Kappas vaan. Suen kolumnissa Tomi Tuominen kertoo, kuinka pitkästä aikaa kuunteli Arcade Firen albumin Funeral, ja ihan liikuttui. Kappas siksi, että muutamaa tuntia aiemmin pyöräytin kyseisen levyn automatkalla läpi ja sain kylmiä väreitä.
Pitää selvittää nyt taustaa sen verran, että Funeral on yksi niistä levyistä, jotka vahvimmin ovat vaikuttaneet nykyiseen musiikkimakuuni. Sitten tuli kuitenkin hetki, kun kuuntelin kyseistä levyä, jätin sen kyllästyneenä kesken ja pelästytin itseni. Mitä nyt? Menetinkö yhden elämän suurimmista nautinnoista.
Enpä sen jälkeen uskaltanut levyä kuunnella. Pieni välimatka kuitenkin auttoi. AF:n äänimatto tuli tuttuna hyökynä päälle, kauniin piisin väkivaltainen kitara riemastutti, nuo bassokuviot saavat kenet tahansa ilmabassottelemaan, sieltä jostain esiin pyrkii lähes tukahdetutettu Sarah Neufeldin liikuttavan kaunis viulukuvio... Rikas levy. Kaikki on taas hyvin. Kiitos.
Huojennuttuani aloin ajatella, että kyllä Win Butlerin ja Jack Whiten pitäisi tapella. Kumpi voittaisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti