireä. Fanit laulavat ja ämyrit soivat. Kukapa ei tuntisi Stompin Tom Connorsin Hockey Songia tai tietäisi, että Liverpoolissa lauletaan You'll Never Walk Alone.

Meidän oma Darude soi jäähalleissa ja White Stripesin Seven Nation Army on tuore jalkapallohymni.

No Suomessa meininki on hyvin väsynyttä. On Opuksen Live is Life vai miten se oli ja Erkki Liikanen on coveroinut itseään. Lisäksi muilla kuin TPS:llä on Mika Sundqvistin tai mikasundqvistin tekemän viiden pennin kannatuslaulu.

Amerikassa kaikki on paremmin. Siellä taso on kovempi. Esimerkiksi Todd Rundgrenin Bang On the Drum All Day on jenkkifutiksen kautta levinnyt areenahymniksi. Ja miksei, siinähän on energiaa.

Vähän enemmän yllätti se, että Neil Diamondin Sweet Caroline on nykyään myös urheilutapahtumien elävöittäjä. Kappalehan sopii orkesteriversiona Las Vegasiin ja Miamiin amerikkalaisille eläkeläisille laulettavaksi.

Mutta on totta, että Sweet Caroline on jokapojan salainen suosikki, jota ei tarvitse hävetä urheilujuhlan postmodernissa tunnelmassa. Tätä tosin tuskin tiesi Rangersin-valmentaja Tom Renney, joka kappaletta alkoi Rangersin pukukopissa soittaa. Luuli ehkä, että Diamond on cool. Ja oikeastaan nykyään onkin.

Kiitos silti Renneylle, että näinkin kova piisi sai uuden elämän. Sweet Caroline nimittäin ON hieno kappale.

Tuntevat sentään jaakkotepponsa

Tuin köyhiä taiteilijoita ja ostin a) täysihintaisen b) musa-dvd:n. Aiemmin olen ostanut samoissa kategorioissa vain a) Beatlesin Sgt. Pepperin b) Pokon musikkivideokokoelman.

Ja ostin siis Absoluuttisen Nollapisteen dvd:n. Se oli pettymys.

Ensimmäiset noin puoli tuntia olivat kovaa kamaa. Sympaattinen nuorisobändi soitti yllättävän hyvin ja oli mukava seurata poikain matkaa maineeseen, vaika sitä ei kummemmin kommentotiukaan, saati nyt analysoitu. Mutta viimeistään sen jälkeen, kun Nollapiste oli päässyt Top 40 –ohjelmaan, olisi kaivannut jo muutakin kuin puuduttavaa kuvaa treenikämpältä ja katkelmia keikoilta.

Varsinainen antikliimaksi on sitten kakkoslevy, jolla on käsittämätöntä kyllä massiivinen road movie Nollapisteen seikkailuista Virossa. Se sisältää keskusteluja, joissa nämä yläastefilosofit miettivät kuinka typerää on tehdä töitä ja olisi kivaa, jos kaikki voisivat vain tehdä kaikkea kivaa. Kivaa.
No joo, hymähdin minä siinä vaiheessa, kun pojat kuvasivat Virossa oloaan sanoin ”Mikko-sika Mallorcalla”.

Jotain haastattelujakin oli, mutta eipä noista pojista saa mitään irti.
Minä hyväksyn täysin, että bändin tyypit ovat vastentahtoisia julkisuuden suhteen, ja kuuntelen hyvää musiikkia, vaikka luulen, etten viihtyisi yhdenkään jäsenen toveripiirissä, eikä minua sinne toki kelpuutettaisikaan, mutta kun kerran tehdään dvd, niin voisi silloin mukan liittää vähän jotain suoraa, aitoa, todellista sanottavaa ja itsereflektointia. Etäännyttävä sarkasmi, itseironia, monikerroksinen yhteiskunnallinen kommentaari ja muu sellainen jossain muualla.

(EIKÄ EDES SEINÄJOEN KEIKOILTA MITÄÄN KUVAMATERIAALIA!)

Kundi meikkaa

Doom-opinnot olivat tuossa jonkin aikaa jäissä, mutta sitten kuulin My Dying Briden kappaleen For My Fallen Angel, eikä siinä sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin saada samaa lisää. Myönnän, vähe tylse vaihtoehto, mutta minkäs teet, kun tippuu, putoaa, uppoaa ja säväyttää.

Samalla tuli mieleen hakea josko Spotifysta löytisikin Thergothonia, ja löytyihän sieltä. No nyt on pakko myöntää, että aika hankalaa oli, eli hetkessä en siihen kiintynyt. Mutta voi olla, että ajan kanssa, ajan kanssa. Mutta nyt taitaa jonkin aikaa mennä tämän My Dying Briden kanssa. Sehän on vähän niinkun silta Thergotjonin ja This Empty Flow'n välissä.

Sekin tuli mieleen, että olipas nyt lapsellisen helppoa tämä Thergothoniin kompastuminen. Spotify vie kohta kaiken löytämisen ilon! No, eipä huolehdita, kyllä luonto korjaa ja tuo meille kohta sen ilon takaisin.

No tuuppa ja teeppä se

Piti kirjoittaa siitä, kuinka elävästi kaikki palautuu mieleen ja olen 14 taas. Mutta tieto lisää tuskaa, sillä nyt huomaan, että muistan hämärästi ja sekaan asioita.

Se on varma, että joskus ostin Vimpelin Musakuvasta Pandoran c-kasetin 80 markalla, nauhoitin sen kotona kasetille ja myin myöhemmin naapurinpojalle alkuperäisen kasetin 85 markalla. Muistan, että ostotapahtuma jotenkin hävetti.

Mutta nyt en millään muista, kumpi kasetti se oli, One of a Kind vai Tell the World. Jälkimmäisen kansi näyttää tutummalta, ja levyn ilmestymisvuosi (1995) vaikuttaa sopivammalta kuin edellisen (1993). Toisaalta minulla on vahva mielikuva siitä, että kasetilla olisi ollut ihQu Come On And Do It. Lisäksi on asiallista olettaa, että ostin kasetin paljon sen jälkeen, kun se hyllylle tuli.

Ja missä on se kasetti! Itse asiassa missä ovat KAIKKI c-kasetit?

Temppuja tekevi ihmisen mieli. Mutta tärkeää on nyt se, että kuuntelen näitä huikeita ysärihetkiä, ja kyllä se Come On And Do It.... säväyttää vieläkin.

Aika moista.

Kun radion aukaisee, niin johan raukaisee

Olen nyt kokeillut näitä Spotifyn soittolistoja.

Välillä tuolla irkin puolella ihmetellään, että miksi meikä kuuntelee niin paljon yksittäisiä piisejä, olenko ADHD. Njää, pidän kyllä levykokonaisuuksista, mutta pidän myös radiosta.

Ja kun kunnollisia radioita ei ole, niin LastFM, shuffle ja nyt tällaiset soittolistat korvatkoon ne. Laadukkaasti toimitettu radio-ohjelma on aina jees, ja soittolistoissa päästään periaatteessa lähelle.

Muutamia vinkkejä:

spotify:user:clocky:playlist:46PKjveu2nDmGGn4SGNznA
Laadukas kokoelma uskottavaa mainstreamia, kaikkea erittäin hyvää, tuttua, mutta hyvää. Mukavia klassikoita. Kannatan, ehdottomasti.

spotify:user:tomb242:playlist:1yLqSLjKcwQW8zDxeCQHIC
Mojo-lehden valitsemat 100 kovinta Motown-piisiä. Kyllä kelpaa!

spotify:user:andymac1:playlist:7ywUwktOLHkcgrKRyjJBri
The Word –lehden ultimaattinen soittolista. 3100 piisiä. Aika paljon kyllä sekundaarista matskua koviltakin artisteilta, mutta myös kaikkea jännää.

spotify:user:spotifyplaylists.co.uk:playlist:2mUviDy6WVIwjBTevDxLw0
Kokoelma piisejä, jotka jäävät soimaan päähän. Kuka muistaa vielä Cheeky Girlsin?

Artisteja, jotka nyt noiden ansiosta ovat mielessä: Stevie Wonder, Suede, The Cult, Jane’s Addiction, Aaron Neville.

VAROITUS! WARNING! ÄRSYTTÄVÄÄ - IRRITERANDE

Ensinnäkin on pakko kysyä miksi vasta nyt. Japanihan on ollut in jo niin kauan, että on out. Levy-yhtiöt tulevat tosi kaukana. Nyt vasta on tarjolla tämmöistä.

VAROITUS! Oheinen linkki saattaa aiheuttaa epileptisia kohtauksia, sekä on se lisäksi sopimaton suomalaiselle mököttävälle mielenlaadulle.

Mutta silti se pitää katsoa toisenkin kerran.

Poko on muutenkin särmänä. Mikään muu levy-yhtiö ei voisi keksiä tällaista.

Melko kallista

Kappaletta voitaneen sanoa onnistuneeksi, jos se aiheuttaa kylmiä väreitä ennen kuin alkaa.

Jälleen kerran autoillessani kuuntelin Erno Kulmalan mainiota Supersettiä, jossa tällä kertaa aiheena ovat teinit. Tuossa se soi taustalla nytkin, kun olen jo siirtynyt kaksiooni. (Mitä sille bändille kuuluu?)

Kulmala alusti loistavasti Jackson Fiven ABC-kappaleen, ja selkärankaa kulki armeijakuntia jo ennen ensimmäistä nuottia. Piisissä on paljon turhaa krumeluuria, mutta koukku on sadan pisteen arvoinen ja Michael Jackson laulaa niin kuin kerubi laulaa.

En ole koskaan ollut Jackson-fani. Thriller-Jackoa osaan arvostaa, mutta tuo motown-vaikutteinen setti uppoaa sen kummemmitta analyyseittä.

Wacko Jacko on ollut taas julkisuudessa. Mitähän liikkuu isäpappa-Jacksonin päässä? Onko kaikki ollut sen arvoista?

Ja onko ABC:n tenhoon ollenkaan ok upota? Onko hinta loistavasta pop-hetkestä ollut niin kova, ettei popentusiatistin tulisi sille antaa arvoa?

Kulmala muuten soitti ohjelman aluksi Rasmuksen Funky Jamin. Kova kappale. Tekeekö The Rasmus koskana mitään yhtä hyvää? (Riippuu millä nimellä Liquid tehtiin.)

Sydän ja kohtaus

Ihan hyvin tämä blogi voisi käsitellä elokuvia, muttei käsittele, mutta nyt käsittelee.

Hyvää elokuvaa miettii senkin jälkeen, kun sen on nähnyt. Eilen tuli Stranger Than Fiction (Aidosti outoa), josta tiesin odottaa hyvää, vaikka Will Ferrell arvelutti. Herkkänä runopoikana myös tiesin, että elokuvassa on tämä kuuluisa romanttinen kohtaus, jossa Ferrell soittaa Wreckless Ericin Whole Wide Worldia mielitietylleen.

Hyvä kohtaus, hyvä kappale.

Toinen hyvä kappale, joka on samassa elokuvassa, on The Jamin That's Entertainment. Elokuvassa soi demoversio, mutta hyvä on levytettykin, joka on Sound Effects -levyllä. Samalla levyllä on myös Boy About Town, mahtikappale.

Niin, elokuvassa soi toki myös M83 ja The Clash ja jopa Vangelis, mutta ne eivät niin jääneet mieleen.

Rock-musiikin pelastajat viikolla 9

Mun suosikkisana on geneerinen, vaikka en olekaan aivan varma, käytänkö sitä täysin oikein.

Nyt tilanne on se, että pystyn olemaan jopa hyvin ajan tasalla, jos tahdon. Tästä osoituksena olkoon se, että olen nyt kuunnellut White Liesin levyn. Aikakirjoihin jääköön, että helmi-maaliskuussa 2009 White Lies on kuuminta mitä on.

White Lies on geneerinen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun bändi. Kaiut tässä ovat täysin 80-lukua. Tässä on paljon Tears for Fearsia! Autotallihkoa rokkaavahkoa popahtavaa korttelijuhlamusiikkia. Bloc Partya nämäkin ovat kuunnelleet.

Laulaja vasta on geneerinen, näitä on liikaa samanlaisia.

Levy on ihan hyvä, mutta pikatuomio on, että Glasvegas on parempi. Molemmat painivat samassa sarjassa ja saman värisissä trikoissa. Siellä kevyissä sarjoissa, jossa ollaan jänteviä, cooleja ja energisiä.

Mutta tuomio ei ole lopullinen. Odotetaan vielä.