Olen pahoillani

Absoluuttinen Nollapiste -Suomen rumin bändi.
Se on saavutus popedojen maassa.
Kuva: Jouko Järvinen

Viime keväänäkö se oli, ei, talvea lie ollut, kun MySpace-linkki säikäytti kovin. Absoluuttinen Nollapiste –nimellä tehty Irinan ja nykyisenkaltaisen Zen Cafen epäpyhästä liitosta mahdollisesti syntyvää tuotosta muistuttava äänivalli rusikoi korvakäytävää, kuuloluita ynnä muita täry- ja rumpukalvoja ja jätti vanaveden sijasta paperiviiltoa ja kissanraapimaa kuuloaistimiin.

Siitä lähtien olen ollut peloissani. Hyvin peloissani. Toisaalta bändin saa antaa kasvaa ulos omasta näköpiiristä. Ei saa olla mustasukkainen, voi olla kiitollinen menneestä. Tack och adjö.

Taannoinen Nollapiste-keikka lievitti fobiaa sikäli, että Minä en paljastui varteenotettavaksi piisiksi.

No nyt on tapahtunut sellaista, että vastoin tapojani olen hankkinut muutamia tuoreehkoja levyjä. No, kolme. Yksi on Absoluuttisen Nollapisteen Iiris. Monella on ollut sulatettavaa tässä. Minulle meni läpi ensi yrittämältä. Olen kai kuunnellut enemmän hinttielektroa ja muuta typerää kuin keskiverto Nollapisteen ystävä.

Levy on mukava rocklevy. Tuskin tästä kasvaa Suljetun kaltaista taitekohtaa elämässä tai Mahlanjuoksuttajan tapaan syvää ihailua aiheuttavaa teosta, mutta en sentään saanut kovin pahaa ihottumaa parisuhdesanoituksista. Mielelläni ne toki jättäisin Irinalla ja Putron Samulille.

Ja sekin vielä, että vaikka Minä en on levyn kovin piisi, niin se oli myös suurin pettymys. Sen soundit ovat minusta levyllä tunkkaiset ja Liimatta lauloi keikalla vakuuttavammin.

Niin, tack och adjö. Toinen tuore platta on Kentin Tillbaka till samtiden. Tässä on enemmän sulateltavaa. Ingenting on järkyttävän kova kappale, se on selvä. Mutta mitä muuta levy on? Vielä ei ihminen tiedä.