Ei kolahda enää, tällä kertaa mäsähti

[18:43] sir_dude: hanneksen pitäisi lopettaa se joutavanpäiväinen musiikkiblogi

Itseään viisaampia ihmisiä kannattaa kuunnella. Joskus kannattaa kuunnella muitakin.

Eiköhän tämä ollut tässä.

Terapiaa tämä on ollut, ja terapian tarpeessa ollaan. Lukijoita ei ole, mutta silti tulee murehdittua, kun ei blogi päivity. Hölmö yhtälö. Kokeillaan olla ilman.

Jos on pakko sanoa, niin palataan.

Frankly my dear

Frank

Pariisin kevään Meteoriitti, tai oikeastaan sen muutamat raidat, olivat jo viime kesän soundtrackin leipä. Uskomatonta kyllä, sama levy tekee sen taas. On hurjaa, että tämänkaltaiselta levyltä voi ammentaa toisen suven tunteet.

Jos mahdollista, isku on vieläkin kovempi kuin viime keväänä. Tarkoitan levyn piisiä Pyykkipäivä, joka on tällä hetkellä ylivoimaisesti parasta juuri nyt.

Jos joku kappale on maisemataulu, niin se on tämä. Tai enemmän. Livekokemus iltaan kallistuvasta kesäpäivästä. Vähän jo syksyisestä. Käsittämätöntä, miten tuulen voi tuntea kappaletta kuuntelemalla.

Oman jäljittelemättömän tunnelman kappaleeseen tuo laulajatar, jota levyn kansvihkossa kutsutaan Frankiksi. Frankin äidinkieli ei ole suomi. Sen kyllä kuulee, ja se pitää sanoa kaikessa positiivisessa merkityksessä. Parhaat vokaalit sitten en tiedä minkä.

Veret seisauttava vaalivoitto Pyykkipäivälle kesäpiisit 2009 -äänestyksessä.

Katsaus idioottiskenen nykytilaan

Amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista olemme oppineet, että collegen musaskene jakautuu kahteen osaan.

College-radiossa hipsterit soittivat 80-luvulla R.E.M.:iä, 90-luvulla The Flaming Lipsia ja nykyään kai sitten Bright Eyesia. Kuuntelijat tiedostavat, eivätkä valmistu koskaan.

Collegeen päätyneet jocksit ja cheerleaderit taas kuuntelevat campuksella bilebändejä. 90-luvulla Bloodhound Gang taisi olla kova sana. Bilettäjät bilettävät ja valmistuvat 22-vuotiaina ja elävät kunnollista porvarillista elämää sen jälkeen.

Nykyään campuksen bileissä on kai enimmäkseen hiphoppia. Olen ollut hieman ulkona Amerikan jälkiteinien idioottibileskenestä, koska Fountains of Waynen Stacy's Mom tuntuu tuoreelta, vaikka siitähän on jo aikaa.

Nyt viime päivinä satui bongaamaan kaksikin idioottihittiä. Jimmy Kimmelissä vieraana oli Asher Roth. Poppoo näyttää muodostuvan valkoisista ylemmän keskiluokan nöösipojista, jotka tässä I Love Collegessa kertovat, miten kivaa on collegessa, kun voi juoda, sammua ja tehdä se uudestaan.

Täyttä idiotismia ja silti yksinkertaisuudessaan ja nerokkuudessaan nerokasta. Jätkät ovat käärineet kevään college-bileissä rahnaa pal-jon. Jäähän tämä päähän soimaan.

Sitten on All American Rejects ja kappale Gives You Hell, jossa on hassu video. Bändi on "kapinallinen" ja "hylkiömäinen" juuri niin paljon, kuin on laskettu olevan hyödyksi. Tarpeen vaatiessa käsivarren tatuoinnit saa piilon ja takkutukkaan tehoaa kampa. Ja pakko näin laskelmoidusta ja reippaasta menosta on tykätä.

Buu! Buu!

Anna Puu on tehnyt levyn. Minulla ei ole ollut sen enempää negatiivisia kuin positiivisiakaan odotuksia tuotantoaan kohtaan. Aluksi olin välinpitämätön, mutta viime viikolla ns. uskottavat tahot kehuivat levyä sen verran riehakkaasti, että jonkinlainen mielenkiinto heräsi.

Tarkoitus oli, että alkuviikon vapaapäivinä soittaisin levyn muutaman kerran läpi.

Sitten tapahtui jotain kauhistuttavaa: näin videon Anna Puun kappaleesta C'est la Vie.

En todennäköisesti saa luottamusta ihmiskuntaan takaisin tämän vuoden aikana.

Jos tuo kappale on parasta, mitä maamme pop-sepät takovat valtakunnan potentiaalisesti kuumimmalle pop-sensaatiolle, niin en tahdo kuulla sitä sakkaa, joka jää pienempien tähtösten laulettavaksi.

Kappale on ehkä huonoin, jonka olen kuullut vuosiin, ja minä sentään olen kuullut myös Tiktakista soolouralle lähteneen Petran singlen.