On vain yksi tapa viettää lauantai-ilta. Annetaan Vanhan Sinisilmän äänen ohjata tunnelmaa. Laitetaan vähän parempaa päälle. Mennään hienoon ravintolaan, tavataan kaikki. Vietetään mainio ilta. Joku nouseva tähti laulaa vuorostaan Sinatraa. Naiset laitetaan kotimatkalle. Lopuksi murhataan muutama petoksesta epäilty liikekumppani. Heitetään ruumiit jokeen tai varastoidaan teurastamon pakastimeen.
Frank Sinatra oli aika epämiellyttävä hahmo. Frank oli vähän niin kuin Amerikka on. Pinta on niin vaikuttava, taito niin valtava, että pinnallisuus vaikuttaa syvälliseltä. Koska pinta ulottuu syvälle ja ydin on vain pieni, epäolennainen juttu. Moon River. Theme from New York, New York. My Way. Strangers in a Night. It Was a Very Good Year. Summer Wind. Pakahduttavaa.
Tai svengaavaa, jos halutaan, tsekkaa, jos et usko: Bad, Bad Leroy Brown.
Analyysi Frankista: ääni miehekäs, voimakas, sopivan viileä, mukana ei ylitulkintaa, mutta tarpeeksi heittäytymistä. Niin itsevarma jätkä, että kukaan ei voi olla vaikuttumatta. Laulaa juuri ja juuri, enemmän vain pudottelee epäuskottavia laineja uskottavasti, hunajaisia imelyyksiä rukiisella otteella.
Ja: iljettävä, moraaliton rikollinen, kiipijä ja itsekäs tähti. Mutta tällaisia ihmisiä syntyy niin harvoin, että he saavat sitten tehdä mitä haluavat.
Kyllä nämä ovat hienoja kappaleita. Ja lauantai-iltana myös luterilainen maa voi näitä kuunnella. Sunnuntaille sitten jotain moraalisesti kestävämpää.
Hei, onhan ihokin vain pintaa, mutta ihossahan se tunto on. Frank Sinatran esittämä musiikki on pintaa, mutta hei, pinnassahan se tunnekin on.
Frank Sinatra oli mies, joka saattoi sanoa Kuningasta Pojaksi. Joku rekkakuski Etelästä on Frank-setään verrattuna lapanen. Ja nykyiset rokkitähdet, "vaaralliset" tyypit ovat pikkupoikia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti