Vuosikatsaus 2/2

Vuoden 2012 kärki

Vuosi 2012 oli Suomessa kuulemma punkin vuosi ja maailmalla sitten... öö... jotain. Täällä hannekselassa ei tapahtunut paljon. Kun katson mitä olen puuhaillut, huoman, että rock 'n roll vaikuttaa kuolleelta. Ei se sitä ole, mutta eipä mahtunut minun vuoteeni mäiskettä.

Musiikinkuunteluvuoteeni mahtui muutama huippuhetki, jotka kestävät vertailun aiempien vuosien huippujen kanssa, mutta kärjen takana ei tapahtunut kovin paljon. Vuoden kolme kohokohtaa oli helppo poimia esiin: PMMP:n esiintyminen Seinäjoen Vauhtiajoissa, AWOLNATIONin löytyminen ja Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo soittamassa Provinssirockissa.

PMMP:n uusi levy oli aika epätasainen, mutta varsinkin kappaleet Koko show ja Tytöt kertovat koko jutun nerokkuudesta. Kumpikin kappale on aivan eri kohderyhmälle tehtyi kuin mitä minä olen, mutta kun homma toimii, niin se toimii. Silti tuo uusin levy olisi jäänyt ehkä ymmärtämättä, ellen olisi sattunut paikalle kuulemaan piisejä livenä.

Vuodesta olisi jäänyt jopa hiukan huono maku ilman AWOLNATIONia, jonka löytymishistorian olen tässä blogissa avannut. Megalithic Symphony -levy todisti minulle, että olen vielä elossa. Joku uudenlainen juttu voi iskeä.

Joosea muuten on ihan turha etsiä LastFM:n scrobbleista. Maagista live-esitystä ei jotenkin tohdi pilata kuuntelemalla musiikkia soittimesta.

Niistä scrobbleista: Vuoden kuunnelluimmaksi artistiksi nousi Frida Hyvönen, jonka olin "löytänyt" jo aiemmin. Se tarkoitti sitä, että kuuntelin Spotifysta joskus London-piisin ja olin tutustunut pintapuolisesti muuhun tuotantoon. Mutta oliko se nyt alkukevättä jolloin jysähti, kun Terribly Dark -single ilmaantui YouTubeen. Se oli menoa ja tilasin Hyvösen kaikki levyt. Ne kaikki ovat hyviä. Uusin To the Soul tuntui aluksi kärkkyvän paikkaa jopa aivan vuosikymmenen parhaiden joukkoon, mutta niin kestävä teos ei ole ollut. Terribly Dark on silti edelleen kova kappale ja levykin on erittäin hyvä.

Vuosi 2012 oli myös vuosi, jolloin löysin kunnolla Hidden Camerasin, jolta olin kuunnellut aiemmin yhtä piisiä.

Alkuvuodesta kuuntelin paljon kovaa suomalaiskolmikkoa The New Tigers, Black Twig ja French Films, joilla kaikilla on erittäin hyviä kappaleita. Syssymmällä kolmikko jotenkin unohtui, mutta uudelleenkuuntelussa en löydä mitään vikaa. Samassa indieskenessä seikkaileva Siinai levytti yhdessä Moonfacen kanssa ja tämä yhteistyö oli kevään kohokohtia sekin. Maailmalta uutta ja innostavaa indieskenessä ei nyt osunut oikein korviin. Virosta tuli hyvää soundia, Iiris ja Ewert and the Two Dragons lähinnä. Kansainvälisen läpimurron tehnyt Fun. on aika hyvä yhtye. Sitä paitsi Carly Rae Jepsenin Call Me Maybe on hyvä kappale.

Sellaiset ikisuosikit kuin Pariisin Kevät, Kent ja Absoluuttinen Nollapiste tekivät uutta musiikkia. Niihin palataan sitten joskus.

Vuoden paras piisi ei ole kuitenkaan mikään edellä mainituista. En voi valehdellakaan:

Top5 Piisit 2012:

5. Frida Hyvönen: Terribly Dark. Löysin kipinän, tapahtui paloräjähdys. Kiva tunne, kun piisi ottaa kiinni ja vie, vaikka kuinka vastustelee.
4. Burning Hearts: Into the Wilderness. Suomalaisen indiepopin komeimpia yksittäisiä väläyksiä.
3. AWOLNATION: Guilty Filthy Soul. Jotain perinteisellä tavalla ihan uutta.
2. PMMP: Koko show. Uuden levyn helmi, kotirouvalaulu, joka saa aikamiespojankin innostumaan.
1. Loreen: Euphoria. Sehän oli kuin tehty mulle.

Jottei totuus unohtuisi...

Vuosikatsaus 1/2

Tässä vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen sitä, mitä tapahti skenessä, sitä mihin aikaansa seuraavat ihmiset ovat tarttuneet - ja minä en. Huomaan oman musiikkivuoteni poikkeavan niin perusteellisesti kriitikoiden ja hipstereiden vuodesta, että ne eivät mahdu saman otsikon alle.

Käytännössä kaikki uudet "uskottavat" artistit olivat minulle jopa niminä tuntemattomia marraskuulle asti. Frank Ocean taisi olla ainoa, jonka olin pannut merkille, mutta hänenkään musiikkiaan en ollut kuullut. Tarkoitan siis uskottavilla nimiä kuten Ocean, Grimes, Tame Impala, Ruger Hauer, Tiiu Helinä yms. Vanhoista nimistä esim. The xx ja Grizzly Bear olivat jääneet tsekkaamatta.

Nyt kun näitä on kuultu, niin eipä mitään ihmeellistä olisi menettänyt, vaikka koko vuosi näiltä osin olisi mennyt ohi. Hyviä kappaleitahan vuosiäänestyksissä pärjänneet ovat tehneet, mutta mitää räjäyttävää ei ole tullut vastaan. Grimesin kuiskailu on söpöä, mutta ei nerokasta. Tame Impalan soundit ovat ihan jänniä, mutta onko bändillä piisejä? Burning Heartsin levy oli epätasainen. Tiiu Helinää ei ymmärrä kaivata, kun on jo Regina.

Oikeastaan iloisimpa yllätyksiä ovat olleet Miguel ja Jessie Ware, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole mitään uutta. Jos kappale on hyvä ja sen esittää hyvin, se riittää pitkälle. Ariel Pink's Haunted Graffitin kappaleita olen myös kuunnellut ihan ilokseni.

Neil Young, Leonard Cohen ja kumppanit tekevät tahoillaan musiikkia, johon sitten tartun, kun kohdalle osuvat. Kumpikin tekee mitä osaa, siihen ei tarvitse tarttua tänä vuonna tai vuosikymmenenä, se on siellä ja se on turvallista ja sen voi hakea kun tarvitsee.



Vuoden virallisista hottiksista oheinen pikku-Princen piisi on kärkipäätä.



Jessie Ware, onpa jotenkin 80-lukulaista.