Väinö Karjalaista ei mainita

Olisi kai pitänyt kirjoittaa Tiisusta silloin, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin ja hämmästelin. Nyt bändistä on jo niin paljon kaikenlaista kohkattu, että ihan riittävästi siinä varmasti jo on. Ei voi koskaan sanoa, että olinpa ensimmäisten joukossa kohkaamassa.

Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että Tiisu on mielenkiintoinen ja tyypit lahjakkaita, mutta sen musiikin kuunteleminen on myös aika raskasta. Esimerkiksi Suomalaisen suurin riesa on sisu on vähän liiankin nokkela. Se ei miellytä minua kuuntelijana, mutta osaan arvostaa yritystä. Minulle tuli silloin ensimmäisellä kerralla hakematta mieleen YUP, ja johtohahmo Henrik Illikaista on jossain Jarkko Martikaiseen verrattu. Joku kriittisempi syytti Tiisua Sielun Veljien apinoimisesta. En osaa sanoa oikeastaan mitään tähän, koska Siekkarit on jäänyt minulle vieraaksi.

Mutta asiaan vihdoin: tämä uusi videokappale Elämältä turpaan sain on kappaleena jo selvästi parempi ja miellyttävämpi. Huomaan tempautuvani jopa jonkunlaiseen innostukseen. Näissä tyypeissä on raikkautta. On tämä  tuoreempaa tavaraa kuin tämän hetken valtavirta (Sonylla nämä ovat, että valtavirtaan toki yrittävät), vaikka kierrätystä eräällä tavalla onkin.

Muistan vielä vuonna jotain jotain

Käyn joskus lukemassa Rumban nettisivuja ja lehdenkin kirjastossa. Usein tulee surullismielinen olo. Se siitä.

Syksyllä Rumbassa oli arvostelu Mewin konsertista. Olen nähnyt bändin kaksi kertaa Provinssirockissa. Muistot ovat mukavia, mutta eivät ikimuistoisia. Hyviä rokkikeikkoja olivat, mutta kun luin arvostelua, niin tuli kademieli niitä kohtaan, jotka joskus ovat kokeneet nousevan bändin tarpeeksi intiimissä tilassa.

Nyt oli Rumbassa linkki Mewin uuteen singleen Satellites. Se oli aika meh. No More Stories jne. -levystä on muka kuusi vuotta. Se ei nyt ihan huono levy ollut, mutta ei paljon muutakaan verrattuna inspiroituneeseen, turboahdettuun edeltäjäänsä. On luonnollista, että kun bändillä on ikää, sen uusi levy on ilmoitusasia, johon jossain määrin on tottunut. Ei ole ylimääräsitä jännitystä. Toisaalta Mew oli aikoinaan niin hyvä, maailman parhaita, että jotakin kihelmöintiä luulisi tuntuvan. Satellitesissa on kaikki Mew-elementit, mutta ei inspistä, ei lähde.

Myös AWOLNATIONILTA on tulossa uusi levy. Juuri julkaistu kappale on välillä ok, välillä ei. Video on kamala. Levyä odotan jonkin verran. Edeltäjä oli jotain niin tuoretta (omissa korvissani), että pessimistinä odotan pettyväni.

Minulla ei ole muistoja

Juuri nyt kovin piisi on aivan ehdottomasti Susanne Sundførin Delirious. En ole sanoja vielä kuunnellut enempää kuin alun: I hope you got a safety net 'cause I'm gonna push you over the edge. Ei pysty sanomaan vastaan, sen verran tiukka tunnelma kappaleella on ja Sundførin ääni ottaa otteeseensa.

Joku kuitenkin panee miettimään sitä vaihtoehtoa, että jonain päivänä kappale unohtuu. Soittolistahistoriani on täynnä kappaleita, joihin olen kyllästynyt. Jopa artisteja.

Tässä yksi päivä Spotify soitti Rain Dogs -aikakauden Tom Waitsia. Hyvätä kuulosti. Levy oli minulla tehokuuntelussa 2000-luvun alkuvuodet. Sittemmin vein levyn divariin ja Waitsin kuuntelu on ollut yli kymmenen vuoden ajan täysin satunnaista. Ei Waitsissa mitään vikaa ole, tuli vaan jotenkin tinki täyteen.

Waits-kaudellani asuin Tampereella. Siellä soi paljon muutakin sittemmin sivuun jäänyttä. Faith No More. Hearthill. Limonadi Elohopea. Myös Crowded House ja Puk ovat leimallisesti "tamperelaisia" yhtyeitä, mutta molempia kuuntelen edelleenkin, en vain sillä intensiteetillä kuin joskus.

Asia erikseen on musiikki, jota ei tarvitse kuunnella, koska se on niin tuttua. Nirvanan Nevermindin pyörittäminen on jotenkin turhaa. Kuuntelen sen edelleen joskus, mutta ihan hyvin voisin loppuelämän vain muistella sitä.

Vaikka jonkun bändin tai kappaleen "unohtaa", niin harvoin unohtaa kappaleisiin liittyviä elämäntilanteita. En käytä sanaa "muisto", koska minulla ei ole muistoja. Esimerkiksi jostain The Delgadosista tulee mieleen, että joskus oli kevät ja yksiöni ainoa, valtava ikkuna oli auki. Ei välttämättä The Delgadosin soidessa se ikkuna ollut auki, mutta niihin aikoihin, uuden musiikillisen heräämiseni aikoihin, usein oli.

Nyt ei voi tietää, mistä Sundførin kappaleen joskus muistaa, mutta ei tästä mistä nyt.

Pimeys on keidas

Tunne on ristiriitainen, kun suosikkibändi keikkuu läpimurron kynnyksellä. Kaikkea hyvää sille toivoisi, mutta ei hennoisi luovuttaa ihan kaikille. Kuitenkin rikotte sen. Pimeydestä pidetään nyt ääntä, Hesarikin sitä sivunsa pääjutussa mainosti suomirokin pelastajana. Hetki vielä on noussut YleX:llä tehosoittoon. Ilmassa on merkkejä.

No, mitä Pimeys tekee? Se ottaa 16.1.2015 ilmestyneellä toisella levyllään askeleen keskitietä kohti. Ensimmäinen levy alkoi sanoilla "pimeys, vanha ystävä", nyt "äiti kuoli keväällä". Ekan linen jälkeen tämä Aika tihentyy on kuitenkin vähän reippaampi ja ilmavampi kuin hieman ahdistunut esikoinen.

Ei suurta eroa ole, eikä se keskitien suunta ole kamala juttu, koska Suomesta puuttuu iso perinteinen rokkibändi ja Pimeys saisi sellainen olla. En ole kuitenkaan aivan varma, onko Pimeys tämän levyn jälkeen sitä. Kriitikoilta tulee 4 ja 5 tähteä varmasti, mutta ensikuuntelun jälkeen luulen, että koko kansan läpäisevä iskusävelmä puuttuu.

Kaiken kaikkiaan Pimeys on melkoinen keidas keskellä nykyaikaa. Ei efektejä, ei ylimääräistä melua piiseissä. Hienoja sovituksia ja loistavaa soittamista, jossa jokainen isku ja näppäily kuuluu ja on tärkeä. Tällaista soittamista on ilo kuunnella. On siellä taas sellaista kitaraa, sellaista pianoa ja sellaista svengiä, että. Että.

Yhtäkkiä toisella kuuntelukerralla tulee sitten mieleen Se-yhtye. Yarin henkeä tässä jotenkin on. Voiko olla?

(en upota tänne videota Hetki vielä -kappaleesta, koska siinä on Riku Nieminen. Haluan teitä suojella.)

Ei muisteta pahalla

Matti Johannes Koivu tekee paljon loistavaa musiikkia. Odota, odota, Naapuska, monet Ultramariinin kappaleista noin niin kuin esimerkkinä.

Koivulla on hyvin persoonallinen, henkilökohtainen ote, joka saattaa joskus lipsahtaa hölmöyden puolelle. Joku aika sitten radioissa soi Koivulta kappale, joka oli todella kankeaa, epätoivoisen oloista radiosoittoroskaa Radio Suomea varten. Olen antanut sen anteeksi ja unohtanut kappaleen. (se kappale on Emme muistele maanantaita. Ei muisteta pahalla... kauhea tekeles.)

Nyt radioissa soi Tyhjäksi jätetty, joka välillä on loistava ja välillä aika nolo. Ehkä kappale kallistuu enemmän kiinnostavan puolelle, vaikka jälleen esillä on jotain, joka auttaa ymmärtämään miksi jotkut Koivua karsastavat. Tai sitä en ymmärrä millään, että Odota, odota olisi nolo.