Rubikin Solar-levyn arvostelu (not clever enough for ya?)

Rubikin uusi levy Solar on nyt pyörähtänyt muutaman kerran soittimessa. (Tarkkaan ottaen kylläkin olen kuunnellut sen muutaman kerran Windows Media Playerista, johon ostamani levyn rippasin.)

Lopullisia johtopäätöksiä ei tietenkään vielä tehdä. Ensivaikutelma kuitenkin on, että täysosumaan Rubik ei ole päässyt. Jos ajatellaan esimerkiksi kansainvälisen läpimurron kantilta, niin levy on sellaiseen varmaankin liian hitaasti antautuva ja etäinen. Solarista jää keskivaiheilla hyvin junnaava tunne.

Edellinen levy oli ideoiden ilotulitusta, ideoita oli jopa liikaa. Nyt ideat kiertävät. Harvoin levyltä bongaa mitään epärubikmaista. Lisäksi Artturi Tairan maneerit pääsevät jossain määrin latistamaan tunnelmaa. Levylle olisi voinut tehdä hyvää jopa vieraileva ääni.

Huonosta levystä ei toki ole kyse. Levyn ensimäinen varsinainen kappale World Around You on erinomainen. Lopussa oleva kolmikko Not a Hero, Towers Upon Towers ja ehkä hiukan junnaava The Dark Continent on vakuuttava. Levyllä on paljon torvia ja se loppuu torviin.

Luetaan jonkun ajan päästä facepalmin kera.

Lähdetkö kanssani Q-stockiin?

Jukka Takalon yllättävän vanhaksi ehtinyt bändi Aknestik ei koskaan noussut pesäpallostadionrock-kategoriasta jäähallin täyttäjäksi. Vaikka bändillä on sellainenkin yhteislaulatus kuin Suomirokkia, niin jotain sellaista särmää bändissä oli, että läpimurto estyi. No, se jotain on ihan selvästi Jukka Takalon kynä.

Takalon soolotuotantoa on pakko arvostaa. Jamppa tekee melko lailla tarttuvaa musiikkia, mutta lataa teksteihin aika hankalia juttuja. Jos mies laulaa kapitalismista, homoista ja kirkkonuoresta seksiobjektina, niin voi sanoa hänen valineen hankalan tien. Radiosoittoa näin ei maksimoida.

Täytyy sanoa, että välillä Takalo ärsyttääkin, mutta parempi se kuin olla tylsä. Martinniemi on todella jylhä elämää suurempi laulu ja Jeesukseksi ristille soljuu sanoituksena kuin joku Juha Vainion parempi jenkka. Aika kieroa kamaa, mutta pakko kuunnella. Homojutut te nyt jo tiesittekin.

On siis kevät...

Merkkejä kauheuksista: suomalainen duetto, elokuvan soundtrack-piisi, YleX:n voimasoitto.

MUTTA!

Jos laulajatar käyttää kieltä ja ääntä niin kuin Anna Järvinen oheisessa Nuori ja kaunis -piisissä, niin suu loksahtaa auki.

Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa Radio Millenniumin yhteydessä, ja Olavi Uusivirran äänenavauksen ajan luulin, että kyseessä on radiosketsi!... Sitten tuo Järvisen sanoisinko sensuelli suoritus alkoi, ja piti ihmetellä että mikä juttu, mikä taajuus, mikä boogie...

Tähän piisiin kyllästyy ihan varmasti ennen kuin opin edes tietämään, että mikä elokuva on kyseessä, mutta auto ei meinannut pysyä tiellä kun tämän jo toisen kerran juuri kuulin.

On siis kevät?

Suihketta kainalossa, joviaalit iskä ja äiskä

Ei liene toivoa siitä, että Arthur Russellista kertova dokumentti Wild Combination esitettäisiin joskus suomalaisilla tv-kanavilla. Jos ja kun elokuvan haluaa nähdä, vaatii se silloin kyseenalaisiakin toimia. Myönnän warettaneeni.

Rikos kannatti tällä kertaa. Dokumentti oli hieno. Päähenkilö on kuollut, eikä puhu edes arkistomateriaalissa. Mutta laulaa ja soittaa. On aika vinhaan nähdä Russell vetämässä Eli sellonsa kanssa. Vaivattoman näköistä, vaikka levyltä kuunnellessa voisi luulla, että synnytys on ollut tuskaa. Ja kuinka näppärästi Russell soittikaan kitaraansa nuoruutensa päivinä.

Ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät Russellin vanhemmat, leppoisat vanha herra ja rouva Iowasta. Haastatteluissa iskä ja äiskä vaikuttivat juuri sopivan avarakatseisilta ja juuri sopivan höpsöiltä. Olivat poikansa puolella, vaikka tämä taiteilijahippeili ja homosteli New Yorkissa. Musiikkia oppivat vähitellen tajuamaan.

Katsokaa, kuunnelkaa, tajutkaa että mies on John Lennon ja Bob Dylan ja Van Morrison yhteensä.

Virallinen lausunto rockista

Maakuntalehdissä rock on pirun harvinaista. Tai ei sittenkään. Silti, kun mahdollisuus on, olen pyrkinyt pitämään aina joskus esillä tätäkin osa-aluetta kulttuurielämästämme jopa siellä pääkirjoitussivun puolella kolumnoimalla.

Viimeksi tuli kirja-arvostelussa mainittua, että Motorcycle Emptinessissä on pätkä parasta lyriikkaa koskaan. Tulipa sekin kerrottua kaikelle kansalle. Joose Keskitalon edesottamuksista olen kolumnoinut. The Nationalia olen ruotinut. Ja Alajärven skeneä olen esillä pitänyt.

Mitä tästä olen saanut? Ei ole kuohuttanut. Ei ole tullut palautetta, että suosin riettautta tärkeillä paikoilla. Rockista saa kirjoittaa. Se on eteenpäinmenosa se.

Samae goes Gösta

Autoradiosta tullut kappale ei ensin tuntunut sopivan YleX:n profiiliin. Aika isirokkimaista oli. Yritin tunnistaa laulajaa, mutte en tunnistanut ensin. Sitten tajusin sävellyksestä, kuka se on. Sävellyksestä! On tultu siihen pisteeseen, että osaan tunnistaa sävellyksen vinkeistä tekijän, enpä olisi uskonut. Virstanpylväs tämäkin. Tuottajanhan olen joskus tunnistanut. (Jeff Lynne on niin helppo.)

Kappale oli En anna periks Samae Koskisen uudelta levyltä. Minusta kappaleessa oli jotain Gösta Sundqvistin hajua. Tulin siinä miettineeksi myös, että Samae ei suinkaan ole nero, niin hieno artisti kuin onkin. En tiedä mikä sen eron oikeastaan tekee sellaiseksi, että sen huomaa. Mutta sen huomaa.

Niin, tarkoitus ei ole disauttaa Samaeta, koska ralli oli mainio.