Mistähän lie alunperin päähän vaeltanut sellainen ajatus, että Layla voisi olla ikävystyttävä kappale? Semmoinen on kuitenkin ajan mittaan aloilleen asettunut ja pesän tehnyt pääkoppaan, vaikka hyvin olen tiennyt, että se ei voi olla totta.
Ehkä on jotain, öh, ikävänpuoleisia konnotaatioita leiloihin. Ja se nyt ainakin on, että Derek and the Dominos on ihan surke nimi bändille. Typerä peli, jota kukaan ei pelaa, ja tosi tylsä keksi. Ja jostain syystä en ole koskaan juuri voinut sietää Eric Claptonia ihmisenä ja supersankarina.
Pakotin kuitenkin itseni tänään Derekin ja dominoidensa jammailun pariin ja siinä samalla päätin, että kuunnellaan nyt Layla. Ja se on hyvä, se on hyvä.
Siitä se ajatus sitten lähti, että kuunnellaan nyt Spotify-listaa otsakkeella 500 maailman parasta kappaletta. Tietäähän sen, mitä siellä on. 490 elämää suuremmaksi kasvatettua ikävystyttävää möhkälettä ja 10 vuonna 2004 väkisin mukaan pakotettua ajan hittiä.
Mutta, niille 490 piisille on annettava uusi mahdollisuus. Esimerkiksi Thin Lizzyn Boys Are Back in Town kuulostaa ihan hyvältä, kun se ei ole taustamusiikkina jossain sketsissä tai elokuvan montaasikohtauksessa.
Niin että kohdelkaahan dinosauruksia yksilöllisesti.
