That was the year that was

LastFM kertoo lahjomattomasti sen, mitä minä vuonna 2009 oikeasti kuuntelin. Päätöksistä ei voi valittaa.

Kuunnelluin artisti oli This Empty Flow, jota vuoden aikana kuuntelin 1835 kertaa. Toiseksi nousi Porcupine Tree 356 kuuntelukerralla ja The National nappasi pronssia 277 soitolla.

Uusia levyjä julkaisseet Mew, Rubik ja Pet Shop Boys ylsivät pistesijoille. Seitsämänneksi nousi ehdoton yllättäjä VETO, joka Provinssirockin hikisen yön innoittamana nousi peräti seitsämänneksi. Kärkipään muita uusia kasvoja ovat Glasvegas (9.), Murmansk (13.), White Lies (18.), Pintandwefall (19.) ja Rödsögården (22.). Myös The Streets nousi yhden maanisen viikon ansiosta ylös (23.).

Joensuu 1685 ei yltänyt kovin korkealle, mutta se on vuoden tärkeitä yhtyeitä. Samoin kuin on Röyksopp, jonka uutta Junioria kuuntelin usein vuoden mittaan. Manna, Vuk ja Them Crooked Vultures eivät loppuvuoden kiristä huolimatta sijoituksilla juhlineet, mutta tärkeitä ne olivat. Kentin uusi levy ei saanut sitä nousemaan 24. sijaa korkeammalle. Absoluuttinen Nollapiste oli 40.

Vuoden kuunneluin piisi oli This Empty Flow'n Untitled, joka jakaa kullan saman yhtyeen Drops-kappaleen kanssa. Vuoden 30 kuunnelluinta piisiä olivat kaikki This Empty Flow'ta, 42 kuunnelluimman joukkoon mahtui kolme muun artistin kappaletta.

Niinpä vuoden piisiksi nousee Santogoldin Lights Out 31 scrobblella, sijakin on 31. Johanna Kurkelan Sun särkyä anna mä en ja Rödsögårdenin Crimson Sky ovat seuraavat hitit. Kurkela, Rödsögården, Porcupine Tree ja Rubik kaappasivat aimo annoksen kärkisijoista This Empty Flow'n takana.

Jos esiin kaivetaan lähinnä yhdellä piisillä vaikuttaneita, niin on listattava Saint Etienne (He's on the Phone), Art Garfunkel (Bright Eyes), Timo Räisänen (About You Now), Bat For Lashes (Daniel) ja Loney, Dear (The City, The Airport).

Jos pitää erikseen nostaa esiin jotain, joka erityisesti tuo mieleen vuoden 2009, niin Rödsögårdenin muutamat piisit, VETO:n yllätysveto ja Vukin levy ovat sitä. Mew ja Kent olivat selkeitä pettymyksiä.

Avasin raamatun

Uskokaa mitä uskotte, mutta meikä kävi tänään ensimmäistä kertaa Pitchforkissa. Onhan siitä tullut kuultua, mutta oikeastaan en ollut varma onko se lehti vai nettisaitti vai molempia. No ainakin se on nettisaitti.

Pitchfork on indien raamattu. Hakusana Magenta Skycode ei kuitenkaan sanonut mitään, joten se on turhin s-tanan paikka, niin kuin eräs tunnettu persoona on sanonut. Jostain muusta.

Pitchforkin merkityksestä on tietenkin koko ajan voinut heittää hauskaa vitsiä. Katsotaan nyt alanko sitten skenettää minäkin tuolla. Ihan hyviä soittolistoja Pitchfork on kyllä tarjonnut, ne ovat tuttuja.

Löyhästi asiaan liittyen huomasin tänään myös, että Yeah Yeah Yeahs on julkaissut uutta musiikkia vuonna 2009. Jonkinlaista uudelleenjäsentelyä on tapahtunut, vaikka bändin tunnistaa kyllä YYY:ksi. Hyvää musiikkia se tekee edelleen. Joskus sitä luuli, että kyseessä on pelkkää hypeä. Ei ole. Joskus liitin YYY:n yhteen The Killsin kanssa. Missä on The Kills? Menen ottamaan selvää, ja katson Pitchforkista onko se enää cool.

Listat

Vuosikymmenen (ehkä) aliarvostetuin suomalaisen bändin tekemä kappale:
Wiidakko: Tharlarctos maritimus (Kannattaa muutenkin tutustua!)

Paras valinta levyn aloituspiisiksi aikoihin:
Vuk: Flint in the Pines (Kannattaa muutenkin tutustua!)

Lyriikkaa, joka ei ole ihmeellistä kirjoitettuna, mutta toimii laulettuna käsittämättömällä tavalla:
Muistatko meitä uudessa alussa?
Olisitko sittenkin halunnut palata
(Regina: Olisitko sittenkin halunnut palata) (Kannattaa muutenkin tutustua!)

The grass was greener

Oli aika, kun veljeni omistivat muistaakseni yhteensä kolme c-kasettia. Minulla taisi siinä vaiheessa olla kaksi. (Nirvanan Nevermind ja Pet Shop Boysin Discography.)

Ne kolme? Bryan Adamsin Waking up the Neigbours, KLF:n White Room ja Pink Floydin The Division Bell. Tai saattoi siinä vaiheessa olla myös Queenia, mutta kuitenkin.

Joka tapauksessa ensimmäinen kokemukseni Pink Floydista on tuo turhaan parjattu levy. Ja edelleen High Hopes on sen kruunu.

The grass was greener
The light was brighter
The taste was sweeter
The nights of wonder
With friends surrounded
The dawn mist glowing
The water flowing
The endless river
Forever and ever

Nuo rivit voivat kertoa kaipauksesta niin monella taholla. Kauniimpana versiona kaipauksesta iloisiin aikoihin, joko edessä oleviin tai koettuihin. Yhtä kaunista, mutta kitkerää on myös kaipaus pois. Jonnekin, missä ruoho on vihreämpää. Aina ja ikuisesti.

Olisi sitä varhaisteininä voinut kuunnella huonompaakin, vaikka ei sitä silloin tällaisia ajatellut.

Kuka olikaan ihana

Eräs Vantaalta töitä etsivä espoolainen on päin naamaa irkissä väittänyt, että PMMP:n ja Jori Sjöroosiin suosio perustuu massapsykoosiin. Ihan heti ei arvaisi, että tämän pomppuhevifanin katkeruudessa on myös aitoa hajua.

Nimittäin PMMP on parempi ilman Paulaa ja Miraa, kun on vain Jori.

Rohkeaa puhetta, tosi puhetta. PMMP on ihana, mutta en minä koskaan ole bändiä erityisesti sanojen takia kuunnellut. Onhan sielläkin suunnalla ansioita, mutta sävellystyö se avainjuttu on.

Kun Yle Teema näytti dokumenttia Kovemmat kädet -äänilevyn teosta, saimme hetken kuunnella Jorin tekemää demoa Päiväkoti-kappaleesta. Se oli maaginen. Paula ja Mira eivät sitä parantaneet: tytöt kasvattivat kaupallista potentiaalia.

Vaadin Joria julkaisemaan demonsa, oli nimi sitten Magenta Skycode tai mikä tahansa.

There, I said it.

Opettavainen tarina

Maailmassa on kaksi tahoa, joita kannattaa kuunnella, kun yrittää ymmärtää jotain popmusiikista: pikkutytöt ja kriitikot.

Pikkutytöt ovat monesti löytäneet ensimmäisenä artistin, josta tulee isona jotain. Toki pikkutytöille on vuosien aikana myös syötetty vaikka mitä. Mutta pikkutytöt kuitenkin ovat säilyttäneet aina omapäisyytensä, ja iso osa pikkutytöille suunnatusta moskasta jää hyllyyn. Kun jokin ei jää, kannattaa myös jäärän pistää se merkille.

Kriitikot taas ovat oikeassa lähes poikkeuksetta. En nyt tarkoita ketään yksittäistä kriitikkoa, vaan kollektiivisesti kriitikoita. Kriitikoilla on toki sokeat pisteensä, kuten vaikkapa idioottiskeittipunk, jonka funktiota kriitikot eivät ole ymmärtäneet. Mutta jotainhan pitää myös tehdä itse.

Seuraa opettavainen tarina: Kriitikot kehuvat Vukia, lukijassa herää innostus, lukija näkee Vukin levyn alessa, lukija ottaa Vukin levyn ja lähtee kassalle, lukija pysähtyy, miettii, että jos tämä onkin kuulematta roskaa, vie levyn takaisin, avaa kotonaan tietokoneen, kuuntelee Vukia MySpacesta, vakuuttuu, ja harmistuu, koska ei ostanut levyä. Huomenna se ainoa kappale on ehkä mennyt.

Vuk oli juuri sitä, mitä kriitikot ovat kertoneet sen olevan.

Not-so-odd couple

Pet Shop Boys on tunnetusti varsin tunnistettava yhtye, väkisinkin on Neil Tennantin lauluäänen ja -tavan vuoksi. Lisäksi olen ollut havaitsevani Chris Lowen sävellystyössä petshopbonimaanisia piirteitä.

Monet minua valveutuneemmat ihmiset tietävät, että Pet Shop Boys on keksinyt tehdä mash-upin omasta kappalestaan Domino Dancing ja Coldplayn hitistä Viva la Vida. Yllätys on se, että Viva la Vida on sävellyksenä aivan petshopbonimaaninen. Lisäksi sen sanoitus on ainakin sanavalinnoiltaan ihan Tennantia, roman catholic choir jne.

Mash-up ei ole nyt enää pelkästään konserttien hupi, vaan Pet Shop Boys on liittänyt kappaleen joulu-EP:lleen.

(Tämä on aika mones postaus, jossa mainitaan Coldplay. Peloittava juttu. Lisäksi huomasin, että Tennant näyttää Behaviourin kannessa ihan Mr. Beanilta.)

Olen nähnyt rock 'n rollin nykyisyyden

Johannes Paavali Jones on soittanut ennenkin rokkibändissä.

Kuuntelen juuri nyt Them Crooked Vulturesin levyä Them Crooked Vultures, joka on hienoa rockmusiikkia. Aivan loistavaa.

Useimmille kriitikoille tämä on ollut pettymys, mutta se johtuu typerästä superbändihypestä.

Ei Them Crooked Vultures ole superbändi, vaan rokkibändi. Homme ja Grohl ovat tehneet yhteistyötä ennenkin, ja Them Crooked Vultures kuulostaa siltä, mitä Homme ja Grohl ovat tehneet yhdessä aiemmin. Bassossa on nyt sitten joku John Paul Jones, joka on soittanut jossain isohkossa bändissä joskus.

Levy sisältää hyvää rokkia. Sen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. En tiedä mitä ihmettä näiltä hepuilta on odotettu: minä odotin juuri sitä mitä sain.

Scumbag Blues on mun uusi anthem!

Puhdistusaine

Popmusiikin suurkuluttajaa alkaa helposti vaivata ähky. Toinen toistaan säihkyvämmät pophelmet kääntyät lopulta itseään vastaan. Sama kun söisi liikaa sokeria.

Siksi on hyvä välillä suorittaa puhdistus, ja kuunnella laulu tai pari Carole Kingiltä. Vaikkapa Where You Lead. Ei ladyn tunnetuin, ei parhain, mutta vaikka nyt se. Yksinkertainen, mutta kaunis sävellys, nainen ja piano, soundit mukavasti vanhanaikaiset. Ei ole pilattu liialla tuotannolla tai ylitulkinnalla.

Mitähän siitä olisi seurannut, jos Lady Gaga olisi syntynyt Carole Kingiksi ja toisin päin. Ehkä me nyt kaiholla kuuntelisimme juurevia Just Dancea ja Paparazzia ja ihmettelisimme, kuinka kilkattavien ja kalkattavien tehosteiden alla Carolen piisit ovat ikuisia.


Where You Lead on muuten suosittua montaasimusaa.

Sejase

Ostin Rumban, jossa taas on valittu vuoden sejase. Paneudun joskus, kun kyllähän sitä voi sitten etsiä kuunneltavaksi, jos vaikuttaa, että ihan huikeuksia on menettänyt.

Mutta nyt on vuosi xxx9, joten myö tehdään vuosikymmenen sejase -listoja.

Minultakin kysyttiin, mikä on vuosikymmenen levy. Paineen alla sanoin, että se on Porcupine Treen Fear of a Blank Planet, mutta sehän taitaa kuitenkin olla vasta toiseksi kovin. Nimittän ilmestyihän se Magenta Skycoden IIIII tällä vuosikymmenellä.

Suhtaudun aika lailla varauksella näihin sejase-listauksiin. Ehkä vuoden 1967 sejase-jutuista voi jo tehdä analyysiä, mutta että tästä vuodesta... höpö höpö.

Vuonna 1996 julkaistiin levy, jota taisin kuulla vuonna 2006 tai 2007, joten en olisi sitä osannut listata Vuosisadan levyt -äänestyksessä. Se on kuitenkin suosikkilevyni, ja se on This Empty Flow'n Magenta Skycode.

Enkä suinkaan ole varma, että olen kuullut maailman parasta levyä.

...never the bride

Jotkut bändit tekevät täydellistä musiikkia, mutta silti niitä tulee kuunneltua vähemmän kuin monia huonompia yhtyeitä.

Otetaan nyt esille vaikkapa R.E.M. Voiko olla parempia piisejä kuin What's the Frequency, Kenneth, Man on the Moon ja Nightswimming? Ne tempaavat joka kerta mukaansa, ne toimivat aina, ne ovat kestäneet kulutusta. Mutta siihen se sitten monesti jää.

Nämä ovat hankalia asioita. Yleensä olen ajatellut, että hyvän yhtyeen nouseminen suosikkiyhtyeeksi vaatii jonkun ulkomusiikillisen, henkilöhistoriallisen yhteyden syntymisen. Kun on viisivuotiaasta asti kuunnellut Pet Shop Boysia, sietää siltä ne heikommatkin hetket. Kun Nirvanan Smells Like Teen Spirit soi, muistaa aina sen yhden maanantai-illan, kun kymmenvuotiaaseen iski rock.

Mutta kun R.E.M.:n kanssa se ei toimi edes niin. Muistan sen c-kasetin, jota varjelin kuin aarretta, sinne oli suuren vaivannäon päätteeksi saatu muun muassa Bad Religionia ja Man on the Moon. Ja muistan, kuinka yli kymmenen vuoden kuuntelun jälkeen What's the Frequency, Kenneth upposi kunnolla, kun ihan kivasta kappaleesta kuoriutuikin täyden kympin juttu, se oli valtava ahaa-elämys.

Ja kun Michael Stipe oli vielä niitä ihmisiä, jotka yrittivät loppuun asti auttaa Kurt Cobainia.

Niin miksi ei? Hankala sanoa. Voiko se olla se, että Shiny Happy People on loppujen lopuksi ärsyttävä renkutus. Tai Losing My Religion yliarvostettu kappale. Tai että yhtye on tehnyt liian monta pastissia omista piisesitään? Ei voi olla, koska onhan monilla suosikkibändeillä niitä kappaleita, jotka saavat painamaan skippiä ilman hetkenkään mietintää.

Sitä ihminen voi vain ihmetellä, niin kai sitten.

Festivaaliklassikko

En pahemmin ehdi ajatella joulua ennen aattoa, ja tapanina on ajateltava jo jotain muuta. Eikä se haittaa, koska joulussa on paljon huonoja puolia. Kuten joulumusiikki. En kuitenkaan jaksa väittää, että ihan kokonaan olisin immuuni joidenkin perinteisten joululaulujen vaikuttavuudelle, mutta toisaalta en niitä jaksa ajatuksistani kerätä ja uloslistata, en ainakaan nyt.

Mutta yhden ilmoitan, koska kuulin sen vasta lauantaina ja sitä suositteli Gösta Sundqvist. Kiitoksia muuten YleX:lle siitä, että Koe-eläinpuiston piisilistat ovat netissä. Osasin kyllä ottaa heti In Dulci Jubilon kuullessani Mike Oldfieldin yhdeksi kärkiehdokaakseni esittäjää haravoidessani, mutta musta valkoisella rauhoitti silti. Ja kappalekin löytyi YouTubesta.

Nykyaika on jees, mutta kyllä ennenkin oli hyvin.

(Ja Mike Oldfield debytoi vasta nyt tässä blogissa!?)

Vielä yksi suosittu juttu on ihan tyhmä

Ihmettelen ja en tätä joukkopsykoosia, joka pyörii Vesa-Matti Loirin ympärillä. Kansa rakastaa varmasti osin pyyteettömästikin, mutta irtonumeroiden myyntiin perustuvien lehtien laskelmoinnin haistaa kyllä kaukaa. No mikäs siinä. Antaa nyt sitten yhden koko kansan suosikin olla koko kansan suosikki jo ennen kuolemaa.

Pelottaa kuitenkin se, että Veskun tavasta esittää kappaleet muokataan standardi, ja näemme pikku-Loireja jonottamassa paikkaansa kansakunnan sydämessä.

Se olisi kamalaa koska: Loirin tulkinta on kamalaa. Nyrkkisäännöksi sanoisin, että laulajan ei pidä tulkita. Tulkitsiko Frank Sinatra mitään? Miehellä oli kiire lavalta baarin puolelle punomaan juonia, ei siinä ehtinyt paneutua tulkintaan. Ja hyvä niin, koska Sinatra oli hyvä laulamaan ja jätti jälkeensä esityksiä, joita voi tulkita monella tavalla. Eikä kuunteleminen ollut piinallista.

Eihän nyt laulaja koskaan ole kokonaan vailla tulkintaa, koska tulkinnaksi voi tulkita monta valintaa, joita esittäessä täytyy tehdä. Laulakoo kovvo vai hilijoo. Korkealta vai matalalta. Mutta kun oikein mennään tulkinnan tielle, niin siellä on liukasta, ja harvoin siellä kukaan pystyssä pysyy. Sitten käy niin kuin Loirille, jonka Meitä odotellaan mullan alla on yhtäaikaa hankalaa ja huvittavaa kuunneltavaa. Pitääkö siitä esityksestä muka joku oikeasti.

Jätetään nyt se taiteilijamyytti oikeaan arvoonsa, niin kyllä sitä taidetta sitten syntyy.

Kiitos n. 1999

Jaa-a, tytöt ja pojat, siitä alkaa olla kymmenen vuotta siitä, kun rokki palasi radioon.

Se tuli mieleen kun juuri autoradiossa soi YleX. Rokkiahan sieltä tuli, nössörokkia ehkä, mutta rokkia nyt kuitenkin. Kymmenen vuotta sitten ei tullut, ja se harmitti kovasti.

Sitten tuli The Strokes. Jos mitä huonoa The Strokesin läpimurrosta tulikin seurauksia, niin ainakin se toi rokin takaisin, luulin pitkään. Tätä ajatusta vaalin jollain tavalla tähän iltaan, kunnes ymmärsin itsenäisyyspäivän kunniaksi antaa kiitokseni oikeille tahoille.

Kyllä nykyinen rokkijuhla on HIMin, The Rasmuksen ja The 69 Eyesin ansiota. Kymmenen vuotta sitten Radiomafia oli liukunut jonnavilkkumaan ja "modernin" suomalaisen beatin täyttämäksi kanavaksi. Ja vaikka silloin tällöin nyt harmittaa, kun uusi geneerinen helsinkiläisrokkibändi tai nääs pirkkalalainen pandayhtye yrittää läpimurtoa, niin loppujen lopuksi on parempi, että ne teinitytöt kuitenkin kuuntelevat jotain rokkia etäisesti muistuttavaa, kuin jotain paljon pahempaa.

(Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kritisoida Jonnaa tai Maijaa. Ne on ihan kivoja. Darudekin on.)

Näen hyvää jopa Vuotos-päätöksessä

Vaikka se on välillä vaikeaa, niin muistetaan olla kiitollisia Jouni Hynyselle. Koettakaa nyt koota itsenne! Ei saa nauraa!

Ja jos on kova rutistus ja on pari muutakin vanhaa, mutta ensisijassa Hynyselle pitää olla armollinen siksi, että mies osaa suositella hyvää musiikkia. Taannoin Hynynen oli vieraana YleX:n Supersetissä, ja täytyy sanoa, että kun joku pystyy osoittamaan Eppu Normaalin myöhempien aikojen tuotannosta tuoreen ja siedettävän piisin, niin on pakko arvostaa sellaista kansalaista. Se piisi oli Peto minussa (1984).

Lisäksi Hynynen samassa ohjelmassa soitatti D-A-D:n kappaleen Sleeping My Day Away, joka on hyvä rokkipiisi ja liittyi soittolistalleni.

Mutta tärkeintä on se, että Hynynen on Suomen tunnetuin Killing Joke -fani. Jostain kumman syystä kyseinen orkesteri on pysynyt minulle tuntemattonana tähän vuoteen asti. Sitäkin onnellisempi voi olla siitä, että tämä yhtye nyt on löytynyt, koska esimerkiksi Love Like Blood on vaikuttavuudessaan samaa tasoa kuin London Calling tai Enjoy the Silence.

Niin että vaikka sen partaÄIJJÄN onnettomat vitsit Törnävänsaaressa viime kesänä aiheuttivat valtavaa myötähäpeää, niin ei mies silti ole turhaan tätä ilmaa hengittämässä.