Minulla ei ole muistoja

Juuri nyt kovin piisi on aivan ehdottomasti Susanne Sundførin Delirious. En ole sanoja vielä kuunnellut enempää kuin alun: I hope you got a safety net 'cause I'm gonna push you over the edge. Ei pysty sanomaan vastaan, sen verran tiukka tunnelma kappaleella on ja Sundførin ääni ottaa otteeseensa.

Joku kuitenkin panee miettimään sitä vaihtoehtoa, että jonain päivänä kappale unohtuu. Soittolistahistoriani on täynnä kappaleita, joihin olen kyllästynyt. Jopa artisteja.

Tässä yksi päivä Spotify soitti Rain Dogs -aikakauden Tom Waitsia. Hyvätä kuulosti. Levy oli minulla tehokuuntelussa 2000-luvun alkuvuodet. Sittemmin vein levyn divariin ja Waitsin kuuntelu on ollut yli kymmenen vuoden ajan täysin satunnaista. Ei Waitsissa mitään vikaa ole, tuli vaan jotenkin tinki täyteen.

Waits-kaudellani asuin Tampereella. Siellä soi paljon muutakin sittemmin sivuun jäänyttä. Faith No More. Hearthill. Limonadi Elohopea. Myös Crowded House ja Puk ovat leimallisesti "tamperelaisia" yhtyeitä, mutta molempia kuuntelen edelleenkin, en vain sillä intensiteetillä kuin joskus.

Asia erikseen on musiikki, jota ei tarvitse kuunnella, koska se on niin tuttua. Nirvanan Nevermindin pyörittäminen on jotenkin turhaa. Kuuntelen sen edelleen joskus, mutta ihan hyvin voisin loppuelämän vain muistella sitä.

Vaikka jonkun bändin tai kappaleen "unohtaa", niin harvoin unohtaa kappaleisiin liittyviä elämäntilanteita. En käytä sanaa "muisto", koska minulla ei ole muistoja. Esimerkiksi jostain The Delgadosista tulee mieleen, että joskus oli kevät ja yksiöni ainoa, valtava ikkuna oli auki. Ei välttämättä The Delgadosin soidessa se ikkuna ollut auki, mutta niihin aikoihin, uuden musiikillisen heräämiseni aikoihin, usein oli.

Nyt ei voi tietää, mistä Sundførin kappaleen joskus muistaa, mutta ei tästä mistä nyt.