Oli ihmeellistä olla Provinssissa. Etukäteen kattaus ei ollut kummoinen, jälkikäteen oikein hyvä. Lasten Hautausmaan keikka menee elämyksien terävimpään kärkeen.
TORSTAI:
Menin kuuntelemaan Arppaa, jonka arvasin hyväksi liveartistiksi. Bändi ja erityisesti Kokkolan taiteilijasuuruus itse ottivat lavan ja yleisön haltuun odottamallani tavalla ja vielä muutoin. Musiikki ammentaa 1950-luvun suomalaisen ravintolamusiikin estetiikasta, eikä ole ihan täysillä minun juttuni, mutta se on hauskaa kun bändi nappaa yleisön joukosta kappaleen ajaksi tuuraavaksi rumpaliksi junnunnäköisen jantterin, josta sitten tulee paikalla olleen yleisön joukossa varmasti jonkinlainen legenda. Että terkkuja vaan Eelikselle.
Kuuntelin muutaman kappaleen verran maailman vaarallisimmaksi bändiksi itseään kutsuvaa Kissaa, jonka showmeininki on kiva yritys ja musiikki on ihan hauskaa 1970-luvun jytää, mutta kun en jaksa kunnolla syyttyä, niin en jaksa.
Vilkuilin myös The Soundsia ja halveksuin sen teennäisyyttä. Palasin illan lopuksi kesäteatterille kuuntelemaan Lyytiä, joka oli aika lailla sellainen kuin voikin olettaa. Taiteellinen ja pehmeällä tavalla saavuttamaton. Ei ollut yllätys, että Ennätyshelteet-hitinpoikanen upposi yleisöön. Lyyti soitti myös Don Henley -coverin Kesän pojat aurinkolasit päässä. Se oli hauskaa.
PERJANTAI:
Perjantaina esiintyi eniten odottamani bändi Teini-Pää, mutta en päässyt vielä siihen aikaan paikalle, koska olin töissä. Sain kuitenkin väliaikaraportin, jonka perusteella totesin menettäneeni juuri sen verran kuin odotin. Sanniin ehdin ja hän heitti ammattiviihdyttäjän tavoin kovan setin. 2080-luvulla -kappaleen aikana meni kylmät väreet, vaikka oli kuuma.
Suomen Khruangbinia eli Pambikalliota kuuntelin jonkun aikaa, mutta totesin, että tämä ei nyt mene minnekään. Sitten menin ihmettelemään mikä on Frank Carter & The Rattlesnakes. Se on aggressiivista rockia soittava yhtye ja herra Carter aika karismaattinen show-mies. Omien juttujen sijaan esityksen varasti suomalainen yleisön jäsen, joka lauloi Frankin tarjoamaan mikkiin Maamme-laulun väärinpäin.
Yön päätti Olavi Uusivirta, joka houkutteli paaaaaljon yleisöä, ja heitti huhutun energisen show'n. Piisejähän Uusivirralla riittää. Hän esitti myös Anna Järvisen kanssa duetoidun Nuori ja kaunis -kappaleen, jossa Järvisen osuuksia sai vetää yleisö. Yleisön laulattaminen on yleensä tylsää, mutta tässä kohtaa kappale on niin vahva, että se oli mukava kuulla silti.
LAUANTAI:
Kuuntelin heikosti keskittyneenä Pintandwefallia, enkä halua antaa lausuntoa. Bändin jäsenet ovat tehneet niin paljon hyvää tähän maailmaan, että olkoon. Kävin kuuntelemassa ihan alun Pehmoainon vedosta, ja hän oli juuri sellainen nuorisoidoli, jota tämä aika kaipaa.
Ja sitten Vesta. Esityksen aikana paahtava helle vaihtui myrskyksi, mutta se ei haitannut, koska Vesta oli taas tosi hyvä. Miksi se edelleen jaksaa minut yllättää? Olin marmattanut oheiskeskusteluissa kuinka kaikki on nykyään retroa, mutta Vesta ei ole. Homma vaan toimii, kun on kappaleita, joissa on ideaa. Jopa pelkän laulun ja pianon varaan rakentuva äärimmäisen hieno Periodi toimi myös festarilavalla. Olin Vestan vedon jälkeen vakuuttunut, että tässä oli illan kohokohta, mutta vähänpä tiesin.
Sateesta sai osansa myös Hassisen Kone. Katsoin hyvän matkaa, kunnes totesin saaneeni vaikutelman ja lähdin harhailemaan. Hauskaa oli katsoa, kuinka selkeästi setääntynyt Reijo Heiskanen soitti kuin paraskin kitarasankari. Kun osaa, niin osaa, eikä siinä jää sijaa selittelylle.
Sitten! Menin taas kesäteatteriin, tällä kertaa paineen alaisena, kun olin julkisesti kehottanut ihmisiä menemään kanssa Lasten Hautausmaata kuuntelemaan. Jospa siellä ei ole ketään tai bändi soittaa huonosti. Minä kun en tiennyt heidän livekuntoaan. No, väkeä oli hurjasti, tupa täynnä ja lavan edessä lisää. Keikka oli upea ja lähes hurmoksellinen. Bändikin oli suosiostaan selkeästi vaikuttunut. En ole koskaan ollut vieraiden ihmisten menestyksestä näin tyytyväinen. Menin keikan jälkeen sössöttömään kiitokseni laulaja Kristiina Vaaralle, mikä on minulta poikkeuksellista käytöstä. Mutta kun olin niin innoissani!
LH:n jälkeen oli puolisentoista tuntia aikaa purkaa euforiaa ja katsella vaan mitä Törnävänsaarella tapahtuu. Mutta kello 1.00 esiintyi vielä Litku Klemetti. Jos joku ei jo tiedä, niin ei koskaan tiedä. Litku Klemetti oli kova. Litku itse tietenkin aina ja onhan se kitaristi nyt vaan ihan omalla levelillään.
