Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

Limonadi Elohopean neljännen ja viidennen levyn välillä oli muutamien vuosien tauko. Kai se jo jotain kertoi. Halauksen ensimmäinen kappale on Toipilas. Kertooko se bändistä? Joka tapauksessa nyt mennään rauhallisesti. Särökitaroista ei ole enää tietoa. Taustalauluissa on miesten ääniä. Tulee urkusoolo. Limonadi Elohopea on hyvin vahvasti keski-iässä, ei näin raukeaa sairaalassamakaamispiisiä tee nuori ja vimmainen bändi. Mutta kappale on hyvä.

huomiota jota saan minä opin kaipaamaan illalla vierailijoita saan

Mikäs siinä, jos levy olisi tätä tasoa loppuun asti. Saahan sitä ukkoontua, ja jos ukkoontuu, ei kannata todistella toista.

Vaan ei sitä rokkivaihdetta täysin ole unohdettu. Vesa ei enää soittele on alussa ja kertsissä rock, muuten siisti. Rockosuus on aikuisen ihmisen kitkeryyttä, ei vimmaa. Kitarasooloja Limonadi Elohopealla ei ennen ollut. Nyt on, ja ihan hyvä.

Ah, kemiateemaa, kappaleen nimi on Uutettu. Hidasta reaktiota on koko kappale. Onko Limonadi Elohopea kuitenkin lopullisesti sortunut ihankivuuteen? Harhaileva ajatus on juuri sellainen kappale, josta tuon määreen voi antaa. Soittoon on haettu svengiä, mutta vähän on sitä meininkiä, että ihan ei lähde. Suovasen laulukin on jotenkin latteaa.

Lumi ei peitä -kappaleessa lauletaan taas Sonjasta. Tällaisia pieniä yksityiskohtia Halaukselta voi poimia. Onpa tuossa hyvä kitara, laittamattomasti sanottu, tuollainenkin soundi... mutta ei tällä materiaalilla olisi tehty vaikutusta alunperin. Kun bändiin on suhde, voi näitä vähemmän inspiroituneita vetoja kuunnella tarkastikin läpi, mutta jos tämä olisi Limonadin eka levy, niin solahtaisi ohi.

Piristystä jonkinlaiseen ankeuteen tuo Kesänaama, jossa kertosäe on vahva. Tätäkin kappaletta vaivaa kuitenkin pääosin saamattomuus. Matta sentään on hitureista kauneimpia.

Äijät ja ämmät sekä Anna anteeksi mun kiitokset tuovat bänsin tuotannon loppusuoralle piristävää meininkiä. Ei napakymppejä, mutta sopivan ärsyttävää sekoilua.

Jäljellä on enää kappale nimeltä Oranki. Onko tästä testamentiksi?

Miksi joku aina potkii valmiin lehtikasani?

No niin elämässä joskus käy. Hiljalleen Limonadi Elohopea hiipui pois. Erittäin hienon työn se ehti tehdä.

1/5 Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000)

Limonadi Elohopea: Saippua (2000)

Minä tiedän kuka sinä olet ... sinä olet sisko jonka isäni kieltää.

Saippuan kaksi ensimmäistä kappaletta ovat maagisia. Siskoni artisokansydän on erityisesti teksteiltään vahva, mutta ei ole mitään vikaa soitannassakaan, jossa urut ovat isossa osassa.

Liekkimaja on melko lailla varmasti bändin paras kappale. Kertosäkeen tarttuvuus on ennenkokematonta luokkaa, ja hokema

mun ei tarvii olla erikoinen, mun ei tarvitse olla erilainen, silti aamuni ovat arvokkaita

tuntui joskus tärkeimmältä koskaan lauletulta säkeeltä, eikä se ole vieläkään kaukana. Joskus 2000-luvun ensimmäisen puoliskon alkupuolella soitin tätä kappaletta hyvin, hyvin, hyvin paljon.

Jo näiden kahden kappaleen jälkeen voisi panna kirjan kannet kiinni. Limonadi Elohopea on osoittanut kulkeneensa uskomattoman matkan neljänteen levyynsä mennessä. Saippualla on paljon viuluja ja taustalaulua, jotka on purkittanut Laura Saksala. Hän tuo mukavaa vaihtelua Tero-Petri Suovasen äänelle, joka suurissa määrissä hieman ärsyttää.

Eläintahrassa Limonadi Elohopea siirtyy tanssirytmien pariin. Soitto ja soitinvalinnat ovat hyvin kaukana siitä kitararockbändistä, joka soitti Trukilla yli vaikeuksien. Eläintahra on hyvin tarttuva kappale, mutta hieman epämiellyttävällä tavalla. Purkka on hyvää, mutta maku menee ja pureskelun jälkeen se on jätettä. Ja on silti sanottava, että

kuinka kahdehdinkaan kilpahiihtäjän rauhaa, hän saa naama räkäisenä lumessa maata

oli hieno line post-2001-ajassa.

Tämän jälkeen materiaali jatkuu vahvana, mutta samanlaisia huippuosumia kuin levyn alussa ei vähään aikaan tule - se nyt vasta olisikin! Silti jokaisessa kappaleessa on erityisesti tekstillisiä nerouksia, ja tekstit ovat myös jollain tavalla yhtenäisiä ja aiempaa selvempiä, vaikka edelleen outoja.  Vispilänkauppaa-kappaleen erikoinen loppu viuluineen on piristys.

Eteenpäin on menty, kun yhtään ei jännitä bändin puolesta. Hidastelukin sujuu nyt jotenkin luontevammin. Linnut taitaa olla Limonadin ensimmäinen kunnolla onnistunut hidas kappale. Kun levyn täytepiisit ovat luokkaa Hampaita häpeävä hymy, ollaan kyllä vahvoilla.

Levyn kymmenes kappale on Avaruuspsykoosi, joka tuo reippautta keskivaiheilla hieman puuduttavaksi menneeseen menoon. Sen jälkeen taso putoaa kahden kappaleen ajaksi. Onneksi viimeisenä oleva Tupakkapäivä kasvaa eeppiseksi lopetukseksi, vaikka alussa sitä on vaikea uskoa.

Saippualla on Limonadin parhaista piiseistä kaksi. Muutenkin levy on vahva ja yhtenäinen, mutta jotenkin hommassa on jopa liikaa seesteisyyttä. Luulisi levyntekijöiden olevan huommattavasti paljon vanhempia kuin mitä nämä nuoret tyypit oikeasti olivat. Kertoiko se jostain?

1/5 Limonadi Elohopea: Vaikeuksien yli trukilla (1995)

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

Koska en tunne Limonadi Elohopean historiaa oikeasti, joudun arvailemaan tai hienommin sanottuna ottamaan vihjeitä vastaan, prosessoimaan ne ja tekemään päätelmiä.

Yksi päätelmä on se, että Ahmatin jälkeen bändille on saattanut käydä selväksi, että nopea suuri suosio on epätodennäköinen. Se voi purkautua monella tavalla.

Koukataan omaan suhteeseeni bändiin: jollen muista väärin, kuuntelin myöhemmin ilmestyneen Saippua-levyn ennen Laavaa-levyä, ja koska Saippualla on pari ässpiisiä, Laavaa jäi jotenkin puolivieraaksi. Niinpä nytkin tämä on Limonadin levyistä se tuoreimman kuuloinen. Muutamat hetket kuulostavat oikeastaan uusilta.

Laavaa alkaa jotenkin vapautuneissa tunnelmissa. Nimikappale on reipas veto, musiikillisesti aika yksinkertainen, jopa semisti hitikäs. Sanoitus on mukavan vino. Ehkä Laavaa syntyikin vapautuneissa tunnelmissa. Ehkä bändi oli tullut siihen tulokseen, että väkisin ei kannata yrittää huipulle. Saattaisihan olla tosinkin, ja ainakin bändi on jossain ilmoittautunut, että yksi syy lopettamiselle oli turhautuminen. Tässä se ei kuulu.

Levyn toiseen vetoon suhtaudun ristiriitaisesti. Katkeran rauhallinen lupaa varsinkin alussa paljon, mutta ei lunasta kaikkea lupaamaansa. Tykkään kuitenkin kuunnella sitä taustan yhtä vinkunaa ja rumpuja. Rummut ovat vahvasti esillä, ja silloin kun ne ovat, niitä on hauska kuunnella.

Matkalla kaikki sujuu aina hyvin jatkaa levyn yllättävän leppoisaa tunnelmaa. Suovasen ääni alkaa tässä vaiheessa olla lähes ainoa jälki Trukkiaikojen Limonadi Elohopeasta. Tai joku vinous nyt on mukana, mutta siinä missä kitarat ennen ärjyivät, niin nyt sitten ei yhtään.

Luoti kielen alla on vähän äänekkäämpi veto, mutta grungesta ei ole jälkeäkään. Nuo kitarat voisi heittää vaikka Prince. Joku tässä tuoksuu melkein funkilta.

Ja sitten. Ollaan kaheleita. Tämä soi kai jonkun verran radiossa ja nähtiin televisiossa. Lähellä oli, että kappalesta olisi tullut noveltyhitti samaan tapaan kuin Se on tosi jees oli Egotripille. Ja sitä olisi voinut käyttää vipuvartena myöhemmin daideellisemman tuotannon nostamiseen esille. Mutta ei se mennyt niin. Niin kuin usein hittiehdokkaiden laita on, kappale ei ole ihan parasta Limonadi Elohopeaa, mutta ei toisaalta niin surkea tekele kuin nimi antaisi olettaa. Kyllä tuo kertosäe jää mieleen. Joku helppous, väkisinteon puuttuminen tätäkin leimaa. Voiko olla totta, että bändi ei purista mailaa. Nyt tämä on ihan funkia.

Seuraavan kappaleen nimi on Lakmus, ja tahdon kiinnittää huomion siihen, että Suovasen sanoituksissa on aika paljon kemiaan suoraan tai mielikuvien tasolla liittyviä viitteitä. En tiedä mistä johtuu, mutta liuoksia ja muita on tarpeeksi paljon, jotta se ei ole sattuma. Sanoituksen kohta

tahdon ostaa rannekellon etten olisi riippuvainen, etten joutuisi kysymään

on muuten ihan Absoluuttista Nollapistettä. Kappale on ihan ok, mutta ei mitenkään ihmeellinen.

Ei ole helppoa hommaa olla Nooa on nimenä silkkaa Limonadi Elohopeaa, mutta jälleen kerran musiikillisesti jotain uutta. Ehkä tämän levyn aiemmasta linjasta poiketen nyt outous tulee harkittuna, ei välttämättä luonnollisesti. Mistäpä näitä tietää, mutta näin sen kokee.

Koska Laavaa on hieman jäänyt paitsioon, Eksyksissä ohisektorilla kuulostaa lähes uudelta kappaleelta, vaikka lyriikan "saksalaisessa polviasennossa" muistan toki. Turhankin harmiton hölkkä on kyseessä.

Ja sitten se jatkuu. Jotenkin Laavaa-levyn lopussa turhanpäiväisyys ottaa vallan, juuri se, joka ei oikein ole Limonadia. Siksi, siksi intuitiivinen fiilis tästä levystä on se mikä on. Alun vaivattomuus muuttuu läpijuoksuksi ja sen arvaa, että bändin pitää miettiä tulevaisuutta tarkasti.

1/5 Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000) 

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

Limoandi Elohopea: Ahmatti (1997)

Limonadi Elohopean diskografian arvostelun toinen osa.

Kaksi vuotta Trukilla yli vaikeuksien -levyn jälkeen ilmestyi Ahmatti. Pidän sitä jotenkin limonadimaisimpana levynä bändin uralla. Ahmatti kiteyttää limonadiuden.

Mielikuva levystä on myös äärimmäisen raskas. Nyt kun kirjoitin tämän arvostelun levyä kuunnellessani, tuo raskausmuisto alkoi tuntua hieman ylimitoitetulta. Ahmatti on debyyttiin verrattuna selkeä loikka johonkin suuntaan, mutta hieman vähemmän yhtenäinen kuin muistojeni monoliitti. Oikeastaan on myönnettävä, että tämä on aika eri levy kuin se, minkä muistan.

Avauskappale Olet nakertanut minut loppuun kertoo heti muutoksesta. Jo Trukilla kuultiin urkuja, nyt ne ovat paremmin esillä. Kuuluu viulua ja ennen kaikkea laulu on efektoitua. Kauniit kohdat ja paukutus vaihtelevat. Piisi on bändin eturiviä ja lupaa hyvää.

Toisena kappaleena on piisi, joka mielestäni määrittelee Limonadin. Mene Laurin luo on hyvin piikikäs, vaikka soitannollisesti mennään kevyimmillään. Kappale on yksi harvoja parisuhdesanoituksia maailmassa, joita jaksaa kuunnella - ainakin enemmän kuin kerran.

Paljon sä puhut Laurista, vaan saako Lauri mahtumaan suuhunsa yhtä monta hotellia

Se oli avainlause bändin koko tuotannossa, mutta koko kappale on täynnä hienoja onlinereita. Samalla kappaleessa on jotain sellaista itsetietoisuutta, joka jollain oudolla tavalla etäännyttää kuuntelijaa. Viimeistään Ahmatilla Limonadi Elohopea alkaa olla vaateliaasti lähestyttävä, kitkerä bändi.

Seuraavassa kappaleessa Outoja tapoja Limonadi on jo syvällä omassa itsessään. Joku voi sanoa, että tekotaiteellista paskaa! Mutta ei. Välillä kappale on ihme hyppyhymppaa, sitten ärjyviä kitaroita, Tero-Petri Suovanen laulaa pelleillen, sanoituksessa on ihmeellisiä ilmaisuja - lepra ja rakkauden molskit mainittu. Tässä vaiheessa on tullut selväksi, että bändi tekee nyt ihan mitä haluaa, ja seuraavaksi se haluaa esittää perusnätin, suoraviivaisen Istutan sulle puun -kappaleen. Kappaleen lopun feidauksen aikana kuuntelija saattaa luulla, että nyt kaikki outo ja uusi on kuultu, nyt saa hengähtää. Seuraavaksi tuleekin sitten rokkia.

Mikä sul on Sonja? Mikset mua rakasta? .... Häpeät mun vammaa?

Pahat housut on yksittäisiä suosikkejani tältä levyltä, erinomainen rokkipala, jossa on kuitenkin joku jekku, jonka takia se ei voisi soida radiossa. Kun kappaleen lopussa jäädään odottamaan, lataus on vahva.

Tämän jälkeen kokeiluvaihe jatkuu, mutta onnistumisten kanssa on vähän niin ja näin. Suolla on kaunista ja siellä on kiva kulkea, mutta ennen pitkää  suolla kulkeminen muuttuu raskaaksi. Ahmatti on suo, joka näillä main alkaa ottaa enemmän kuin antaa. Näihin aikoihin Limonadi Elohopea ei esimerkiksi ollut parhimmillaan silloin, kun se mietiskeli, vaan silloin kun se sylki ulos kitkerää tekstiä. Nyt on liikaa hitautta ja jähmeyttä, jota bändi ei hanskaa.

Neljän piisin ajan Ahmatti on enemmän tai vähemmän puuduttavaa tyhjäkäyntiä. Iso kampi pyörii, mutta ei saa aikaan. Ehkä juuri tästä on tullut se raskauden, ähkyn mielikuva, joka Ahmatista on mieleeni jäänyt. Askel kitaan -kappaleessa pitää kestää valeloppukin, ennen kuin Limonadi piristyy. 90-luvun puolivälin rockista tutut kitarat ja selkeästi erottuva rumputyöskentely johdattavat kuuntelijan ohrapeltoon. Tunnelma on mukavalla tavalla uhkaava.

Virittelyn jälkeen päästään asiaan. Isot autot pussaavat ennakoi tulevien levyjen Limonadia, mutta kitaravalli on vielä raskaimmillaan. Liftaustarina on outo ja sisältää yhden levyn parhaista lineista

käsi käy käsiksi käsijarruun

Sitten olemmekin jo levyn päätöspiisissä, jossa menovesi on loppunut. Kuljemme hitaasti kohti loppua ja laulu kertoo enkelin sijaisesta. Suovanen on kertonut, että uran alussa hän haki joka piisistä massiivista taideteosta. Ahmatin loppuun hän on halunnut tehdä eepoksen, mutta saanut aikaan geneerisen lopetuspiisin.

Huomaan kritisoineeni Ahmattia paljon, mutta tulos ei ole kritiikin summa. Vaikka Trukissa on raikkautta ja bändi parhaista kappaleista moni on myöhemmillä levyillä, pidän Ahmattia silti bändin tärkeimpänä levynä. Ainakin se on limonadielohopeamaisin.

1/5 Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000) 

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

INTRO: 20 vuotta sitten julkaistiin Limonadi Elohopean debyytti Trukilla yli vaikeuksien. Sen kappaleista joku soi radiossa, siis Radiomafiassa. En ole varma mikä. Bändi esiintyi jossain niistä harvoista popmusiikkia esittävistä ohjelmista, joita televisiosta tuli. Yhtye oli siis hypessä. Sellainen mittakaava oli silloin. Grunge mainittiin, koska oikeita grungebändejä ei Suomessa ollut.

Mutta kun muutin Tampereelle vuonna 2000, koko homma oli ohi. Limppari teki levyjä, mutta ne kuitattiin kehuvilla kritiikeillä musiikkilehdissä. Limonadi Elohopea ei soinut radiossa eikä sen jäseniä ollut juorulehdissä. Sitä ei siis ollut vaikka se oli olemassa ja aktiivinen. Ja tilanne on edelleen se, että bändi on jäänyt anekdootiksi.

Mutta minä löysin ensin Trukin ja sitten ne muut vuosinani Tampereella. Kuuntelin levyjä jatkuvasti. Vaihe kesti vuosia. Puolustin bändiä, kun sitä joku osasi haukkua. Sekin oli paljon, kun joku haukkui. Ja sitten huomasin, etten jaksanut enää itsekään kuunnella bändiä. Tarvitsin parin vuoden tauon.

Nykyään kaikki toimii taas, joten siksi tartun tänä juhlavuonna haasteeseen. Arvostelen bändin kaikki viisi levyä. Jotain näistä hienoista teoksista on saatava nettiin. Kunnia ei saa unohtua.

1/5 TRUKILLA YLI VAIKEUKSIEN (1995)

Levyn avaava Likainen mies paaluttaa albumin maailman. Tero-Petri Suovanen laulaa hyvin konkreettisista asioista, mutta samalla sellaisista, jotka johdattavat kuulijan heti oudon äärelle:

"mä olen asunut talossa jossa ... kylvetettiin uskovainen mies". 

Selvä ja mitä hemmettiä. Musiikillisesti ollaan heti debyytin ytimessä. Suoraviivaista, ärjyvää, kovaäänistä.

Toinen kappale on Neiti Nahkahansikas, josta joskus joku feministi pillastui. Syynä on line

"sinä niin kuin monet muutkin naiset, sinä haluaisit olla mies". 

Musiikillisesti kappale on jotenkin jopa keinuvan soljuvasti etenevä, mutta piikikäs sanoitus luo hienon ristiriidan.

Levyn äärivahvan avaustrion täydentää ehkä se hitikkäin kappale Ystäväni massamurhaaja. Jälleen kerran tarina on hyvin konkreettinen, mutta niin vino, että se jää pyörimään mieleen.

"Sä olet ollut ainoa, johon olen koskaan luottanut, ystäväni massamurhaaja" 

on yksi niistä pätkistä lyriikkaa, joiden luulisi nousseen klassikon asemaan suomalaisen rockmusiikin historiassa.

"Hitti"putken jälkeen Limonadi Elohopea aloittaa junnaamisen. En tarkoita sitä välttämättä huonossa mielessä. Kun alussa on pyristely vielä pinnalle, hukkuminen alkaa nyt. Haju upottaa, Taas mua pohjaan vie jo pohjaan. Ehkä tässä on vähän sitä grungea, Alice in Chainsia ja Soundgardenia, hyvin, hyvin etäisesti. Magentassa kitaroiden alku taas on Nirvanaa.

Parhaan kaverin heila on keskivaiheen menevimpiä kappaleita. "On niin hiljaista" on loistava iskulause kappaleessa, joka jotenkin kulkee koko ajan omia polkujaan. Tässä kappaleessa kitarat ovat parhaimmillaan.

Seuraava kappale Hymy joka katosi on lupaus bändin tulevasta linjasta. Se on seesteisempi, mutta surullinen kappale.

"Mä pyydän sua unohtamaan kaiken sen, miksi susta tuli tuollainen liian varhain".

Tokavika kappale on kummallinen möläytys nimeltään Kiimaiset hirvet. Se ei ole hauska kappale kuunnella. Se on varmaan tosi huono kappale. Onneksi lyhyt. Ja silti se on kappale, jota olen miettinyt enemmän kuin useimpia koskaan tehtyjä piisejä. Se on paljon jo se, tekee laulusta arvokkaan.

Päätöskappale Lihan läpi laulettu laulu on vuosien mittaan noussut aivan uuteen arvoon, yhdeksi suosikeistani bändin tuotannosta.

"Taidan lähteä pois tästä paikasta, olen väsynyt kuuntelemaan nalkutusta ja vittuilua" 

ja

"en ole ansainnut olla näin onnellinen" 

ja upeat kitarat.

Trukilla yli vaikeuksien on huippuhyvä levy. Se ei kuulosta 20 vuotta vanhalta. Sillä ei ole mitään ikää, eikä se liity mihinkään aikaan. Laulaja Suovanen kuulosti itseään vanhemmalta debyytillä. Trukki on aika lailla bändilevyn oloinen, vaikka en tunne bändin dynamiikkaa. Myöhempi Limppari-tuotanto tuntuu enemmän Suovasen visiolta, jota muu porukka toteuttaa. Suovanen alkaa koukata rockmuusiikista kauaskin, mutta se tulee vastaan jatkossa.

Suovanen sanoi jossain haastattelussa äskettäin, että levyhän kuulostaa nuoren vimmaisen miehen tekemältä, ja hyvä niin. Myös minä sanon hyvä niin.

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000)

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

Soraääniä

Kaikilla varmaan on ollut Tom Waits -vaihde. Minulla se oli 2000-luvun alussa. Oli levyjäkin ja tyhmyyttäni vei ne divariin.

De ja vu. Olenkohan kirjoittanut ennenkin?

Joku kyllästyminen Waitsiin silloin tuli, vaikka hyvää kolinaa ja murinaa tuo on tehnyt. Ja tekee edelleen. Waits oli juuri David Lettermanin vieraana ja esitti uuden kappaleen.

Ensin naurattaa. Esitys on melkein kuin parodiaa Waitsista, mutta on se kumma, kun lopussa ei enää naurata yhtään. Huomaan kuunnelleeni sanat, huomaan kuuntelevani kappaletta keskittyneesti, otan siitä jokaisen äänen ja jokainen ääni vaikuttaa.

On se seppä.

Masa vaan

Nimi Matti Järvinen ei sanonut vielä pari päivää sitten mitään, vaikka jonkin verran olen tietoinen suomalaisesta 1970-luvun progeskenestä. Tarkalleen ottaen Järvinen taisi liikkua vain progen liepeillä, mutta Kasevan lisäksi miehen musiikissa oli Tabula Rasaa.

Sameassa vedessä -kappale tuli vastaan irkkikanavalla ja siitä nousi jopa keskustelu. Parikin tyyppiä tiesi tämän mainion artistin ja hänen ainoan levynsä. Siitä pitäen olen lukenut taustoja. Matin levyä nimeltä Matin levy pidetään klassikkona ja Sameassa vedessä on saanut jonkin verran radiosoittoa. En vain ole osunut kanavalle. Järvinen lopetti musahommat tyystin tähän levyyn, mutta senkin internet opetti, mitä miehelle kuuluu nyt. Hyvää.

Kuuntelin levynkin ja ihan hauskalta kuulostaa. Tämä levyn viimeinen kappale taas oli ihan huippukamaa heti ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Ihmetyttää se, että Suomessakin kuitenkin voi tehdä näin salaa näin kovaa kamaa.