Jotkut bändit tekevät täydellistä musiikkia, mutta silti niitä tulee kuunneltua vähemmän kuin monia huonompia yhtyeitä.
Otetaan nyt esille vaikkapa R.E.M. Voiko olla parempia piisejä kuin What's the Frequency, Kenneth, Man on the Moon ja Nightswimming? Ne tempaavat joka kerta mukaansa, ne toimivat aina, ne ovat kestäneet kulutusta. Mutta siihen se sitten monesti jää.
Nämä ovat hankalia asioita. Yleensä olen ajatellut, että hyvän yhtyeen nouseminen suosikkiyhtyeeksi vaatii jonkun ulkomusiikillisen, henkilöhistoriallisen yhteyden syntymisen. Kun on viisivuotiaasta asti kuunnellut Pet Shop Boysia, sietää siltä ne heikommatkin hetket. Kun Nirvanan Smells Like Teen Spirit soi, muistaa aina sen yhden maanantai-illan, kun kymmenvuotiaaseen iski rock.
Mutta kun R.E.M.:n kanssa se ei toimi edes niin. Muistan sen c-kasetin, jota varjelin kuin aarretta, sinne oli suuren vaivannäon päätteeksi saatu muun muassa Bad Religionia ja Man on the Moon. Ja muistan, kuinka yli kymmenen vuoden kuuntelun jälkeen What's the Frequency, Kenneth upposi kunnolla, kun ihan kivasta kappaleesta kuoriutuikin täyden kympin juttu, se oli valtava ahaa-elämys.
Ja kun Michael Stipe oli vielä niitä ihmisiä, jotka yrittivät loppuun asti auttaa Kurt Cobainia.
Niin miksi ei? Hankala sanoa. Voiko se olla se, että Shiny Happy People on loppujen lopuksi ärsyttävä renkutus. Tai Losing My Religion yliarvostettu kappale. Tai että yhtye on tehnyt liian monta pastissia omista piisesitään? Ei voi olla, koska onhan monilla suosikkibändeillä niitä kappaleita, jotka saavat painamaan skippiä ilman hetkenkään mietintää.
Sitä ihminen voi vain ihmetellä, niin kai sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti