Vielä virtaa

Los Angelesin musaskene ei ole koskaan ollut mieleeni, mutta niinpä tämän syksyn kovin elämys on bändi, jonka musiikkia on helppo kuvitella televisiosarjojen loppuhetkien taustaksi. Sellaisten tv-sarjojen kuin OC, Dawson's Creek, Roswell, mutta mikä ikinä onkaan nyt in junnujen maailmassa.

On kiva, että vanha setä jaksaa innostua jostain ihan uudesta soundista, mutta asiaa pitää ensin lähestyä tuttua polkua pitkin. Tällä kertaa se polku oli kappale nimeltä Guilty Filthy Soul, jonka eräs espoolainen kantrifani minulle Spotifyn inboxiin spämmäsi. Ei se kantria ollut, vaan moderni komea kappale, jossa oli kuitenkin jotain vanhaan souliin viittaavaa, en oikein osaa sanoa mitä. Tuo kat-ko-nai-nen juttu juntataan joka kerto kunnolla päähän. Toimii aina.

Se kappale iski siis heti. Oli pakko tarkistaa mitä muuta. Opin, että AWOLNATIONin kovin hitti on Sail, jonka pari päivää myöhemmin kauhukseni kuulin jossain kaupallisten tv-kanavien tanssikilpailuista. Että onko tämä nyt paljastumassa kaikelle kansalle Suomessa?

AWOLNATION ei loppuun asti ole Guilty Filthy Soulia, vaan hiphop-vaikutteista iskulausebilemusiikkia. Mutta on se muutakin. Burn It Downilla Aaron Bruno laulaa kuin kiimainen James Brown. Megalithic Symphony -levyn päättää suorastaan progemainen Knights of Shame, lähes vartin mittainen kappale. Ei sellaista ihan joka hittibändi tee, varsinkaan noin komeaa, kestävää kappaletta.

Ne iskulauseet, Jump On My Shoulders ja Not Your Fault ovat ehkä vähän hölmöjä pomppimiskappaleita, mutta niin tarttuvia.

Kyllä tässä on levy, jota tänä vuonna olen eniten mielikseni kuunnellut.