perjantai 25. tammikuuta 2008

Yhteenotto korttelijuhlissa

Musiikillinen isoveljeni Karhuherra (tämä on sitten olevinaan kunnia) kehottaa blogissaan jokapoikaa hankkimaan talouteensa The Clashin tuotannon. Kannatettava ajatus. Tämän vuoden puolella olen ratsastanut aukkoja katsellen ja hankkinut täydennystä cd-kokoelmaani. Minulla on nyt omat kappaleeni Sandinista!:a ja Give ’em Enough Ropea.

Aution saaren levyt –kirjassa The Clashin London Calling saavutti kriitikoiden suosion. Toimittaja Jake Nyman osuu asian ytimeen, kun hän katsoo levyn ansioksi sen ajankohtaisuuden. London Calling ei ollut suunnan näyttäjä per ce, vaan kohteensa oikein valottanut kuva, joka inspiroi kehittymään.

Mikä muu levy kuvaa tekohetkensä täydellisesti? Niitä on monta, sanoisi Tenho Tuisku. Mutta onko?

Yksi tällainen levy soi juuri soittimessani. Kaikki tietävät mikä usein on hypelevyjen kohtalo. Yleensä ne ovat kiiltäviä ja jaksavat kiinnostaa aikansa. Eivät kestä aikaa.

The Bloc Partyn Silent Alarm on jo niin vanha (:rollseyes:) levy, että sitä voi arvioida kestävästi. Jos London Calling kuvasi Lontoon 1979, niin Silent Alarm kuvaa vuoden 2005. Tai mistäpä minä tiedän. Niin vaan tuntuu.

Joka tapauksessa Silent Alarm on niin hyvä levy kuin on kerrottu. 2000-luvun klassikoita. Joe Strummer lauloi London Callingilla ulos vihaista turhautumista ja turhautunutta vihaa. Kele Okereke huutaa hengästyneenä ulos tunteita, joita kiihkeässä elämänrytmissä ei ehdi eritellä. Joku ahistaa, ei ehi istua soututuoliin. Ajankuvaa sekin.

Silent Alarm tuntuu kestävämmältä levyltä kuin The Strokesin This Is It. Näitä kahta levyä on pakko verrata. Toivottavasti Bloc Party osaa kehittyä. The Strokes kun jäi pahasti polkemaan paikalleen. Ajankuvaa sekin.

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Off topic

Tai ei niinkään otsikon ohi, Hannekselle kolahtaa.

Nimittäin Heath Ledgerin kuolema. Heath oli mielestäni nuoren polven näyttelijöistä paras. Vaikuttavin näyttelijäsuoritus, jonka kukaan on koskaan tehnyt, on Heathin tekemä. Sen voi katsoa Monster's Ballista.

Kurt Cobainin kuolema ei ollut läheskään yhtä raju juttu. Julkkiskuolemista vain Gösta Sundqivst pääsee lähelle.

torstai 17. tammikuuta 2008

Olen pahoillani

Absoluuttinen Nollapiste -Suomen rumin bändi.
Se on saavutus popedojen maassa.
Kuva: Jouko Järvinen


Viime keväänäkö se oli, ei, talvea lie ollut, kun MySpace-linkki säikäytti kovin. Absoluuttinen Nollapiste –nimellä tehty Irinan ja nykyisenkaltaisen Zen Cafen epäpyhästä liitosta mahdollisesti syntyvää tuotosta muistuttava äänivalli rusikoi korvakäytävää, kuuloluita ynnä muita täry- ja rumpukalvoja ja jätti vanaveden sijasta paperiviiltoa ja kissanraapimaa kuuloaistimiin.

Siitä lähtien olen ollut peloissani. Hyvin peloissani. Toisaalta bändin saa antaa kasvaa ulos omasta näköpiiristä. Ei saa olla mustasukkainen, voi olla kiitollinen menneestä. Tack och adjö.

Taannoinen Nollapiste-keikka lievitti fobiaa sikäli, että Minä en paljastui varteenotettavaksi piisiksi.

No nyt on tapahtunut sellaista, että vastoin tapojani olen hankkinut muutamia tuoreehkoja levyjä. No, kolme. Yksi on Absoluuttisen Nollapisteen Iiris. Monella on ollut sulatettavaa tässä. Minulle meni läpi ensi yrittämältä. Olen kai kuunnellut enemmän hinttielektroa ja muuta typerää kuin keskiverto Nollapisteen ystävä.

Levy on mukava rocklevy. Tuskin tästä kasvaa Suljetun kaltaista taitekohtaa elämässä tai Mahlanjuoksuttajan tapaan syvää ihailua aiheuttavaa teosta, mutta en sentään saanut kovin pahaa ihottumaa parisuhdesanoituksista. Mielelläni ne toki jättäisin Irinalla ja Putron Samulille.

Ja sekin vielä, että vaikka Minä en on levyn kovin piisi, niin se oli myös suurin pettymys. Sen soundit ovat minusta levyllä tunkkaiset ja Liimatta lauloi keikalla vakuuttavammin.

Niin, tack och adjö. Toinen tuore platta on Kentin Tillbaka till samtiden. Tässä on enemmän sulateltavaa. Ingenting on järkyttävän kova kappale, se on selvä. Mutta mitä muuta levy on? Vielä ei ihminen tiedä.

perjantai 11. tammikuuta 2008

Joristaan Molli-Jorista ja pikkutytöistä

Voi Jori, Jori, jos vain osaisit laulaa. Tai osaisit laulaa vahvemmin.

Tuli taannoin katsottua Yleltä Magenta Skycoden provinssikeikka, jolla en ollut, vaikka matkaa lavan eteen olisi ollut noin 500 metriä matkaa. En ollut, mutta enpä tuolloin tuntenutkaan bändin tasoa. Ja kun en ole niin livemusiikin perään, niin katsastusmielessä en mennyt. Olisi ollut toki syytä mennä.

Kaiken tämän jälkeen onkin hassua, että kun nyt MS soi, niin tulee mieleen kesä.

No, LastFM:n sivuilla joku ulkomaan elävä kysyy Why are these guys not famous? Siihen en lähde vastaamaan, mutta osannen sanoa yhden puutteen, johon maailmanvalloitus voipi kaatua. Nimittäin Jorin laulun.

Äänelle ja karismalle voi harvoin paljon. Tuon Ylen provinssilähetyksen perusteella Jorissa on rokkitähteä vain hassu tukka. Jouduin koko ajan miettimään selviääkö Jori. Lauloi vaisusti ja näytti pelkäävän lavalla.
Se ei ole hyvä juttu, ja jos ajattelee, että keikalla pitäisi joko rakastua bändin solistiin tai sitten vakuuttua tämän osaamisesta, niin melkeinpä pelkään, että Magenta Skycoden tapauksessa jää tapahtumatta. 

Levybändi.

Jonkun, ehkä ensimmäisen, Idols-kisan aikaan toinen ulkomaanolio kysyi, että onko Suomessa tarpeeksi laulajia moiseen kisaan. Loukkaannuimme, mutta mies puhui asiaa.

Saman tien pitää kysyä kuinka monta karismaattista rokkibändin etumiestä meillä on. On äkkivääriä äijiä, suuria shamaaneja, suurin osa laulaa suomeksi. Suomeksi laulaminen on hyvin lähellä lausumista.

Suomessa ei ole kulttuuria tähtenä olemiselle. Mietitään Brightboyta. Hyviä vetoja, surkea laulaja. Osataan kyllä sukupuolettoman rokkitähden kliseiset eleet, mutta karsima on nolla ja laulu keskinkertaista. Vakuuta nyt pikkutytöt siinä sitten.

(Tosin en minä pidä The Rasmuksen Lauria tai sitä Sunrise Avenuen tyyppiä erityisen karismaattisina. Mutta en minä ole pikkutyttökään.)

Pikkutytöt tietävät aika usein hyvän päälle. Ilman pikkutyttöjä maailmassa tehtäisiin vain angstista murhemusaa, joka ei myy. Kansantuote kärisi. Pikkutytöt voitelevat musiikkiteollisuuden rattaita.
Olisin voinut kirjoittaa miten, mutta minä olen siveä ihminen. Ennen kuin tähän jorinaan tulee johtoajatus, niin on syytä lopettaa.

(Olen muuten kuunnellut hyvääkin livemusiikkia. Eels sovitti piisinsä lavalle, ja teki hienon levyn siitä. Tuli viikolla muutaman kerran pyöräytettyä tuo teos.)

keskiviikko 2. tammikuuta 2008

Seinäjoki 101

Tutustu yhteen hyvään bändiin per päivä, hyvänä päivänä tsekkaa kaksi. Oli hyvä päivä.

Vapaapäivänä ei ehdi tehdä koskaan mitään järkevää, mutta sentään harrastaa tätä jalointa turhuutta. Ensinnäkin otin pienen mutta tärkeän askeleen Seinäjoki-opinnoissani, kun tutustuin Kuolleet intiaanit –orkesteriin. Olen varsin tyytyväinen tähän askeleeseen. Puuluuranko-levyn Alkusoiton hieno basso ja lapsikuoro ottivat ennakkoluulot heti korvilta pois.

Noitalinna huraa! tuli Peräseinäjoelta, nyt vielä monta astetta daideellisempi intiaaniheimo samoilta mannuilta. Kuolleista intiaaneista tulee semmoinenkin asia mieleen, että sielunsukulaisbändinsä Sydän, sydän on jo korkea aika tsekata kunnolla.

Toinen katsastus sattui Puny-bändin kohdalle. Bändin It kills you –pitkäsoitto on vainonnut minua Seinäjoen kirjastossa. Koska välillämme vaikuttaa tällainen eläimellinen magnetismi, niin oli lopulta pakko kuunnella läpi tuo uniinkin tullut laserlevy.

Tuomio: varsin mainiota popmusiikkia. Mieleen tulee Office Building, mikä ei ole hassumpi juttu ollenkaan.

Ehtihän sitä tehdä semmoistakin, että hankin laillisesti omistukseeni kokoelmat Juliet Jonesin sydämeltä ja Poverty Stinksilta, The Clashin Sandinista! –sekoilun ja suomalaisen progen suurklassikon Haikaran levyn. Hintaa nelikolle (5 levyllistä) alle 20 euroa. Kirjastosta vielä Radioheadilta Amnesiac, Björkin Debut ja Eelsiä livenä. On siinä sulattelemista.