Sätkyn saanut

Editors soitti ja lauloi viime kesänä Provinssirockissa. Soitti ja lauloi innottomasti. Eikä tullut edes encorea, mutta sepä ei ollut bändin vika. Pettymys tuo esiintyminen silti oli. Mutta siitä pääsee yli.

Siitä pääsee yli kuuntelemalla viime vuonna ilmestynyttä uutta levyä. Siinähän kävi niin, että Editors lähti entistä rohkeammin mukaan konepelleilyyn. Ja vaikka uudessa Suessa väitettiin, että se on vaaran paikka, niin eipä sentään olekaan aina. Kun nyt ilman mitään tuoreen julkaisun pakkokuuntelun painetta kuuntelee In This Light And on This Eveningiä, voi vain todeta niin kuin kappaleessa Papillon: it kicks like a sleep twitch.

Kuolema kuittaa kunniavelan

Arthur Russell syntyi vuonna 1951 ja kuoli 1992, eikä siitä sen enempää meinannut ulkopuoliselle tietoon jäädä. Artturi sahasi selloa ja teki maltillisen menestynyttä tanssimusiikkia, unohdettavia juttuja kuitenkin. Vapaa-aikana hän eli paheksuttavaa elämää ja oli ehkä nero. Syntyi juurevampaa musiikkia.

Ehkä oli nero, ehkä ei. Kun aids vei miehen, maine alkoi kasvaa. 2000-luvulla Russellia juhlitaan visionäärinä. Russellin mahdollisen nerouden voi tarkistaa kokoelmalta Love is overtaking me, jonka voi kuunnella Spotifysta. Helpoksi on menyt näiden varjeltujen salaisuuksien pyydystäminen.

Kieltämättä Russell oli hyvin taitava lauluntekijä ja tulkitsija. What more could a country boy want, kuten Arthur itse tuumaa. Entä se nerous? Voi olla. Tai sitten neroksi kasvaa, kun ei ole enää selittämässä musiikkiaan.

Pinnalta kama on melko puhdasta singer-songwriteria, mutta seassa on muita kuolleita artisteja: Syd Barrettia, Phil Seymouria. Kaikki mitä suositeltavinta kamaa.

Vaikuttajat korvissamme

Kollega kertoi töissä, että hänen kahdeksanvuotias lapsensa kärttää Leevi and the Leavingsin kokoelmaa omistukseensa. Herää kysymys siitä, onko ajatus kannatettava. Aikuinen ihminen saattaa kuunnella leevejä korvat punaisina. Mitä se tekee lapsen mielelle?

Kun olin yhdeksän, Raptori oli kova sana. Kyllä niitä kappaleita sitten analysoitiinkin. Ne olivat vähintään K15-kamaa. Siis niin, että yli 15-vuotiaat tuskin paljon hätkähtivät, mutta mitä nuorempi kuulija, sen suurempi oli palo selvittää mistä on kysymys.

Raptorin kasvattama ikäluokka on nyt nousemassa isänmaan selkärangaksi. Katsotaan miten meidän käy.

Leevien kasvattama sukupolvi on jo päässyt tätä kaikkea pyörittämään. Päätelkää itse, mitä siitäkin on tullut.

On siis kesä

Rubikin viime vuonna ilmestynyt Dada Bandits on hyvä levy. (Kaikki on hyvin, jos nyt ei tule sanaa mutta.) Mutta (d'oh!) kyllä Bad Conscience Patrolia lopulta mieluummin kuuntelee. Tähän on syynä jo pelkästään se, että kolmikko A Hard Try, City & the Streets ja Jesus/Hypnotist muodostaa kesäpiisien top kolmosen.

Oikeastaan muuta ei tarvitakaan, mitä nyt voi heittää sekaan ehkä Karkkiautomaatin Pliis Denisen ja syyskesän pimenevään iltaan The Stillsin Still in Love Songin.

Tämä oli totuus tänään, ehkä ensi kerralla intoillaan jo jostain ihan uudesta ja ehdottomasta kesän soundtrackista.

Sairaan kaunis laulelma

Pariisin Keväällä oli kova paikka. Ensimmäinen levy oli käsittääkseni lievä vahinko, hiukan kieli poskessa värkätty outo täysosuma. Voi vain kuvitella, mitä Arto Tuunelan päässä liikkui, kun hän tajusi joutuvansa tekemään Meteoriitti-levylle seuraajan, mielellään kunniallisen sellaisen.

Astronautti on saanut kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta minulla on toinen referenssiryhmä, jonka palaute oli pelkästään positiivista. Näillä keinoin rohkaistuin tutustumaan levyyn. Siinä vaikuttaa olevan hienoja kappaleita.

Levyn toinen piisi Tämänkylän poikii sisältää kevään haikeankauniin hokeman: "heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä." Sydäntä viiltää, vaikka ei ihan tiedä, mikä on tarinan sankarin ongelma. Kun lopussa ääni anelee äitiä hakemaan pois täältä, niin siinäpä riittää ajateltavaa pitkäksi aikaa.

Miten ihmeessä joku kriitikko saattoi nurista siitä, ettei Tuunelalla ole toisella levyllä teksteissä oivalluksia?

Astronautti ei ole irtiotto, vaikka levyn mittaan painovoimakin kumotaan. Levy on hyvä seuraaja Meteoriitille. Kyllä tämä tänä kesänä pyörii.

Henkisesti jo 30 vee

Nuo parikymppiset väittävät The Nationalia ihan kivaksi. Ylihypeksi. Vanhemmiten sitä muuttuu suurpiirteiseksi. Sen perusteella sujahdan jo kevyesti kolmekymppisten kastiin. Meille The National ei ole ihan kiva.

Löytävätkö tulevaisuuden kolmekymppiset aina The Nationalin? Vai onko bändi kuitenkin aikasidonnainen?

Ala-asteella löydetään aina Metallica, yläasteella The Clash, lukiossa Kingston Wall. Siihen sen kehityksen on ajateltu päättyvän, kunnes vanhainkodissa soi sitten Uralin pihlaja. (Komea kappale muuten.) Mutta nykyään voi siis käydä niinkin, että uusi bändi, joka tekee jotain uutta, lyö läpi varttuneemman yleisön edessä. Ei siis millään vanhaa kierrättävällä The Baseballs -lämmittelyllä, vaan kunnianhimoisella ja koskettavalla musiikilla.

The National, musiikkia akateemista sekatyötä tekeville, lievästi daideellisuuteen kallistuville, lippahattuihin pukeutuville, lattea litkiville, humanistisella elämänkatsomuksella maailmaa jäsentäville tyypeille, enimmäkseen miehille.

Joo, meikä on hangaround-jäsen.

Poljettavan urkuharmoonin paluu

Tuskin moni kiistää, etteikö Noitalinna Huraa! ole yksi parhaista peräseinäjokelaisista bändeistä hippieskenessä. Siis se bändi, joka on coveroinut laahaavasti PMMP:n Pikkuveljen.

No niin.

Noitalinnassa oli ja on edelleen myyttistä auraa. Jos Pikkuveli on riipaiseva, niin moni muu kappale on hämmentävä. Tarttuvaa poppia kömpelösti esittänyt Noitalinna on myyttinen siksi, että ihan varma ei voi olla, olivatko ne tosissaan. Tai missä määrin tosissaan. Tai mitä sitten. Sanoituksissa on sellaista lapsellista neroutta, että joka tapauksessa bändi oli tärkeä, vaikka jäikin pienen piirin jutuksi.

Nyt poljettava urkuharmooni on tullut takaisin, bändin nimi on Musta Köksä ja taustalla Noitalinnan kantavia voimia. Kyynikko voi kysyä, että mitä järkeä on siinä, että keski-ikäiset ihmiset edelleen kömpelöitsevät ja tekevät kummallisia havaintoja Puntalarockista. 80-luvulla nämä. Mutta en tiedä, on tälle syynsä. Hetkittäin Ranran-levyssä on taian hetkiä ensi kuulemalta. Välillä on aikaa kysyä, miksi tällaista vuonna 2010.

Katsotaan, miten kehitys kehittyy.

Wheatistelyä

Tämän postin jälkeen minun on enää turha väittää, että olen kova jätkä, joka joskus kuuntelee Sepulturaa.

Kaikki tietävät The Ukulele Orchestra of Great Britainin. Aina silloin tällöin huvituksen vuoksi katson orkesterin videoita YouTubesta. Hassuja versioita tunnetuista hiteistä. Kiva juttu.

Mutta kuten näkökulman vaihtaminen aina, niin tämäkin saa parhaimmillaan aikaan mielenlatuja järisyttäviä asioita. Kun ukuleleyhtye ottaa käsittelyynsä Wheatus-bändin halveksitun hitin Teenage Dirtbag, niin jälki on koskettavaa, herkkää, kaunista ja haurasta. Kai se alkuperäinenkin on hieno piisi?

Kun herkistelemään päästiin, niin jatketaan. Yritin eilen esittää irkissä, että Britain's Got Talentin huippuhetket ovat koskettavia. Siis Paul Pottsin, Susan Boylen ja nyt Olivia Archboldin ensiesiintymiset. En ole hölmö: esimerkiksi Paul Pottsin esiintyminen on taitavasti leikattu ja Paul-poika koulutettu oopperaääni. Mutta sittenkin. Ja melkeinpä tämä uusi löytö Olivia on kaikista liikuttavin.

Ja sitten. Oikeasti maailman tarttuvin piisi on tämä Today's Big Thingistä bongaamaani kappale. Sen jälkeen, kun video linkitettiin Today's Big Thingiin, videon katselukerrat ovat YouTubessa nousseet kunnioitettavasta puolesta miljoonasta aika haipakkaa. Eikä ihme. Hyväksy rytmin kutsu.