(Vaan olinko siellä, kun en ottanut yhtään kuvaa???!!???!!?)
Yli 30 vuoden Pet Shop Boys -faneiluni merkkipaalu koettiin Vaasassa 4.8., kun bändi esiintyi Wasa Open Air -tapahtumassa paikallisella jalkapallostadionilla. Panokset olivat kovat: näin Pet Shop Boysin ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa.
Lopputulos oli, että esiintymisessä oli paljon ihailtavaa ja se onnistui. Toisaalta se ei mennyt sillä tavalla tunteisiin kuin vähän uumoilin. Siksi hommasta jäi vähän kaksijakoiset fiilikset. Eniten kiusasi se, että yleisöä oli vähän ja osa siitä, vanhemmat ihmiset, käyttäytyivät huonosti.
Esitys Vaasassa noudatti käsittääkseni lähes kokonaan Helsingin jäähallissa pari päivää aiemmin nähtyä. Pet Shop Boys keskittyi bilehitteihinsä. Mestarilliselta Behaviourilta ei soinut yksikään kappale, eivät edes hitit So Hard ja Being Boring. Veryltä soi vain hölmö Go West, jonka esittämisen toki ymmärrän. Sovitus oli hiukan hölkkäävä.
Vanhaa materiaalia tuli hyvin valikoidusti. Aivan alussa soi esimerkiksi Opportunities, mikä ei kertonut paljoakaan siitä, mitä valinnat jatkossa olivat. It's A Sinin bändi heitti läpi paisuttelevana, mutta hiukan läpijuoksemisen puolelle menneenä versiona. Always On My Mind päätti keikan myös hiukan rutiininomaisesti. Luulenkin, että monelle keikan huippukohdaksi jäi encoressa niin ikään soinut Domino Dancing, jonka kertosäkeen lauloi yleisö.
Mutta olihan siellä paljon hyvää. Visuaalit. Love Is A Bourgeois Construct toimi, samoin The Sodom and Gomorrah Show ja jopa New York City Boy. Kompakti, mutta toimiva taustabändi oli tarpeellinen ja osallistui. Piiseistä kaikkein eniten minua taisi ilahduttaa Left To My Own Devices, joka jotenkin kiteyttää paljon Pet Shop Boysin olemuksesta. Vaikka se ei ollut mikään bilejuntta, niin kappaleen hyväntuulinen ilkikurisuus kyllä sopi muun setin lomaan.
Kaikkein eniten kuitenkin ihailin koko jutun sovittamista. Arvaan, että taikuri Chris Lowe on vastuussa siitä, että kappaleiden väliset siirtymät ovat niin nerokkaita. Oli todella hauska bongata seuraavia piisejä vaikka millaisista pikkuvinkeistä. Kappaleet vaihtuivat toisiin loogisilla, ilahduttavilla ja yllättävillä tavoilla. Sovitukset olivat enimmäkseen toimivia.
Chris Lowe olisi toki periaatteessa voinut hoitaa hommansa Lontoosta, joten esiintyminen oli Neil Tennantin vastuulla. Tennant oli rento, jopa niin hyväntuulinen, että se on melko paljon ristiriidassa alkuaikojen Pet Shop Boysin idean kanssa. Aivan täysillä Tennantin karisma ei taida tulla esille lähinnä juhlimiseen tarkoitetussa esityksessä. Tietenkin oli turha odottaa Pet Shop Boysilta konserttisaliesitystä jollain napapiirillä sijaitsevalla jalkapallokentällä, mutta kyllä vähän tuli karkin keskellä ikävä ruisleipääkin: vaikka nyt mitä sieltä pohdiskelevammalta Behaviourilta.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen siihen mitä sain, mutta osa PSB-nälästä jäi tyydytettyä. Silti: kun Tennant esitteli ennen encorea bändinsä ja lopulta itsensä ja sanoi "and we are the Pet Shop Boys", niin kyllä minä siinä ajattelin, että niinpä te todellakin olette ja siinä edessäni.
