Olisipa hienoa, jos maailman suurin yhtye olisi iso. Ja hyvä. Kyllähän rock pitää voida nauttia myös mega-ateriana. Ja se voi olla silti hyvää kuin jälkiuunileipä.
Maailman suurin yhtye on joko U2 tai Coldplay. Esitän nyt tuoreen ja omperäisen ajatuksen, että U2 oli kova vielä Joshua Treen aikoihin, mutta sittemmin on pöhöttynyt pahasti. Kieltämättä bändi edelleen osaa tehdä nokkelia piisejä, jotka jäävät soimaan päähän. Joku Sweetest Thing on ärsyttävän kamalan nerokas kappale. Pop-kappaleen idea on loppujen lopuksi jäädä soimaan päähän. U2 ei siis tee mitään väärin.
Muistattehan, että Coldplayn Parachutes-levyllä on hyviä piisejä. Yellow maistuu edelleen jälkiuunileivältä. Ja vielä tuolloin Chris Martinin väninä oli tuoretta ja erottuvaa. YouTubetin noita Parachutesin kappaleita, ja Trouble, Don't Panic, Shiver ainakin ovat edelleen ok. Bändin on niin helppo olla pieni ja sympaattinen.
Haluaisin hartaasti, että voisi olla iso ja sympaattinen.
Nyt minulle on kerrottu, että Coldplayn uusi levy on varsin mainio. Ajattelin, että jippii. Jos maailman suurin bändi tekee hyvän levyn, niin mikäs siinä. Ja varsinkin innostuin, kun kuulin, että piisi 42 olisi Mew-vaikutteinen. Kuuntelin: ok ralli. Mew? Mjah.
Minulle on kerrottu myös, että Viva la Vida on Coldplayn tarttuvin kappale koskaan ja aivan ylimaallisen hyvä pop-kappale. Ja ihan oikeasti toivoin sen olevan totta. Stadion-laulatuksia ei ole liikaa. Ja tuossa se nyt sitten on. Tarttuva koukku, on, tarttuva kertosäe, missä pelaa?
Ei jatkoon.
Maailmassa monta on mainiota pop-piisiä, ja hyvin lähelle on päästy sitä hetkeä, kun ihmiskunta ylittää itsensä, ja voidaankin sitten pakata kamat ja lopettaa. Ei vielä Viva la Vida onnistunut ajamaan minua pakkaamaan. Harmi sinänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti