Tämähän sopii edellisen kanssa temaattisesti yhteen

Kappas vaan. Suen kolumnissa Tomi Tuominen kertoo, kuinka pitkästä aikaa kuunteli Arcade Firen albumin Funeral, ja ihan liikuttui. Kappas siksi, että muutamaa tuntia aiemmin pyöräytin kyseisen levyn automatkalla läpi ja sain kylmiä väreitä.

Pitää selvittää nyt taustaa sen verran, että Funeral on yksi niistä levyistä, jotka vahvimmin ovat vaikuttaneet nykyiseen musiikkimakuuni. Sitten tuli kuitenkin hetki, kun kuuntelin kyseistä levyä, jätin sen kyllästyneenä kesken ja pelästytin itseni. Mitä nyt? Menetinkö yhden elämän suurimmista nautinnoista.

Enpä sen jälkeen uskaltanut levyä kuunnella. Pieni välimatka kuitenkin auttoi. AF:n äänimatto tuli tuttuna hyökynä päälle, kauniin piisin väkivaltainen kitara riemastutti, nuo bassokuviot saavat kenet tahansa ilmabassottelemaan, sieltä jostain esiin pyrkii lähes tukahdetutettu Sarah Neufeldin liikuttavan kaunis viulukuvio... Rikas levy. Kaikki on taas hyvin. Kiitos.

Huojennuttuani aloin ajatella, että kyllä Win Butlerin ja Jack Whiten pitäisi tapella. Kumpi voittaisi?

Muisto ja tilaisuus

Näin kesän päätteeksi on hyvä miettiä sellaistakin hauskuutta, kuin että mitä musiikkia soisit soitettavan hautajaisissasi. Tämähän on vallan normaali, perinteinen kysymys, joka hyvin usein esitetään henkilöhaastattelussa ihmiselle. Musiikinystävät taas miettivät asiaa aivan vapaaehtoisesti.

Musiikinystävän ensiajatus on toki se, että hautajaisissa pitää soitaa vainajan lempimusiikkia. Ja sitten pohtija alkaa aivomyrskyn, kaivaa esiin mielestään vallan edustavan kokoomuksen musiikkikappaleita, jotka tuovat esiin valitsijansa elämänvaiheiden pääkohtauksia.

Vaan kun ei se ole niin yksinkertaista. Vainajahan ei ole enää kuuntelemassa niitä kipaleita. On varsin todennäköistä, että saattoväki ei ihan samalla tavalla heittäydy tunnemyrskyyn sen indiehelmen kuullessaan, kuin maallisen vaelluksen päättänyt listojenlaatija. Mistä kukaan tietää, mikä kappale muille hänestä tulee mieleen: vieraita vartenhan, ei vainajaa varten, hautajaisia pidetään.

Kannattaa panna merkille myös se, että hautajaisväki on monesti ikäjakaumaltaan sekalainen joukko. Jos joku ymmärtää, miksi Jethro Tullin Too Old to Rock ´n Roll, Too Old to Die soi ämyreistä, niin toinen ei tajua asiaa ollenkaan. Vainajallehan itselleen on tullut mieleen, että kuoppauksessa paikalla on niitä kanssakeikkailijoita ja muita elontiellä kohdattavia, jotka ovat samoja huvituksia kiertäneet ja kuoleman kohdanneen kanssa samoja iltoja istuneet. Mutta todennäköisempää on, että seurakunta koostuu isotädeistä ja pikkuserkuista, vaikka elämästä erkaantunut olisikin vielä nuorehko. Eli puhumattakaan siis siitä, että kun ihminen kuolee vanhana, niin kaiken maailman kavereita arkun äärellä on vähänlaisesti ja suku ja kylänmiehet siellä paljolti ovat. Kertooko heille nyt niin paljon sitten se, miksi Iron Maidenin pitää pauhata, kun muistetaan, että vuosi on 2050.

Ja sitten ihan perusasia, kyynikon näkökulma. Ihminen on tässä maailmassa täysin yksin. Vaikka kuinka luulee saavansa yhteisiä kokemuksia, niin ihminen kokee itsekseen. Laulun saamat merkitykset ovat lopulta vain henkilökohtaisia, ja parhaimmillaankin maalaavat vain haalean kuvan tovereille omasta kokemusmaailmastasi. Ja se kappale, joka tänään on ladattu paljolla, saattaa karistaa merkityksellisyytensä aikojen saatossa, joten vaikkapa jälkeen jääneestä paperista kaivettu toivepiisi voikin olla hautajaisten aikaan banaali valinta.

Tarkkana niiden listojen kanssa, älkääpä oikeastaan tehkö ollenkaan.

Kappale kauneinta progea

Niin, viime aikoina korvani ovat olleet kallellaan 70-luvulle ja lähinnä Britanniaan, sen progeskeneen.

Etsin tässä yhtenä päivänä Spotifyhyn progesoittolistaa, ja erinäisten hankaluuksien (Metro Station, Paramore, Blink 182, Owl City, Evanescene ovat joidenkin mielestä progea) jälkeen hyvä löytyikin. Sieltä pomppasi esiin erityisesti minulle tuntematon Strawbs, jonka hymni Autumn on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä kappaleista.

Aivan uskomattoman kaunis kappale. Teidän tulee se kuunnella. Kaikkein kaunein kohta alkaa tuossa oheisessa linkissä viiden minuutin jälkeen. Siitä on hankala parantaa.



Ja tuossa vielä soittolista Spotifyhyn. spotify:user:anaon:playlist:7dKPTwgkKZJ5lqZP1ZLpZG

Kun alajärveläiset Siinaille vaelsivat

Siitä puhutaan jo Helsingin Sanomissakin! Ei siitä siksi voi enää blogissa jauhaa? No, Siinaista.

Ihmisen pojan ei kannata pidättää hengitystä odotellessaan Joensuu 1685:ltä uutta lp-levyä. Toinen veljes-Joensuu (Mikko) tekee Mannan musiikkia. Toinen (Markus) ja ylimääräinen Joensuu (Risto) keksivät itselleen puuhaa Zebra and Snaken jäsenten ja sitten vielä jonkun kanssa: syntyy alajärveläinen superyhtye (oi aikoja!) Siinai. Nimi on hyvä, paitsi ettei ole, kun on olemassa Sinai.

No mutta Siinain ensilevy Olympic Games on surinaa, kiitos siitä. Se on myös teemalevy olympialaisista! jos ette nyt jo arvanneet. Eikä mistään cocacola-kisoista, vaan vanhan ajan olympialaisista, joissa kilvoiteltiin ja maalinauhat ja fanfaarit olivat yhtä suuressa roolissa kuin sponsorit nyt. Kuten minua viisaammatkin ovat todenneet, konseptista tulee mieleen Vangelis ja Vangeliksen legendaariset tulivaunut. Sama tulee mieleen, kun levyä kuuntelee, mutta hyvin hyvässä hengessä. Siinai käy hyvin lähellä Vangelista, mutta muistaa pysyä omalla tontillaan kuitenkin.

On puhuttu maailmanvalloituksesta: no ei onnistune, kun eiköhän olympiateemainen levy ole vähän turhan sisäänpäinkääntyvää sisäpiirihassuttelua. Ja laulamaton levy on ehdoton turn off joka puolella maailmaa. Mutta jos edes pieni osa Mogwain tai jonkun sellaisen suosiosta, taikka ehkäpä arvostuksesta osuu Siinaihin, niin hyvä.

Tässä linkki (You shine) Brighter Than Lightiin, joka on elämää suurempi kappale ja josta tulee mieleen ainakin Bach.

Ja tuota se Mikko nykyään puuhaa, Mannan kanssa.