Pihtiputaan mummo, tuo viimeinen este

Kyllä mä tykkään. Meikä ja teinitytöt tykkää.

Wiidakon toinen levy Asiat joita et voi koskaan saavuttaa vuodelta 2008 löytyi alelaarista ja tarttui mukaan. Pelkäsin, ettei kuoliaksi vaiettu levy saavuta debyytin Uusi järjestys hienoutta, mutta toisin on. Eittämättä Wiidakko on Suomen aliarvostetuimpia yhtyeitä.

Ymmärrän kyllä miksi Wiidakko myös ärsyttää. Bändissä on vähän poseeraajien vikaa, sillä on maneereja ja laulaja paiNOTtaAA saaaNOOOjaaa ku-MAL-LI-seees-ti. Lisäksi bändi on liian tietoinen skenettämisestä tehdäkseen mahtavista piisiaihioistaan todellisia kansanralleja. Esimerkiksi tämän kakkoslevyn loppupuolella oleva Juhlat on noin millin päässä kaikkien aikojen hitistä, jota kymmenet tuhannet kännipäiset festivaalivieraat laulavat yhteen ääneen. Bändi voisi olla niin iso, että kun sen nokkamies pääsisi Kuorosotaan, niin Pihtiputaan mummo tuntisi ilman inserttiäkin kuka on kyseessä.

Valehtelisin jos väittäisin

Joistakin asioista vaan pitää enemmän kuin toisista, vaikka ne olisivat yhtä hyviä. Itselleen voi yrittää valehdella, mutta lopulta siitä jää kiinni.

Minulla on Spotifyssa soittolista nimeltä Kaikki. Siinä on valtavasti kappaleita. Aina silloin tällöin laitan sen soimaan shufflella, koska vahvojen levykokonaisuuksien ohella pystyn helposti arvostamaan vanhaa kunnon completely different -meininkiä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ohjelma arpoo soimaan Mewiä.

Sen jälkeen shuffle on aina laitettava pois päältä. Mewin jälkeen huikeinkin piisi tuntuu hissikuiluun hyppäämiseltä. 156 on kuunneltava ainakin 156 kertaa.

Niin hyvää musiikkia.

Found That Soul

Meikä on ollut olemassa 80-luvulla ja sieltä on monta hyvää muistoa, muun muassa se, kun karkkiaskista juotiin karkit. Mutta jos olisin ollut 80-luvulla kyllin vanha mitään ymmärtämään, niin vihaisin varmasti tänä päivänä Billy Oceania.

Ja vihaisin siksi, että olisin oppinut tuntemaan artistin MTV-vetoisena artistina, jonka ykköstsipale on When Going Gets Tough, The Tough Gets Going. Se on tunnistettava piisi, jota sietää kuunnella nyt, mutta voimasoitossa se olisi karmiva kokemus. Geneeristä 80-luvun elokuvatunnarimateriaalia.

Mutta koska en siis mitään ymmärtänyt, niin ensimmäinen oikeasti henkilökohtainen kosketukseni Billy Oceaniin on kaikin puolin pätevä ja vetävä soul-piisi Red Light Spells Danger. Sen ansiosta suhteeni Billy Oceaniin on vakaalla pohjalla ja rakentava. Katskokaa ja kuunnelkaa uosta alhaalta, ja väittäkää sitten, että parempaakin on. I'd like to see that.

Se parempi Elvis

Enimmäkseen Elvis Costelloa on tullut pidettyä mukavana miehenä, joka tekee hauskaa musiikkia, pystyy isännöimään talk show'ta ja on innokas musiikkifani. Costellolta puuttuu täysosumahitti tai SE albumi. Ei, ei Alison aivan riitä. Siksi Costello jää helposti kolmosketjun sentteriksi tekemään pyyteetöntä työtä muiden eteen.

Mutta kun Elvarille antaa peliaikaa, ja keskittyy seuraamaan suorituksia kentällä, niin sitä alkaa aivan eri tavalla arvostaa miestä. Costello tekee pienet asiat oikein, sijoittuu huvin, pitää tason korkeana illasta toiseen, on varmaotteinen ja silti luova. Costello myös pitää vaihdot lyhyinä. Hän ei jää odottamaan, että parrasvalon ohjaaja ehtii mukaan vauhtiin, vaan Costello hoitaa duuninsa ja siirtyy seuraavan tehtävän pariin.

Ihan randomilla otetaan Elvis Costello and the Attractionsin levy Get Happy!! Noin soi hieno The Imposter, 1:58 riittää piisille, ja kun saan tämän kirjoituksen valmiiksi ovat soineet jo Secondary Modern, King Horse, Possession ja Men Called Uncle. Vain King Horse menee sekunnilla yli kolmen minuutin, mutta kaahauksesta ei ole kyse. Näihin mahtuu urkusoolotkin.

Musiikin juhlaa, ei voi muuta sanoa.

Paljon sanomatta jää

En epäile ollenkaan etteikö Paramore säveltäisi itse kappaleitaan. Otetaan nyt tarkkailuun hittipiisi Brick By Boring Brick.

Intro. Kitarakuvio. Laulu alkaa heti ensimmäisellä melodiakoukulla "she lives in a fairytale." Muutaman rivin koukun jälkeen tulee pudotus ja rauhoitus, josta taas noustaan tuohon melodiakoukkuun. Sen jälkeen tulee uusi väliosuus. Se kasvaa pikku hiljaa uuteen melodiakoukkuun, joka vaihtuu parin rivin jälkeen hokemaan "bury the castle" ja tämä kerrataan, jonka jälkeen tulee väliosuus Hayleyn johdolla "padadamdam", kitaraväliosuus, melodiakoukku alusta kerrataan, pudotetaan taas, sitten lyhyesti "brick by boring brick", jonka jälkeen taas pudotus melodiakoukku, pudotus, "bury the castle", välisoitto, variointi, hold it in", aivan uusi melodia ja rytmipohja, Haleyn välihuuto ja uusi variointi melodiasta, jyrkkä pudotus ja "padamdamdam" nyt bändin poikien johdolla, johon Hayley liittyy ja kappale saa kliimaksinsa.

Ei tämä sinänsä ihan kiva kappale tietenkään voi olla muuta kuin adhd-sukupolven säveltäjän tekemä. Koko ajan on kiire tuoda uusi koukku esille, hirvittävästi on sanottavaa ja energiaa... vanha setä ajattelee, että miksei anneta kasvaa.

Not Just in

Muistattehan, että sitä juustoisintakaan listahittiä ei kannata lopullisesti heti tuomita. Annetaan muutaman vuoden kulua. Ja tämän sanon nyt nimenomaan kaikille fellow ns. musadiggareille.

Kuulinpa juuri autossa Justin Timberlaken Rock Your Bodyn. Kun se aikoinaan pyöri musiikkikanavilla, niin eipä se aiheuttanut reaktioita. Se johtui todennäköisesti siitä, että siihen aikaan juuri tuollaisia kappaleita oli ääniaallot tulvillaan.

Tauon jälkeen kuultuna piisi on huomattavasti kasvanut, kun ajan yleinen henki on pyyhkäissyt pois ympäriltä roskan. Paljon tekemistä saattaa olla silläkin, että kuulin sen nyt autossa, jossa alaäänet toimivat tehokkaammin kuin saundipoliittisesti huomattavasti heikommassa televisiossani, tai herätyskelloradiossa. (Ja siksi YouTube-linkki on nt vähän hölmö.) No, joka tapauksessa se tehokas bassokuvio ja muu rytmiikka toimi juuri sillä tavalla kuin hitti toimii. Ei tässä ole mitään eroa Jackson 5:n tai Sam Cooken tai kenen tahansa sielukkaisiin kappaleisiin.

Sinänsä tämä ei muuta mielipidettäni Justin Timberlakesta, koska olen pitänyt Justinia aina laadukkaana viihdyttäjänä, sellaisena sinatramaisena yleisviihdyttäjänä, jotka nykyisin ovat harvassa.

With Canon you can

Kaikkien musiikkilistojen äiti Billboard julkaisi joku aika sitten listan viime vuosikymmenen yhden hitin ihmeistä. Lista on hyvin amerikkalainen. Muutamalla artistilla listalta on Euroopassa jokusia hittejä, osalla tasan nolla.

Daniel Powter oli listauksen ykkönen. Kaikki pitävät salaa Bad Day -kappaleesta. Joku listoissa aina herättää vastareaktion, ja nyt se oli se, että Macy Gray on listalla. Mutta kun tarkemmin ajattele, niin oikeinpahan on. Sillähän on ne kappaleet I Try ja ei sitten muuta. Tuleehan tuossa ai niin -hetkiä. Ei tullut Blu Cantrellista suurtähtöstä.

Mutta kuka on kaikkien aikojen yhden hitin ihme? Varmasti joku klassisen musiikin puolelta. Vahva ehdokas on ainakin Johann Pachelbel, jonka Canon D:n tunnistavat kaikki, vaikka eivät nimeltä.

Pachelbelin Canon D on innoittanut ihmisiä tekemään yhden YouTuben huikeimmista ja yhden hauskimmista videoista. Ja se on muutenkin kova piisi. Jätkä oli kyllä omana aikanaan iso straba, mutta unohtui sitten. Sitten joku teki miehestä kuuluisan 1970-luvulla ja apajille tulivat kaikki Aphrodite's Childista (se Vangeliksen ja Demis Roussoksen bändi) lähtien.

Juuttien marssi

Uusi vuosikymmen alkoi lähinnä vanhojen suosikkien parissa. Mutta kun käsiin suorastaan lyötiin levy kehotuksin "kuuntele", niin totta kai, kuuntelin.

Tanskalainen Turboweekend on valinnut nimensä tyhmästi, sillä nimi tuo mieleen Turbonegro-coverbändin. Genrenä on kuitenkin synth pop. Ja nyt kyllä on pakko puhua tanska-soundista, sillä niin lähellä Turboweekend on VETOA. Jopa laulajan maneerit ovat samanlaiset. Toisaalta VETO vetää täysin valitsemallaan tiellä. Turboweekend lipsahtaa välillä hieman enemmän sinne synth popin popimmalle puolelle, kun VETO taas pyrkii elektron puolelle päättäväisesti. Turboweekend on itseään hakeva pikkuveli, mutta asetelma on ennenkin käännetty päälaelleen.

Turboweekendin Ghost of a Dance on hyvä, mutta ei omaperäinen levy. Jos genre kiinnostaa, niin kannattaa kuunnella pois.

Hyvä Tanska! Ei olisi kymmenen vuotta sitten uskonut millainen armeija maasta musiikkimaailmaa marssii valloittamaan. Ja kun kaikki vieläpä alkoi The Raveonettesilla, joka musiikillisesti on ihan eri maata kuin tämä elektroninen rintama.

Reality TV killed the Video Star

Nyt on tarjolla todella hämärää settiä. Kuka muistaa tällaisen kuin Addis Black Widow? Se oli ruotsalainen myyntitoivo, jota MTV Nordic väkisin yritti hevirotaatiolla iskeä läpi.

Se ei ollut pitkä tarina se menestys, mutta jotain bändi sai aikaan. Video Goes Around Comes Aroundista jäi kummittelemaan jostain syystä päähän ja luuppi palaa kiusaamaan aina silloin tällöin. Löysä ärränbee, laulajan "now" ja tuo dua-wah-wah-wah ovat kamalia asioita, mutta toisaalta jotain erikoista tässä kuitenkin on.

Silloin kun minä olin pieni, niin aika paljon halusin saada katsoa MTV:tä. Kun aikoinaan muutin MTV:n vaikutuspiiriin, niin kanavasta tuli tärkeä, lähes MoonTV:n veroinen merkittävyydessään.

Aivan ensimmäiseksi sieltä jäi muistiin The Corrsin Breathless, jota MTV Nordic soitti joka toisena piisinä. Ihmekö sitten, että kappale on edelleen minulle jonkinlainen kotoa lähdön soundtrack. Nostalgiapiiseistä se on top5 -kamaa.


Muistiin jäi myös muun muassa Tityo ja hittinsä Come Along. Miten edes ruotsalaiset voivat uskoa noin löysään meininkiin?

Entäpä Boomkat ja The Wreckoning?

Ja kun tarkemmin ajattelee, niin aivan aluksi asunnossani ei näkynyt edes MTV, vaan Viva, joka soitti koko ajan Roller Girliä! Super Star jäi jotenkin mieleen...