Pet Shop Boysin Very on ensimmäinen levy, jota odotin. Olin jo PSB-fani, kun Behaviour ilmestyi, mutta silloin ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta saada etukäteen tietää, että tuollainen levy olisi tulossa, saati että sitä olisi saanut käsiinsä. Kyllä levyltä sitten aikanaan pari kappaletta kuuli, So Hardin tai Being Boringin videokin näkyi jollain silloisella kanavalla. Se oli räjäyttää pään.
Sain yhtyeen kokoelmalevyn Discography joululahjaksi. Discography julkaistiin syksyllä 1991, mutta tuskin sitä noin nopeasti sain, epäilen enemmänkin joulua 1992. Joka tapauksessa olin vallan tyytyväinen tähän aarteeseen, se taisi olla ensimmäinen oma kasettini. Sitten jossain vaiheessa Radiomafialla kerrottiin, että PSB:ltä on tulossa uutta materiaalia. Kanava kertoi lähettävänsä erityisohjelman suoraan Engalnnista, jossa tätä ihmettä kuultaisin. Ja kuultiin sitten, minäkin kuuntelin sormi rec-napilla.
Ainakin sieltä tuli silloin Liberation-piisi, jonka nimeksi kirjasin horjuvalla englannillani Live Our Nation. Se oli kyllä kaiken kaikkiaan kansainvälinen kokemus. Tarina päättyi hyvin, kun eräänä keväisenä päivänä 1994 ostin Veryn Alajärveltä. (Very julkaistiin syksyllä 1993.)
PSB-fani olin ollut alle kouluikäisestä. Lapsenvahtinani joskus toimineelta naapurin tytöltä sain jopa lainata kasettia, jolle PSB:n musiikkia oli nauhoitettu. Betso Byos, kuten bändiä kutsuin, on ehkä elämäni tärkein bändi. Vaikka en sitä enää laske suosikkibändikseni, ja vaikka joku Nirvana on vaikuttanut asenteisiini paljon enemmän, niin aina tulee lämmin tunne, kun jotain PSB:hen liittyvää tulee vastaan. Bändi on ainoa, jonka kaikki haastattelutkin jaksan lukea.
C-kasettikokoelmani täydentyi jossain vaiheessa Behaviourilla, joka on PSB:n paras levy. Mutta minulle Discography on tärkein. Veryllä on myös erittäin suuri rooli. Siihen sisältyy odotuksia, yllätyksiä ja pettymyksiä. Välillä levy on ollut vuosia ilman kuuntelua. Uusi kuuntelu paljastaa yllättäviä vahvuuksia ja heikkouksia. Vaan jos joku levyä alkaa haukkua, kiivastun. Vain minulla on oikeus sitä kritisoida.
Siispä kritisoin, kappale kappaleelta:
Can You Forgive Her
Veryn toiseksi tunnetuin piisi ja se, josta tehtiin hassuhattuinen video. Tämä kappale jatkaa edellisen, mestarillisen Behaviour-levyn merkeissä. Kuuntelija ei shokeeraudu kappaleesta, vaikka levyn visuaalisessa ilmeessä on viittauksia soundin päivittämiseen. Edelleen Neil Tennantin lyriikat parisuhteesta ovat piinallisen suoria, mutta ovat kuitenkin yleisellä tasolla. Se on vaikea yhdistelmä. Ymmärrän kappaleen suosion ja myönnän sen ilmeiset ansiot, mutta Can You Forgive Her ei ole koskaan kuulunut levyn suosikkikappaleiden joukkoon. But that's childish, so childish.
I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing
PSB:tä leppeimmillään. Kappale on kevyt, kukkaniityille hyppelyyn tarkoitettu. Kappaleessa on jotain hajua irtiotosta, mutta samalla siinä on paljon typillisiä PSB:n maneereja. Neilin omaa taustalaulua, poikkeavia väliosia jne. Kappale on mieleenpainuva ja kaunis, mutta olisi saanut olla hiukan terävämpi. Aika on vähän nakertanut raikkautta, joka aikanaan oli kappaleen vahvuus. Yhtä kaikki levyn parhaimmistoa.
Liberation
Muistan mainiosti, että tämä oli niiden piisien joukossa, jotka etukäteen Veryltä kuulin. Pienelle pojalle kappale oli hiukan tylsänpuoleinen, ja se mielikuva on ollut liiankin voimakas. Tosiasiassahan kappale ei ole ollenkaan tylsä. Se menee suoraan asiaan, hytkyvä biitti saa seurakseen yhden kappaleen teemaäänistä. Liberation on kappaleena tunnelmaltaan Behaviour-materiaalia, mutta Chris Lowe on ohjelmoinut musiikin konemaisemmaksi. Silti sillä on viuluja ja Tennant vetää falsettiosuuksia. Liberation on levyn vahvaa keskitasoa, hyvin tyypillinen Pet Shop Boys -kappale, jossa bändi ei häpeile vahvuuksiaan.
A Different Point Of View
Uskallan väittää, että jos aiemmat piisit ovat olleet enimmäkseen Tennantia, niin tämä on Lowe-osastoa. Kappale lähtee liikkeelle kunnon vauhdilla. Sen jälkeen Tennant alustaa tarinan, jonka jälkeen kohoamme kliimaksiin:
And all I wanted to say was that I love you
But you tell me now you don't believe it's true
You got a different, a different
A different point of view
Todella lämmin, kaunis kertosäe, joka iskee kuulijaan kiinni. Kappaleessa on kaikuja ja suhinaa, jotka tulevat levyn edetessä tutuiksi. Lowe ei kaihda "fillejä", mutta ei tunge kappaleita täyteen. Kappaleessa on kaksi peräkkäistä väliosaa, joiden jälkeen palataan kertosäkeeseen. PSB ei pelkää.
Dreaming Of The Queen
Paluu Tennantin syvimpään ytimeen. Hidas, maalaileva, unenomainen kappale unesta. Tennant kuiskailee. Jokainen kappaleen hetki on painotettu. Kuulija pakotetaan kuuntelemaan. Kertosäe on mieleenapainuva niin melodialtaan kuin sanoiltaankin:
That there are no more lovers left alive
No one has survived
So there are no more lovers left alive
And that's why love has died
Yes, it's true
Look, it's happened to me and you
Viuluja ja rumpukoneen laiskaa hölkkää, kaikenlaisia Pet Shop Boysille ominaisia ääniä, välillä melko kummallisiakin, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki pysyy kasassa. Veryn piiseistä tämä on niitä, joita vanhemmiten on osannut eniten arvostaa.
Yesterday, When I Was Mad
Tämä kappale päätti c-kasetin ekan puolen, ja millä vimmalla päättikin. PSB goes techno! Pienen suostuttelun jälkeen kappale lähtee huimaan laukkaan ja Tennantin käsitelty ääni alkaa kertoa vimmaista tarinaa. Ryöpsähdyksen jälkeen Tennant vastaa itselleen ikimuistoisella kertosäkeellä, joka lähtee liitoon kuin hävittäjä lentotukialukselta. Tässä kappaleessa mennään eikä meinata, tässä on väkivaltaa, jos PSB yleensä on pitkiä, surullisia katseita. Lowea? Eittämättä. Mutta Tennantin lyriikat ovat kunnossa.
Darling, you were wonderful, you really were quite good
I enjoyed it, though, of course, no one understood
A word of what was going on, they didn't have a clue
They couldn't understand your sense of humour like I do
Tennantin yläluokkainen olemus ja Lowen partyboy-meininki kohtaavat tässä todella omituisella ja kiehtovalla tavalla. Kaiken lisäksi tämä on PSB:n "tervetuloa 90-luvulle" -hetki. Hieno, kiehtova kappale, joskin ehkä pahimmille snobeille liian moderni. Tämä soi Kuoppalan koulun levyraadissa 1994.
The Theatre
Kappale aloitti b-puolen ja on valtava. Huge, sanoisi Donald Trump. Kappale alkaa junnaavalla, jännällä kuviolla, jonka jälkeen mukaan tulee yeaah-huutoja naislaulajalta ja muuta kuoroa. Kappaleessa on paljon Lowen rakastamia pieniä, ikään kuin asiaan kuulumattomia ääniä, mutta silti The Theatre säilyttää koko ajan ylväytensä. Tämä ei ole levyn merkkipiisejä, mutta hieno osoitus siitä, millaisessa vedossa PSB oli Veryä tehdessään. Se tiesi mitä oli tekemässä, ja uskallus kuuluu. Kukaan muu ei tee The Theatren kaltaista tanssimusiikkioopperaa.
One And One Make Five
Jokaisella levyllä on heikoin piisi, ja tämä on toinen vaihtoehto Veryn peränpitäjää valitessa. Suoraan homodiskoon sävelletty kappale onnistuu jopa ärsyttämään jonkun verran. Tennantin painokkaasti lausumat "people", "jumping" ja "everybody" särähtävät jostain syystä korvaan ja Lowen biitti on sotkeutua itseensä. Väliosan taustalla höpöttävä miesääni on hölmö samalla tavalla kuin myöhemmin mukaan tuleva kuiskaileva naisääni. Täytepiisi.
To Speak Is A Sin
Nyt palataan The Theatren tunnelmiin. Tai itseasiassa Gerry Raffertyn Baker Streetin tunnelmiin. Välillä Tennantin taustalla on vain rumpukone ja piano. Tunnelma on suoraan öiseltä, usvaiselta kadulta. Vanhasta kaupungista, ei mistään kauppalasta tai Keravalta. Tämä kappale ei tietenkään tehnyt vaikutusta vuonna 1993, mutta nyt se kuulostaa PSB:ltä omimmalla alueellaan.
Young Offender
Toinen vaihtoehto levyn huonoimmaksi piisiksi, lähinnä siksi, että kappaleen sanoitus vaikuttaa jotenkin hölmöltä. Young offender, you're younger than me, obviously, mitä se nyt on. Kappaleessa on jonkinlaista ilmavuutta, joka pelastaa sen
mahalaskulta, mutta onhan tämä tyhjänpäiväinen, erityisesti kun tietää mitä on tulossa.
One In A Million
Tässäpä! One In A Million on yksi Pet Shop Boysin ässäpiiseistä, mutta valitettavasti se ei taida olla ollenkaan tunnettu. Kappale on niin kaunis, ylväs ja eeppinen, että sitä kuunnellessa suorastaan herkistyy. Varhaisteinille Veryn tärkeimmät piisit olivat Go West ja a-puolen rallit, mutta näin vanhemmiten One In A Million noustaa päätään. Piisi olisi upea finaali levylle kuin levylle. Heti alku jotenkin lupaa todella hienoa kappaletta. Piisissä ei ole mitään pakotettua, se ikään kuin leijailee kohti oikeita uomiaan. Se kasvaa pienillä eleillä koko ajan suuremmaksi ja tavoittaa lopulta valtavat mittasuhteet olematta liian iso. Tässä on hieman U2:n ääniä, ja Tennantilta myös huudahdus! Laskettelin autollani tuossa yhtenä päivänä Alajärven Pyhävuorelta kohti Vimpeliä, kun kappale soi. Se oli kotiinpaluu, jotenkin. Jotenkin lähes 20 vuoden päähän menneisyyteen.
Go West
Ihan väärässä paikassa. Go West saattaa olla jopa bändin tunnetuin piisi. Ja sehän on hölmöydessään nerokas. Campiahan tämä on, mutta PSB osaa tehdä sen sivistyneesti. Kappale on killeri. Se kyllä on tappaa levyn, sillä se ei sovi ollenkaan One In A Millionin perään, vaikka molemmissa kappaleissa on jonkinlaista maailmoja syleilevää optimismia.
Mitä jää käteen? Ensinnäkin Very ei vuonna 2011 kuulosta niin suurelta irtiotolta ja modernisoitumiselta kuin silloin kuulosti. PSB:n vahvuudet olivat edelleen mukana pelissä. Ehkä Veryllä lähdettiin hieman kokeilemaan kilkutuksilla, joiden kanssa bändi sitten jossain vaiheessa meni metsähallituksen puolelle. Very on myös Pet Shop Boysin "heterokauden" viimeinen levy. Jatkossa kappaleiden sanoituksiin tuli Tennantilta entistä enemmän viittauksia homokulttuuriin ja elämäntavan mukanaan tuomiin seikkoihin. Veryn jälkeen Pet Shop Boys teki timanttisia piisejä, mutta vasta parin vuoden takainen Yes tuntui hyvältä kokonaisuudelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti