Hunajaruismuro

Ei mennä viideltä saunaan.

On vain yksi tapa viettää lauantai-ilta. Annetaan Vanhan Sinisilmän äänen ohjata tunnelmaa. Laitetaan vähän parempaa päälle. Mennään hienoon ravintolaan, tavataan kaikki. Vietetään mainio ilta. Joku nouseva tähti laulaa vuorostaan Sinatraa. Naiset laitetaan kotimatkalle. Lopuksi murhataan muutama petoksesta epäilty liikekumppani. Heitetään ruumiit jokeen tai varastoidaan teurastamon pakastimeen.

Frank Sinatra oli aika epämiellyttävä hahmo. Frank oli vähän niin kuin Amerikka on. Pinta on niin vaikuttava, taito niin valtava, että pinnallisuus vaikuttaa syvälliseltä. Koska pinta ulottuu syvälle ja ydin on vain pieni, epäolennainen juttu. Moon River. Theme from New York, New York. My Way. Strangers in a Night. It Was a Very Good Year. Summer Wind. Pakahduttavaa.

Tai svengaavaa, jos halutaan, tsekkaa, jos et usko: Bad, Bad Leroy Brown.



Analyysi Frankista: ääni miehekäs, voimakas, sopivan viileä, mukana ei ylitulkintaa, mutta tarpeeksi heittäytymistä. Niin itsevarma jätkä, että kukaan ei voi olla vaikuttumatta. Laulaa juuri ja juuri, enemmän vain pudottelee epäuskottavia laineja uskottavasti, hunajaisia imelyyksiä rukiisella otteella.

Ja: iljettävä, moraaliton rikollinen, kiipijä ja itsekäs tähti. Mutta tällaisia ihmisiä syntyy niin harvoin, että he saavat sitten tehdä mitä haluavat.

Kyllä nämä ovat hienoja kappaleita. Ja lauantai-iltana myös luterilainen maa voi näitä kuunnella. Sunnuntaille sitten jotain moraalisesti kestävämpää.

Hei, onhan ihokin vain pintaa, mutta ihossahan se tunto on. Frank Sinatran esittämä musiikki on pintaa, mutta hei, pinnassahan se tunnekin on.

Frank Sinatra oli mies, joka saattoi sanoa Kuningasta Pojaksi. Joku rekkakuski Etelästä on Frank-setään verrattuna lapanen. Ja nykyiset rokkitähdet, "vaaralliset" tyypit ovat pikkupoikia.

Puk you!

Sinä olet ignorantti,

niin juuri sinä, no, se on aika vähän sanottu, sillä useimmat ovat.

Ei ole mitenkään vaikea tietää, että Tommi Liimatta on suurin koskaan Suomessa vaikuttanut kulttuurin Luoja, ja Aake Otsala on hänen profeettansa. Koska kaikkihan Absoluuttisesta Nollapisteestä tietävät, ja pitävätkin, kaikki pitävät, joilla ei ole ADHD, tai eivät ole imbesillejä tai debiilejä tai idiootteja, ja voivat pitää hekin, koska ei tarvitse olla älykäs nauttiakseen musiikista, se voi olla taakka, jolloin selitetään, ”etten mä, kun se on tekotaiteellista sontaa, ja Liimatta ei voittaisi ketään tappelussa”, kun ajatellaan ja analysoidaan liikaa, ja unohdetaan vain tykätä, ja hyvästä voi aina tykätä, jos tarkoitusperät eivät ole aivan väärät ja harvoin ovat, jos hyvää syntyy.

Mutta kun nyt ei ole tarkoitus kertoa teille mitään, jota ette jo tietäisi.

Pitää kertoa, että seuraavaksi paras ja tärkein on Puk. Pukin musiikkia on kuvattu laimeasti ”arkipopin ylittäväksi säveltaiteeksi.”. Paljon enemmän se on.

Suomessa pitää laulaa arjesta tai sitten olla Yrjänä, taistella lohikäärmeitä vastaan. Jussi Ojajärvi on väitellyt yliopistomies. Bändin nimi on Shakespearelta. Jussi Ojajärven poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset lienevät aika tavalla erilaiset kuin tämän blogin suvereenilla tiedostajalla, mutta HUOM!!, kuuntele nyt tarkkaan, sehän tästä niin hienon tekee: että voi olla kriittinen ja kuitenkin täysin lumoutunut.

Hei, se on oikea sana: lumo. Musiikin lumo! Sellaista harvoin Suomessa tavoitetaan, koska siihen ei ole uskallusta. Pelätään pateettisuutta, pelätään leimaa, pelätään mitä pelätään, pelätään ettei myy. Ei myykään, koska ihminen ei voi oppia pitämään sellaisesta, johon ei voi tutustua. Kunpa olisi enemmän pukeja, jotka laittavat peliin itseään.

Minä en tiedä, mitä Ojajärvi tarkoittaa, mutta yleensä tiedän mistä hän laulaa. Sehän riittää. Jokaiselle laulu on erilainen ja joka kerta, myös. Ja sävellykset murtavat muurin. Joo, isoina annoksina tämä voi olla liian raskasta (raskas musiikki ei heviä tunne, eikä hevin kuuntelijat sitä hevin tunnista).

Näitä levyjä on kehuttu, mutta ei ostettu. Ja koska en fanita, en ole varma, tuleeko lisää. Mutta tämäkin kelpaa. Jo Grönlanti oli mainio, Kadonnut manner on paljon enemmän. Hienointa poppia.

Tsekkaa, jos et usko: Katukivien alla on rantahiekkaa. Ei siitä voi parantaa.

Niin, jos nyt on pakko, niin The Smiths on kyllä sellainen, joka tulee mieleen. Jos se nyt auttaa ketään voittamaan ennakkoluulot. Hassua, itse en jaksa oikeen Smithsiä, kun en pidä laulajasta. Ojajärvi ei ole häävi laulaja hänkään, vähän jopa rasittavan besserwisser.

Ei tätä ratko edes Uusis

Se alkaa kauniisti, keveästi, lupaa, mutta ei lupaa liikoja. Laulu alkaa vähän kuiskaten, raukeasti, ei laiskasti. Basso tulee takomaan jäntevyyttä menoon. Jotain suurta kehittyy.

Mutta otetaan ensin hiukan vaihdetta alas, mennään kaarre kolmosella, sitten takaisin nelonen silmään, esitellään se terävin koukku pianolla, kas noin. Mutta vielä kiusataan sopivasti, "alkaa, alkaa, ei ihan, mutta kun alkaa niin on kova." Ja sitten se koukku ei tulekaan pianolla, tulee kitaralla, mutta eri tavalla, voi juma, ne osaa. Noinhan se on ihan toinen koukku. Kahden minuutin kohdalla ne laittaa liinat kiinni, ne puhaltelee muniin, minne meni piisi, tuokaa se takasin, en saanu riittävästi, tuokaa, tuokaa, tuokaa nyt! Mä voin muuten käydä rauhattomaksi, ette te sitä halua, teillä on vastuu mielenterveydestäni. Älä siinä kuiski!

Ja aika tasan kolmen minuutin kohdalla se koukku tulee taas, kitaralla. Ja nyt ne laittaa torvia sinne, hei, tää alkaa kasvaa niin isoksi, tossa on toi hyvä kohta, mutta sitten on tämä. Ja nyt ne jo feidaa, ei, ei vielä, ei vielä, en ole saanut tarpeekseni. Lopettivat kuitenkin, ryökäleet. Pakko saada lisää.

Uudestaan.

Rubik: Jesus/Hypnotist

Olen brändätty jaloillani

Ja Bob sanoi: "Minä piirsin All Along the Watchtowerin, mutta Jimi väritti sen."

Ok.

Mutta jos Bob piirsi Mr. Tambourine Manin, niin mitä The Byrds sille teki? Kertokaapa se.

Justiin nyt tämä Dylanin versio on soinut viisi minuuttia ja on huuliharppusooloa vailla. On vaan niin hyvä piisi, ja jaksaa kasvaa. Mitä se meinaa, se Bob, tällä? Mysteeri.

The Byrds teki piisille saman kuin Madonna American Pielle. Kulkee, kulkee, mutta sielu jäi jonnekin. Ja sitä myöten kaikki. On tämäkin mysteeri, mutten välitä ottaa selvää.

Roger that!

Oliko se Jake Nyman, joka The Byrdsiä niin kehui? Tykkään minäkin Turn! Turn! Turn!:istä. Vaikka sekin vähän hävettää, kun se kuitenkin on sellaista vesimiehen ajan häröilyä. Hyvää Forrest Gumpin taustamusiikkia. Jake ainakin kirjoitti hyvin (,) ilkeän kirjoituksen Madonnan American Piestä. Jake ei tykkää Madonnasta.

Niin, sitä mun piti sanomani, että aina kun luulee, ettei sitä käninää muka jaksa, niin kaivoskaupungin kasvatti lyö halolla päähän. Onhan tuonkin piisin kuullut tuhat ja yksi kertaa, ja monesti jopa innostunut. Ja nyt taas. Vieläkö seuraavalla kerralla?