Tänä vuonna kuuntelin tilastojen mukaan vähiten uutta musiikkia musiikillisen heräämiseni jälkeen. Se taas tapahtui vuonna 2006. Vai oliko se teknologinen läpimurto, joka mahdollisti ylikuluttamisen?
Tilastot eivät kuitenkaan kerro siitä, että musiikki olisi näytellyt vähäisempää osaa elämässäni. Välillä tuntui, että se on ainoa asia, mikä on jäljellä.
Esiin on nostettava kaksi asiaa. Ensin Kristiinan kappale Aloe vera. Se renkutus, jossa rimmataan "haloo Veera" ja "aloe vera". Ei näissää puoli-lo-fi-indie-retkueissa sinänsä ole mitään uutta, mutta kun ne tekevät tarttuvan piisin, niin se on purkkaa. Sain kunnian kuulla kappaleen livenäkin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kun kesän pitkillä kävelyillä en muuta keksinyt luonnon ääniä peittämään, kuuntelin tätä piisiä. Olen aseeton sen edessä, en usko enää vastarintaan.
Sitten törmäsin Mahlsiin. Aikuinen ihminen lausuu ambienssimaisten äänten päälle jotain puolifilosofista. En tiiä. Iskee vaan niin kovaa. Tähtiportti-kappale varsinkin on välillä jotenkin niin tätä arkea uljaampaa, että kävin siellä paossa yhtenään.
Vuoden albumi löytyi kymmenen vuoden takaa. Olen aina pitänyt Katri Ylanderista vähän ironisesti, mutta tänä syksynä osuin kuuntelemaan Uusi maa -levyn kokonaan, ja järkytyin sen hyvyydestä. Se on varmasti yksi maailman kaikkeuden aliarvostetuimmista kiekosta. Kaikki ironiset hirisontit kaikkosivat.
Suomalaiset naiset tekivät taas laajalla rintamalla kovaa kamaa. Rebekka Holi, Jutta Rahmel, keitä näitä on, teitä on melkein liikaa jo. Löysin myös suosikkiräppärini, vaikka en tiedä onko Melo räppäri enää. Mutta uusia kitarabändejäkin löytyi. (Sulut), Krypta, Kipeet Lapset ja niin edelleen. Se oli ihan hyvä vuosi.
