2010-luvun komein ääni

John Grantin levy Queen of Denmark oli yksi kehutuimpia levyjä vuonna 2010 ja tuolloin (varmaan vuoden 2011 puolella) siitä kovasti tykkäsinkin, mutta sitten se unohtui kuuntelemattomaksi. Kun nyt luin uuden levyn Pale Green Ghostin ilmestyneen, niin otin ensin Queen of Denmarkin uudelleen kuunteluun. Nyt se kuulosti vielä paremmalta kuin pari vuotta sitten.

Mistä on kyse? Vaikean elämän eläneen entisen The Czars -bändin nokkamiehen uudelleenlöytymisestä. Denmark-levyn Grant teki Midlaken kanssa yli nelikymppisenä. Musiikki on yksinkertaisesti singer/songwriter-kamaa. Grant purkaa erilaisia traumojaan syvällä, mutta ei kuitenkaan ylisynkällä tavalla. Miehen todella miellyttävä ääni auttaa paljon. Denmark-levyssä on jotenkin 70-lukulainen meno, mutta välillä minulle tulee mieleen jopa Loven Forever Changes -levy, jolle en ole ennen vertailukohta löytänyt.

Uusi Islannissa värkätty levy Pale Green Ghost on elektronisempi, mutta laulut ovat yhtä hyviä kuin ennenkin. On makuasia kummasta levystä pitää enemmän. Uuden levyn piisi GMF (I'm the greatest motherfucker that you ever gonna meet) toimii tällä hetkellä koko tuotannon kruununa. Kuten äskeisestä lauseesta voi huomata, Grantin sanasto on varsin roisia, mutta ei hänenkaltaiseltaan ihmiseltä oikein voi muutakaan odottaa. Mitään shokkiefektin hakemista ei ole havaittavissa, vaan Grant laulaa asioista rujon suorasti. Vaikka Grantin kokemukset ovat kaukana omasta elämänpiiristäni, niistä heränneet tunteet ovat kaikkien ymmärrettävissä, jos eivät jopa ole tuttuja. Grant pääsee todella syvälle ihmisyyteen ja jos miehen historiaan vähän tutustuu, niin syvyyttä tulee vielä lisää.

Näiden kahden uuden levyn ansiosta on helppo sanoa, että John Grant on tällä hetkellä yksi maailman mielenkiintoisimmista lauluntekijöistä.

Sympaattinen Samae

Aika käsittämätöntä, että tässä blogissa kirjoitetaan yhtään mitään J. Karjalaisesta, mutta huomasin yllätyksekseni pitäväni miehen paluusingleä Mennyt mies ihan hyvänä kappaleena. Miestä vastaan minulla ei sinänsä ole mitään ollut, on vaan jäänyt koskettamatta. Nyt muuten Lapin Kansa vihjaa, että kappale olisi plagiaatti. No. Järkeilin omalta kohdaltani, että kappaleen sanoitus on tuomarinurmiomainen, niin kuin onkin, ja siksi pidän siitä. Sokerijuurikas ei kiinnosta J.:n Markkua, Nurmiokin lauleskeli samasta teemasta.

J. Karjalaisesta oli iso juttu Hesarissa. Siinä hän kertoi, että hyvät sanoitukset ovat juuri ja juuri sillä rajalla, kehtaako niitä julkaista. Se pätee todella hyvin Samae Koskiseen. Miehen sanoitukset keikkuvat loistavan ja nolon rajapinnalla, mutta kallistuvat sinne loistavan puolelle. Matka on ollut pitkä: Samaen bändi Sister Flo pelasi tunnelmilla ja miehen ekan soolon sanoittivat ulkopuoliset tahot. Kappaleet olivat komeita ja hankin ko. levynkin, mutta ehkä jonkinlainen Taiteellisuus isolla T:llä vaivasi vielä Samaeta. Sittemminhän mies on löytänyt polkunsa. Uusi kappale Spoon River on pysäyttävän suoraa sanomista, se ei oikeastaan ole enää sanoitus vaan jonkinlainen ote todellisuudesta. Vilpittömyys on aivan omaa luokkaansa Samaen kappaleissa.

en ollu lukenu sitä, en lue paljon muutenkaan, mutta oot niin upea, etten kehtaa tunnustaa

On se sympaattinen!



Juuri nyt aivan toisenlainen suorasukaisuus on pinnalla, kun kuuntelussa on Minä ja Ville Ahosen uusi levy Mia. Kovat bassolinjat on ainakin!