Kirahvit ovat julmia

Mew on niin suosittu bändi Suomessa, että mewiläisten bändien puute on ihmetyttänyt. Leimaa on yritetty lyödä Pariisin kevään otsaan, mutta se on korkeintaan vesiliukoinen leima. Stories-levyn rytmiratkaisut ovat ehkä vaikuttaneet Tuunelaan Astronautti-levyä tehdessä, ehkä ei.

Niin, tarvitaanko Suomen Mewiä? Asiaa voi pyöritellä teoreettisesti, eikä kuitenkaan päästä mihinkään, ennen kuin tulee tositilanne. Ja nyt se on. Kirahvi nimeltä Tuike on ensilevynsä julkaissut käsittääkseni turkulainen kokoonpano, jonka Mew-vaikutteita ei millään voi kieltää. Välillä yhtye käy jo plagioinnin rajoilla, mutta pelastautuu sieltä viime hetkillä.

Kirahvi nimeltä Tuike painottaa Mewin hippiprogepuolta popin kustannuksella. Lehtipeitteen suojelijat on varsin yhtenäinen ja kiinnostava levy. Komeimmillaan, kuten kappaleessa Yö laulaa, yhtye pääsee esikuvansa tasolle.

Jos tämä teksti nyt osuu vaikkapa bändiläisten silmiin, niin varmaan heitä vähän harmittaa ja ehkä loukkaa tämä yletön Mewin mainitseminen. Mutta näin se on tehtävä, yhteydet ovat niin selvät. Sitä paitsi yhteydet eivät ole olleenkaan huonot.

Pimeä tie, mukava matka

Iloisissa merkeissä tuli ajeltua loppumatka torstaisella sadan kilometrin automatkalla, kun melko alussa YleX soitti uutta Joensuu 1685:a. Radiovastaanottimen volyymi oli aluksi pienellä, ja kesti hetken ennen kuin ääni nakersi tiensä ajatusten sisään, mutta sinne se pääsi. Tie oli pimeä ja äänivalli vangitseva. Kyllä se niillä on hallussa.

Soinut piisi oli nimeltään Lost Highway, kuinkas muuten. Samanniminen elokuva on vangitseva sekin, mutta sitä ei kannata kokea autoillessa. Yhtä vahvaan tunnelmaan ylsi tämä radio edit kappaleesta, joka kokonaisessa 17 minuutin muodossaan julkaistaan split ep:llä. Tuosta lisää: http://www.kaikustudios.com/tag/joensuu1685/

Ja alajärveäisveljeksile terveiset, että pääasia, notta ootta säilyttäny rehellisyytenne. Tervetuloa takasin.

OHHOH! Tämä bändi pelasti nuoren miehen progelta!

(Olin mä silloin vielä nuori!)



Säikähdin oikein kunnolla joitain aikoja sitten, kun lopetin kesken kaiken Arcade Firen Funeral-levyn kuuntelun. Ei vaan jaksanut. Tuliko mielenhäiriö vai oliko tämä alku jonkun suuremman? Säikähdin, että yksi aikakausi on nyt ohi. Olisiko pophippeilyvaiheeni nyt ohi, ja edessä pitkä elämä progea ja klassista rockia kuluttaen.

Ei progessa ja klassisessa rockissa ole mitään vikaa, mutta indiehippeily oli tuonut/toi/on tuonut elämään niin paljon piristystä, että sen menettäminen olisi ollut ikävää.

2000-luvun alussa olin vielä vakaasti matkalla perusboogien sydänmailla. Katselin pottunokanvartta pitkin hipsteriporukoita. 80-luvun powerpop kyllä kelpasi, samoin saman ajan taidekoulurock, mutta en halunnut paljonkaan tutustua kangaslaukku- ja pekkalasijengin suosikkeihin.

Mutta sitten hyvin lyhyen ajan sisään kuuntelin kolmea suurteosta: Arcade Firen Funeral (tutustuminen 2005), Postal Servicen Give Up (julkaistu 2003, tutustuminen ehkä 2005, en muista kuinka, mutta tämä oli genressään eka oma löytö, hypestä en ollut kuullut) ja The Flaming Lipsin Yoshimi Battles the Pink Robots (julkaistu 2002, tutustuminen noin vuonna 2005). Siinä aika vahva levykolmikko 2000-luvun tärkeintä ja hienointa musiikkia. Ja nytkö olisi viehätys ohi?

Pahin pelko hälveni, kun Yeasayerin ja Crystal Castlesin kaltainen musiikki upposi. Olin edelleen altis ottamaan uutta ääntä vastaan. Mutta sen Arcade Firen kanssa olisi päästävä uudestaan suhteisiin. Tohtisiko sitä kuitenkaan tarttua uuteen Suburbs-levyyn?

No tuossa se soi. Hienosti soikin. Mieleen tulee elävästi se, kuinka bändi aikoinaan todella kolahti: Music TV:n livevedossa tyypit olivat vakavan oloisia, mutta energiatasot olivat tapissa, Spinal Tapissa, siellä 11 kohdalla. Arcade Firen viuluväritteinen svengi runnoi hengästyttävää vauhtia eteenpäin. Taakse ei paljon katseltu. Sellaisessa kyydissä tahtoo olla.

Suburbissa tuo hillitön energia ja voima muistuttaa taas olemassaolostaan. Bändin totisuudessa on jotain vagitsevaa, ei häiritsevää. Tyypit ovat tikunlaihoja tai vähän pullaisia taiteilijoita, mutta musiikissa on lihasta, jonka tieltä äijjimmätkin metallibändit väistyvät.

Ja sitten ne ovat myös ihan nerokkaita, kuten huomaa City With No Childrenin bassosta. Siitä vietäneen sample noin tuhanteen ja yhteen räppipiisiin.

Lisäksi Arcade Fire voi olla kaunis.

Voimakas. Nerokas. Kaunis. Se on aika hyvin tosikoilta kanukeilta.

..no good for fighting

Alla olevasta sanotaan YouTuben kommenteissa.

I still live in the 70s when music reached an all time high of optimism, hope and true love!

Ja kuten huomaatte, sehän on varsin hyvin sanottu. Joka lauantai-iltaan ei kuulu 70-luvun progeklassikoita eikä edes 90-luvun post rockia. Tällä kertaa ei kuulu edes ainakaan kovin paljon 80-luvun powerpop-ralleja. Kuuluu 70-luvun purkkaa ja soulahtavaa purkkaa. Näissä lauletaan aika usein babysta. Aloita First Classilla, jatka vaikka siitä ehdotuksista löytyvällä Mark Lindsayn kappaleella Arizona. Ja minne ehditkään Arizonasta kun aina painat uutta...

Side manure elikkäs help excrement

"Sell-outiksi leimaaminen on sama kuin sanoisi, että kyllä mäkin pystyn hyppäämään seitsemän metriä pituutta, mutta en vaan viitsi."

Sitaatti on Rumban kannesta, jossa Toni Wirtanen avautuu. Analogiat ovat vaarallisia: entä jos joku voi hypätä 7 metriä pituutta jos jaksaisi, mutta rakastaa korkeushyppyä ja hyppää mieluummin 204 sitä. (Molemmat hyvää kansallista tasoa, valitettavasti.)

Mutta tavallallaan Toni on oikeassa ja ei kyllä yhtään. Epäkaupallisuudella mainostaminen on usein teennäistä, mutta voi sen tehdä oikeinkin, jotkut valinnat yksinkertaisesti määrittävät kuljettavaa tietä hyvin pitkälle ja arvotukset vaihtelevat.

Apulanta on ihan hyvä bändi.

Explicit lyrics. Parental advisory

Nyt on käynyt niin, että tässä blogissa on levitetty perättömiä huhuja, nimittäin sellaisia, että Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin uusi levy Ruuvimeisseli perseessä olisi liian tinkimätön levy: se kun on juuri sopivan.

Aloin epäillä, että "tiedot" eivät pidä paikkaansa, kun pitkäsoitto sai yhden tähden arvostelun sanomalehti Ilkassa. Siinä siis täytyi olla jotain. Nyt kun kollega ystävällisesti toi levyn kuunteluun, vahvistan, että jotain on.

Edellisen tuplan jälkeen yhtye on ruuvannut kurssia pari piirua punkimpaan suuntaan. Pääasiassa musiikki on nyt räimettä, kun aiemmin punk oli vivahde kieroutuneessa outsiderindierockissa.

Bändin ilmiömäinen kyky tuottaa nerokkaita melodianpätkiä ja kekseliästä äänimaisemaa on edelleen tallella. Materiaali osoittaa, että halutessaan THJKB voisi olla koko kansan suosikkibändi. Monesti niin sanottu epäkaupallisuus on jotenkin tyhjää uhoa. Tässä tapauksessa uho vaikuttaa uskottavalta.

(Koska jakaminen on kuitenkin iloista suurin, toivoisin, että THJKB:stä voisi tulla jotain suurta. Se vaatisi reaalimaailmassa sitä, että kansakunnan maku muuttuisi tai pikemminkin katse avartuisi. Niin, turha toivo.)

Ilmaisunvaikeutta suurtuotannon edessä

Kaikki kuolevat joskus ja useat ennen aikojaan. Niinpä on aika turha jäädä pohtimaan sen kummemmin julkkiskuolemia. Mutta on yksi julkisuudenhenkilön poistuminen, josta jaksan olla aina pahoillani. Se on Gösta Sundqvistin poislähtö. Se tuli yllättäen ja ehdottomasti pyytämättä.

Kun Gösta kuoli, pidin hänen musiikistaan. En tiennyt kovin paljon hänestä ihmisenä, enkä ymmärtänyt kuin vähän alusta siitä, mitä mies oli saanut aikaan muualla kuin musiikin parissa.

Puutteet korjaantuvat hiljalleen. Viime aikoina olen oikeasti oppinut kuuntelemaan Koe-eläinpuistoa. Taannoin 90-luvulla ohjelma oli minusta poloisesta vain vähän kummallinen taustashow, kun odotin jotain muuta alkavaksi. Viime lauantaina esimerkiksi uusittin KEP-jakso, jossa Gösta oli Timi-nimisen ex-iskelmälaulajan ja tämän managerin maaseutuasunnolla muistelemassa menneitä. Tuskin upposi silloin, en muista olenko kuunnelut tuoreeltaan. Nyt se oli niitä radio-ohjelmia, joiden aikana oheistoimintoja ei tehty. Kirja jäi makaamaan rinnan päälle.

Leevi and the Leavingsin musiikista on vaikea sanoa riittävästi, koska ei ole olemassa tarpeeksi vahvoja sanoja. Puheet suomalaisuuden syvimmän olemuksen tavoittamisesta jne. ovat kannatettavia, mutta silti jäävät uupumaan syvyydessä. Enemmän kuin kansakunnan psykoanalyysi, Göstan laulut ovat täydellisiä maalauksia yksityisistä kohtaloista.

Kaikille tutut Pohjois-Karjala, Teuvo, maanteiden kuningas ja Elina, mitä mä teen olivat aluksi minunkin suosikkejani. Sittemmin nämä ilmeisimmät hitit ovat saaneet rinnalleen uusia lemmittyjä.

Palava rakkaus on erilainen, upea Leevi-kappale. Formaattiradioita varten ennen formaattiradioita tehty Raparperitaivas on paljon enemmän kuin yksinkertainen pop-viisu, mitä se ensikuulemalta on. Elämä ikkunan takana on pakahduttavan kaunis laulu.

Viimeaikoina selvä ykkönen on kuitenkin ollut Amalia, eikä vähiten oheisen YouTubesta löytyvän videon ansiosta. Göstan katseella on tarinaa mainiosti avaava funktio tässä ja Amaliaa esittävä nainen tuo myös oman panoksensa tarinaan, joka on niin liikuttava, että se on ylittämätön. On varsin selvää, että tässä on sosiopsykologian alalta kolmen minuutin tyhjentävä ja silti aina uusille tulkinnoille avoinna oleva tutkielma. Tässä ollan audiovisuaalisen ilmaisun täydellisyyden porteilla. Tämä on enemmän kuin taidetta, tässä melkein kerrotaan elämä.

Tarvitsemme loppukevennyksen. Minusta Göstan kappaleisiin saa koskea. Marjo Leinonen esimerkiksi on ottanut omakseen kappaleen Jouluaattona kännissä, Brightboy on onnistunut Kyllikki-coverissa ja Samuli Putron tulkinta Itkisitkö onnesta -kupletista on mainio. Sen sijaan aluksi ei tunnu hyvältä se, että Onnelliset-coveroidaan elokuvan soundtrackia varten, varsinkaan kun sitä esittämään laitetaan Jonna Geagea ja Vesterinen. Mutta pahus vie, Vesterinen on niin hupaisan näköinen tässä videossa, että on annettava anteeksi.

Soitin tykkää kun sitä soitetaan

Kuten muillakin, minulla oli lukioaikoina progenuoruus, paitsi tukka oli lyhyt, hamppu ei kasvanut enkä osannut pitää mitään soitinta hyvänä. Yes, Genesis, King Crimson ja Emerson, Lake and Palmer olivat ne bändit, joita silloin kuuntelin. Sen sijaan Dream Theater -kautta minulla ei ole koskaan ollut. Nykynuoriso taitaapi oldies-progeen hurahtaessaan kaivaa esiin juuri Dream Theateria ja Marillionia, eikä tuota edellä mainittua genreä.

Kliseeseen kuuluu tietenkin se, että lukiolaiset kiinnostuvat progen lisäksi kuvataiteesta. Nykyisin se tarkoittaa varmaankin enemmän audiovisuaalista taidetta, jonka tuottamiseksi junnuilla onkin varsin päteviä leluja. En tiedä, ovatko Ossi, Tiko ja Jussi lukiolaisia vai mitä ovat, mutta voisivat olla. Aikamoista on tuo suorittaminen oheisessa musiikkivideossa, jossa hiottu progemetalli saa tuekseen laadukkaan videototeutuksen. Nykyisin nämä ekat demot eivät ole kovin kämäisiä, sano.