Hyvä seivaus

Viime kesänä kirjoitin kriittisen tekstin Black Lizardin esiintymisestä Provinssirockissa. Oli syytäkin. Musiikkia en moittinut. Ei ollut syytä.

Kyllä tämä uusi piisi All Her Time on hyvä. Hyvät kaiut. Oikein kelpaava rokkikappale.

Kanadan punaniskojen rokkiskene

Ohhoh, jo muutama uusi artisti on tänä vuonna osunut korviini. Pitääpä sellaisia mainita ihan blogissakin, että vanhana sitten muistaa.

Olen kuullut Father John Mistyltä vasta yhden kappaleen, joka on oheinen Chateau Lobby #4. Silti on turvallinen olo sanoa, että levyltäkin voi odottaa paljon.

Tällä esityksellä tulee selväksi, että esittäjällä on ammattitaitoa ja itsevarmuutta. Ja sitten on tuo ääni. Upea se on, ei sitä mikään muuta.

Taiteilijanimen takana on entinen Fleet Foxesin Joshua Tillman. Fleet Foxes oli ainakin muutama vuosi sitten kovasti kehuttu indie folkin iso nimi, mutta jäi minulle vieraaksi. Father John Misty pitää tsekata kunnolla.



Viet Cong on samaa sarjaa, eli olen kuunnellut yhden kappaleen. Tämän Continental Shelfin vahvuus on sama kuin Father John Mistyllä, eli tunnelma, joka on voimakas.

Jotenkin minulle tulee Viet Congista mieleen Interpol ja Editors, vaikka Viet Cong on enemmän uhkaava kuin dekadentti. Siksi on yllättävää, että bändi on Kanadasta ja vieläpä Calgarystä. Siellä pitäisi muuta olla kuin karjapaimenia ja öljyä. Mutta Viet Congin jätkillä on takana kovia vuosia Albertan provinssin rokkiskenessä.

Toivotaan, toivotaan (jonnet ei muista)

Oliksenytrumbassa tai jossain muussa tässäjokupäivä Don Huonojen keikka-arvostelu. Jonka luin. Don Huonot ei ole koskaan napannut, mutta luin ja siinä kirjoituksessa käsiteltiin myös lämppärinä ollut Egotrippi. Käsittelyn ote oli, että kovia ammattilaisia nämä Egotripin tyypit, mutta kirjoittajaan ei hlökohtaisesti kolahda.

Samaa vikaa täällä, paitsi että joistakin Egotripin kappaleista pidän kovinkin paljon ja olen tainnut tännekin sen kirjata. Ja toisia en melkein voi sietää.

Nyt sitten Egotrippi on siirtynyt jakomieliseksi kappaleiden sisällä: uuden singlen Uusi aamu runko on hiukan vaatimaton, tai pikemminkin tavanomaisen tylsä. (Vaikka se jossain määrin muistuttaa hienoa Pimeyttä.) Kappaleen pelastaa kuitenkin puolentoista minuutin kohdalla tuleva kruunaus. "ja olin niin epätoivoa täynnä, olin valmis luopumaan" -pätkä on vahvoilla jo nyt vuoden pysäyttävimmäksi hetkeksi. Valitettavasti piisi palaa tämän jälkeen täydelliseen keskinkertaisuuteen. Mutta ne on kyllä upeat, värinät aiheuttavat neljä sekuntia tjsp. ne.

Suomi-Viro-maaottelu

Oho, olen kuunnellut kahta tuoretta levyä. Tänä vuonna siis jo kai kolmea!

Ensin on suomalainen Neøv, joka tekee maalailevaa, kaunista popmusiikkia. Bändillä olisi nyt tsäänssi toteuttaa kaikkien bändien unelma, eli ottaa paikka soittolistoillani, sillä Mew on menettänyt parhaan vireensä ja Magenta Skycode ja Rubik ovat lopettaneet. Kaunista pehmoilua minä kaipaan.

Ja onhan bändi myös soinut, mutta aiempi Orange Morning ei ehkä enempää kuin kerran kokonaisuutena. Uuden albumin nimi on Dominique, eikä siinä ensikuulemalta ollut mitään vikaa. Toisaalta välillä unohduin ajattelemaan muita asioita. Paha nyt sanoa muuta.

Monia bändejä kuunnellessa voi vain miettiä, että onpa hyvää, mutta aina tarvitaan joku henkilökohtainen yhteys. Vielä sitä ei ole syntynyt. 

Ja sitten Viro. Hiukan sama tarina, eli Ewert and the Two Dragons on soinut aika paljon, mutta ei levykokonaisuuksina. Ja liikaa olen luukuttanut Jolene-piisiä, vaikka reipas ralli se on.

Nyt Ewert ynnä muut ovat kovasti hypetettyjä ja viiden tähden levyarvioita putoilee. Kuuntelin Circlesin ja se oli hyvin tehty levy, mutta vielä mikään ei jäänyt mieleen. Kuuntelin myös edellisen Good Man Downin, joka on hauskempi ja vaivattomampi. Vähän ehkä myös hölmömpi, mutta hölmö voi olla hyvä.

Tämä uusi ley oli jotenkin kuin osoitus ammattitaidosta, mutta samalla oma ilmaisu oli jotenkin hukkunut. Ei niin saa olla.