Svart Recordsin nimikkofestivaalin avasi Horte, illan esiintyjistä se, jota en ollut aiemmin kuullut. Tarkistin ennen keikkaa pari Youtube-videota, jotka olivat hyviä.
Rytmikorjaamolla bändi ei vakuuttanut. Jos suoraan sanotaan, niin välillä tuli yläasterock mieleen, vaikka yläasterockissa en ole koskaan ollut. Homma tuntui jotenkin hajanaiselta, ja se on paha, kun pyrkimys on luoda vahvaa tunnelmaa.
Mutta kuten tulemme tässä postauksessa huomaamaan, kaikki haparoivat. Ja oli keikalla hetkensä. Rekan peruutusääntä muistuttava efekti oli ratkihauska. Yleisön lähes täydellinen puuttuminen ei bändiä tietenkään auttanut.
Death Hawks antoi juuri sitä, mitä edellisen kerran jäljiltä nyt osasin odottaa. Teemu Markkulan upeaa, helppoa kitaraa. Rytmiryhmän jäntevää groovea. Kosketinsoittajan upeat fonipalat. Parhaimmillaan upean vahvan autiomaatunnelman.
Toisaalta kokonaan kiinnostavaa settiä bändi ei taaskaan saanut soitettua. Pari kappaletta oli kummallisen löysiä ja muodottomia. Toisaalta pieni epätäydellisyys pitää mielenkiintoa yllä. Haluan ehdottomasti kuulla vielä Death Hawksilta täydellisen keikan.
Kairon; IRSE! se vaan parantaa juoksuaan. Kauan sitten näin bändin, joka vasta hapuili kohti sitä tiukkuutta, jota se nyt esittää yleisölle.
Matka on ollut hämmästyttävä. Moitin aikoinaan bändiä siitä, että sillä ei ole kappaleita. No nyt on niitäkin, mutta ennen kaikkea upeaa yhteissoittoa, karua mutta kaunista meininkiä. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Ja tausta-animaatioille kerrankin peukku ylös, huomasin katsovani niitä välillä keskittyneesti.
Vielä yksi huomio: bändit, esiintykää. Ottakaa mallia läheltä, Malamujérilta!
