The Holy Wartissa 1.12.2018

Ei sitä Ähtäriä olisi edes tarvinnut soittaa. Se on hieno piisi ja ainakin minulle varmaan loppuun saakka The Holyn tärkein kappale, mutta ei kukaan varmasti halua sitä pakosta kuulla eikä sitä tarvitse siksi pakosta soittaa.

Ähtärin The Holy soitti encoren toisena piisinä ja kaiken lopetukseksi, kun ensimmäinen lisäesitys Ramses the Evil Brother oli jo päätynyt julmaan meteliin. Se olisi mennyt kyllä ähtäristä, korostanut kertomusta bändin uskomattomasta tarinasta.

Keikan aikana ehdin miettiä kaikenlaista outoa, jota kaiken jo sanoneena hakee. Mietin sitä, kuinka Ähtärin hallittu mekkala on kasvanut suorastaan arkkitehtonisen harkittuun ja tarkkaan muotoon niin, että jo The Holyn debyyttilevy tuntuu erään tarinan lopulta. Jännittää tietää, mihin The Holy menee seuraavaksi. Mutta Ramseksen aikana bändi sitten hakkasi, pauhasi ja riehui niin kuin nuori rokkibändi vain voi.

Seinäjoella bändi soitti jotain uutta, jossa solisti-piisintekijän kitara loi The Durutti Columnin mietiskelykitarointia muistuttavia ääniä. Olin hyvin innoissani, sillä The Durutti Column on maagista musiikkia. Ja Eetu Henrik Iivarin kitaraan yhtyi sähköviulu, joka toi keikkaan muutenkin kivaa väriä. Pääosassa oli luonnollisesti uusi levy Daughter, sen julkaisukiertueellahan bändi on. Levyllä piisien järjestys on ilmeinen, keikalla toinen ja silti ilmeinen.

The Holy jyrää livenä päälle. Kannattaa kokeilla miltä se tuntuu. Muutenhan olen sanonut jo kaiken.

Hyvä keikka, poiskin pääsi jo 23.25

Pitkästä aikaa olin Rytmikorjaamolla kuuntelemassa jonkinmoista crossover-suosikkia, eli Vestaa. Mikä siis tarkoitti sitä, että paikalla oli yleisöä ja erilaista yleisöä kuin yleensä kummallisten jumitusbändien keikoilla.

Vestan keikka oli hyvä. Peräkkäin esitetty piisikolmikko Kevät, Ota varovasti, Vielä1 on perusta, jolle kelpaa rakentaa. Vesta heitti myös muutamat oikein mainiot välispiikit, sellaiset oikeasti sympaattiset tarinatuokiot. Seuraavalle kiertueelle piisien valeloppuja sietää karsia.

Hajoaako bändi, kun kiertue loppuu? Rumpali Mikko Virta oli illan tähti, oli kiehtova huomioida hänen työtään varsinkin Kevät-kappaleessa ja sitten ilman Vestaa bändin heittämän oman huipennuksen dynamona. Bändi rokkaa!

Ilmiselvää lahjakkuutta (nyt siis kyseessä taas Vesta) on vaan niin jotenkin hienoa seurata. Elämän suuria kysymyksiä herää, kun joku saa ja jollekin annetaan niitä lahjoja kauhalla.

Ja ai niin! Keikalta pääsi pois jo n. 23.25!

The Holy: Daughter

Minulla ei ole tytärtä. Onneksi minulla on Daughter, The Holyn debyyttilevy. Se on seuraavaksi paras asia. Kiitos Eetu Henrik, kiitos Pyry, kiitos Laura, kiitos Eero, kiitos Mikko ja muut asianosaiset. Kiitos erityisesti sille, joka aikanaan älysi nimetä yhden ensimmäisistä kappaleista Ähtäriksi. Siitä on kauan ja se oli eilen.

Daughterin kanssa herää kysymys:

Tältäkö tuntuu, kun on pakahtua ylpeydestä? Vai onko esiteltävä uusi tunne, innon ja ylpeyden sekoitus, inpeys tai ylto? Olen julistanut The Holyn lahjakkuutta, toivonut, uskonut, odottanut, epäillyt, kärsinyt, pettynyt, yllättynyt, riemastunut... kokenut sen kosmisen yksinäisyyden, kun keikalla olen tavoittanut hetken onnentunteesta ja tajunnut, että kukaan maailmassa ei voi kokea samalla tavalla. Ja taas julistanut The Holyn evankeliumia, koska kuka tahansa voi kokea onnen The Holyn keikalla omalla tavallaan.

Olen sotkeutunut miettimään, pitäisikö The Holyn tehdä hitti. Olen sotkeutunut miettimään, tekeekö bändi oikeita asioita tullakseen maailman suurimmaksi yhtyeeksi. Sotkeutunut, koska pidän bändiä jo maailman parhaana. Sotkeutunut epäolennaisuuksiin.

Olen pelännyt hetkeä, jolloin havaitsisin bändin odotuksilla ladatun ensilevyn flopiksi.
Kuinka typerää itsensä raastamista. Olisinpa vain uskonut ja luottanut. Nyt The Holy heittää kasvoilleni kylmää vettä: snap out of it! Nyt olo on kuin vanhemmilla kevätjuhlassa (ehkä, en voi olla varma): ei aina muista arjessa kun läheltä seuraa, kuinka ihana se loppujen lopuksi on.

Daughter-levyssä parasta on, että se on levy. Irtopiisien aikana on välillä vaikea muistaa, miten riemastuttava asia on levykokonaisuus. The Holylla on riittävät taidot tehdä hieno albumi. Onneksi sillä on ollut myös sanottavaa.

Levyn avaa Land Before Time, joka on kuin Wouldn't It Be Nice Beach Boysin Pet Soundsilla: omana itsenään hyvä kappale, levyn avaajana jotain paljon suurempaa. Vaikka The Holy sopii automatkoille lakeuksien halki, on Land Before Time ylinopeutta kiitävä juna, jonka kyytiin on ehtinyt hypätä vasta kun se on jo lähtenyt asemalta: pulssi ei tasaannu koskaan, vauhti pyörryttää, kaikki havainnot vyöryvät ylitse, sekoittuvat ja kietoutuvat oudoksi kudelmaksi, jota ihmettelee, ei halua sohia rikki. Miten näin voi uudistua kappale, joka singlenä tuntui jotenkin irralliselta?

Jyrähtävän avauksen jälkeen The Holy syöksyy toiseen tavaramerkkiinsä: syvään tunteeseen. Triumph of Lovelta löytyy säe, joka on antanut levyllekin nimen. Levyn avauskappaleen vauhti on pudonnut, mutta nyt jokainen isku osuu raipan lailla. Ja The Holy on bändi, jonka solisti uskaltaa laulaa. Se ei ole Suomessa itsestään selvää.

Kahdella kappaleella, yhdeksässä minuutissa The Holy on lyönyt kortit pöytään: tämä bändi me olemme nyt. Minun on turha enää käydä läpi albumia kappale kappaleelta. On turha enää nostaa esiin niitä stadionrockin suuruuksia, joihin The Holya on verrattu. On turha esittää kysymyksiä hittikappaleesta. On aika kuunnella ja ihailla mestariteosta. Tämän he tahtoivat sanoa, tämän he osasivat sanoa, tämän he meille antoivat. Se riittää. Ei ole väliä, mitä The Holy teki ennen tai mitä se tekee seuraavaksi.

Tai on sillä: tärkeintä on liike. Parasta on jahti. Ilman matkaa ei ole päämäärää. Olemme vain pysähtyneet keitaalle. Matka jatkuu. Mikä matka se onkaan!

Pet Shop Boys Vaasassa 4.8.2018

(Vaan olinko siellä, kun en ottanut yhtään kuvaa???!!???!!?)

Yli 30 vuoden Pet Shop Boys -faneiluni merkkipaalu koettiin Vaasassa 4.8., kun bändi esiintyi Wasa Open Air -tapahtumassa paikallisella jalkapallostadionilla. Panokset olivat kovat: näin Pet Shop Boysin ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa.

Lopputulos oli, että esiintymisessä oli paljon ihailtavaa ja se onnistui. Toisaalta se ei mennyt sillä tavalla tunteisiin kuin vähän uumoilin. Siksi hommasta jäi vähän kaksijakoiset fiilikset. Eniten kiusasi se, että yleisöä oli vähän ja osa siitä, vanhemmat ihmiset, käyttäytyivät huonosti.

Esitys Vaasassa noudatti käsittääkseni lähes kokonaan Helsingin jäähallissa pari päivää aiemmin nähtyä. Pet Shop Boys keskittyi bilehitteihinsä. Mestarilliselta Behaviourilta ei soinut yksikään kappale, eivät edes hitit So Hard ja Being Boring. Veryltä soi vain hölmö Go West, jonka esittämisen toki ymmärrän. Sovitus oli hiukan hölkkäävä.

Vanhaa materiaalia tuli hyvin valikoidusti. Aivan alussa soi esimerkiksi Opportunities, mikä ei kertonut paljoakaan siitä, mitä valinnat jatkossa olivat. It's A Sinin bändi heitti läpi paisuttelevana, mutta hiukan läpijuoksemisen puolelle menneenä versiona. Always On My Mind päätti keikan myös hiukan rutiininomaisesti. Luulenkin, että monelle keikan huippukohdaksi jäi encoressa niin ikään soinut Domino Dancing, jonka kertosäkeen lauloi yleisö.

Mutta olihan siellä paljon hyvää. Visuaalit. Love Is A Bourgeois Construct toimi, samoin The Sodom and Gomorrah Show ja jopa New York City Boy. Kompakti, mutta toimiva taustabändi oli tarpeellinen ja osallistui. Piiseistä kaikkein eniten minua taisi ilahduttaa Left To My Own Devices, joka jotenkin kiteyttää paljon Pet Shop Boysin olemuksesta. Vaikka se ei ollut mikään bilejuntta, niin kappaleen hyväntuulinen ilkikurisuus kyllä sopi muun setin lomaan.

Kaikkein eniten kuitenkin ihailin koko jutun sovittamista. Arvaan, että taikuri Chris Lowe on vastuussa siitä, että kappaleiden väliset siirtymät ovat niin nerokkaita. Oli todella hauska bongata seuraavia piisejä vaikka millaisista pikkuvinkeistä. Kappaleet vaihtuivat toisiin loogisilla, ilahduttavilla ja yllättävillä tavoilla. Sovitukset olivat enimmäkseen toimivia.

Chris Lowe olisi toki periaatteessa voinut hoitaa hommansa Lontoosta, joten esiintyminen oli Neil Tennantin vastuulla. Tennant oli rento, jopa niin hyväntuulinen, että se on melko paljon ristiriidassa alkuaikojen Pet Shop Boysin idean kanssa. Aivan täysillä Tennantin karisma ei taida tulla esille lähinnä juhlimiseen tarkoitetussa esityksessä. Tietenkin oli turha odottaa Pet Shop Boysilta konserttisaliesitystä jollain napapiirillä sijaitsevalla jalkapallokentällä, mutta kyllä vähän tuli karkin keskellä ikävä ruisleipääkin: vaikka nyt mitä sieltä pohdiskelevammalta Behaviourilta.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen siihen mitä sain, mutta osa PSB-nälästä jäi tyydytettyä. Silti: kun Tennant esitteli ennen encorea bändinsä ja lopulta itsensä ja sanoi "and we are the Pet Shop Boys", niin kyllä minä siinä ajattelin, että niinpä te todellakin olette ja siinä edessäni.

Same, same, but different - Provinssi 2018

Vestan kanssa samassa maailmankaikkeudessa on hyvä olla.

Tämän vuoden Provinssin hauskin kuulemani line kuului "same, same, but different". Tommi Mäkiselle sopiva lause sopisi kyllä tämän vuoden huimaan Provinssiin. Se oli kivoin Provinssi ikinä. Olisipa mukava olla paikalla, kun 90. Provinssi soi.

Paras sitaatti: Lähtiessäni joku teinipoika tilitti kadun varrella "mä olen hoppari. Sitä ei ole pesty pois edes Teuvalla." Siitäkin tuli hyvä mieli. Ei saa antaa edes Teuvan lannistaa!

Muuten tein sellaisen havainnon, että Toronto Maple Leafsin gearia oli tuhottomasti liikkeellä. Missään, koskaan, ei ole ollut ennen.

TL;DR niille, jotka eivät jaksa: Pimeys oli paras, Vesta on vanhalta mieheltä jalat alta vievä nero ja Mara Balls jyrää, Jooseen voi luottaa.

Torstai:

Kevään ajan mietin paljon Ruusujen kappaletta Glitchit, itse bändiäkin jonkun verran. Glitcheissä Ringa Manner laulaa "voi Luoja kuinka kaunis sä olit". Jos niin laulaisi Jamppa Tuominen tai Kake Randelin, niin eihän se olisi mitään. Mutta kun noita sanoja käyttää nainen, niin kaikki muuttuu. Kappaleessa on myös toinen kova line: "pitääkö aina olla ees onnellinen", joka on sukua Absoluuttisen Nollapisteen noin 25 vuotta (!) vanhalle huomiolle "miksi meillä on niin harvoin vaikeaa", paitsi esitettynä suoraviivaisemmin ja puuskahduksena. Ruusut on superbändi, eli muissa merkeissä uransa tehneiden muusikoiden yhteisprojekti. Sillä on myös superbändin ongelma. Voiko se olla kenenkään suosikkibändi numero 1? Voiko kukaan luottaa siihen, että Ruusuille Ruusut on ykkönen, ja fani investoi siihen yhtä paljon kuin bändi? Paljon on lunastettavaa.

Ruusujen jäsenistöä on pyörinyt Seinäjoella ja bändi oli Provinssissa vähän niin kuin kotikentällä. Keikka oli ihan ok, mutta ei sellainen teltanheiluttaja kuin talvella toivoin. Ainakin omalla paikallani keskellä äänet olivat sekamelskaa, laulusta ei saanut selvää ja Ringa Manner on kuitenkin Ruusujen ehdottomia valtteja. Viimeisenä kuultu hitti Glitchit kyllä pomputti yllättävän vähäistä kansaa, mutta sekava ja lievästi pettynyt maku vedosta jäi. Ei Ruusut tee mitään mullistavaa, jäsenistä Miikka Koivisto teki jo Hisserissä samaa.

Karina on myös hypebändi, mutta ei superbändi. Luulin, etten ole edes kuullut yhtyettä, mutta olinpas kappaleen verran. Oli piristävää kuunnella hissuttelua. Selkeitä ääniä, rauhallista tempoa, mietittyjä juttuja. Sopivasti osaamista ja kömpelöitä välispiikkejä. Ja paras lopetus aikoihin: "meillä olisi vielä yksi kappale, mutta meillä ei kai ole aikaa" ja kaihoisa katse. Karina soitti kaatosateessa ja keräsi vähän yleisöä, mutta vangitsi varmaan useimmat paikalle vaivautuneet. Eka Provinssi-ilta loppui osaltani jo yhdeksän jälkeen, mutta sain lähteä tyytyväisenä pois.

Perjantai:

Ehdin Litku Klemettiin, kun eka piisi oli varmaan jo soinut. Keikka oli hyvä! Vielä parempi kuin viime vuonna. Litku on entistä enemmän Litku lavalla ja bändi soittaa hyvin. Sitä paitsi se jätti esittämättä ilmiselvyyksiä ja varmaan vielä kenenkään harmistumatta. Vikan piisin kitarasoolo oli huima! Vahva suositus.

Joose Keskitalon keikka amfiteatterissa oli musiikillisesti moitteeton. Trionsa on vireessä ja musiikki mahdottoman hyvää. Keikkapaikka vaan on ihan tyhmä, kun väki ramppaa lavan edestä hakemaan juomia ja hölöttää istumakatsomossa omiaan. Luulen, että Keskitaloon keskittyneen puolifanaattisen yleisönosan piti tehdä vähän töitä sen eteen, että kokemuksesta saattoi nauttia.

Mielläni olisi kuunnellut myös Maija Vilkkumaan keikan, sillä en ole Maijaa koskaan nähnyt livenä. Se ei kuitenkaan käynyt, koska teltta oli täynnä ja yleisön sisäänottoa rajoitettiin. Kun Disco Ensemble vielä lopetti samaan aikaan, sen yleisöstä iso osa pakkautui norkoilemaan teltan edustalle. Sen verran jäin paikalle, että kuuntelin Satumaa-tango-yhteislaulua. Ihme paikkaan Vilkkumaa oli pantu. Mutta kun väkeä käy, niin tätä ongelmaa sitten tulee.

Kävin katsomassa, että isommalla lavalla oli samoihin aikoihin tungosta Pyhimyksen aikaan. Pyhimyksen suosion olen tiennyt, mutta sen kokoluokkaa en ole ymmärtänyt. Sitä paitsi kyllä artisti tuntuu yleisönsä ansaitsevan. "Elämä on kolme tonnia, sä oot vesieste." Kornia vai neroa?

Pääalavalla vähän aikaa tsekkailin The Offspringiä. Lapsuuden nostalgiaa minulle, mutta tuntuipa nuori väkikin osaavan Come Out and Playt ja Self Esteemit. Huvituksen ja säälinsekaista oli suhtautumiseni.

Maijan jälkeen samassa teltassa esiintyi jokin nimeltään Cledos. Yleisö oli niin fanaattista ennen keikkaa, että piti katsoa mistä ihmeestä on kyse. Pomppuräpistä. Ei mulle, mutta avartuipa katse taas vähän.

Ja sitten kello 1.00. Pimeys laskeutui Provinssiin. Sanat loppuvat, kun yritän kertoa miten kovassa vedossa Pimeys on bändinä. Vaikka supertiukan esikoisen jälkeen levyt ovat valuneet hieman liikaa radiosoittokamaa kohti, niin kyllä ne vaan livenä yleisöä hypittävät, laulattavat ja ennen kaikkea inspiroivat bändiä. Ei festivaaleilla oleta näkevänsä soittamisen juhlaa, mutta kyllä nyt näki. Sitä paitsi ne kappaleet olivat all killer, no filler -osastoa. Ihan totta! Kaiken päälle yhtye soitti Kunnian, joka mielestäni on heidän paras kappaleensa, mutta ei kuulu normaaliin keikkarotaatioon. Jo yksistään tämä keikka oli koko festivaalin järjestämiseen kuluneiden rasitusten arvoinen.

Lauantai:

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? teki vaikutuksen ainakin kahteen keikan nähneeseen ihmiseen, ja olihan bändi hyvä. Välispiikitkin nousivat loppua kohden tasolle Studio Julmahuvi. Mutta toisaalta mieleeni tuli koko ajan kerettiläinen ajatus: bändi kuulosti Bitch Alerilta, jolle taas kaikki nauroivat ivallisesti.

Mara Ballsin nelihenkinen trio soitti sitten juurevaa jytää, hämyilyä, jotain hyvin perinteistä. Mara Balls itse hymyili koko ajan ja nousi festivaalin kitarajumalien ykköseksi. Vakuuttavaa menoa.

Mara Ballsin vedon jälkeen homma meni Vestan odottamiseksi. Tein myös samalla musiikillista isänmurhaa, sillä Vestan kanssa samaan aikaan esiintyi Yari. Tämä oli kaikkien aikojen ehdottomasti hankalin päällekkäisyys, tai toisaalta helpoin. Ei Vestaa voinut missata. Ja hyvä kun en lähtenyt ruokkimaan sisäistä rokkihistorioitsijaani. Vestan esityksen aikana mieleen tuli pakosta syvä filosofinen kysymys: miksi tässä universumissa lahjat jakautuvat niin epätasaisesti? Vesta tekee kaiken niin helponoloisesti ja hänen karismaton karismaattisuutensa on ällistyttävää. Yleisön teinityttöosasto lauloi kappaleet ulkoa ja voinpa vanhana setänä olla tyytyväinen heidän idolivalintaansa. On hienoa olla samassa maailmassa Vestan kanssa.

Amfiteatterissa esiintyi vielä M. Tässäkin kohtaa elin valintojen maailmassa, sillä M soitti Kynsien kanssa päällekkäin. M oli hyvä, mutta yleisö ramppasi, väheni ja osa oli epäkiinnostunut. M lauloi levyä nasaalimmin, mikä välillä ihmetytti. Ihan hyvin se meni, mutta useinhan ihan hyvä alkaa ärsyttää. Muutamien hetkien ajan M oli vangitseva.

Ehdin vielä katsomaan Kynsien vedon loppua. Bileethän siellä oli menossa. Bändi piti hauskaa keskenään ja yleisön kanssa. Jäi hyvä fiilis kaikesta. Kiitos 28.-30.6.2018!

Litku Klemetin välispiikit viis kautta viis.

Maran maski.

Pimeys, vanha ystävä.

Horte, Death Hawks ja Kairon; IRSE! Rytmikorjaamolla 18.3.2018

Svart Recordsin nimikkofestivaalin avasi Horte, illan esiintyjistä se, jota en ollut aiemmin kuullut. Tarkistin ennen keikkaa pari Youtube-videota, jotka olivat hyviä.

Rytmikorjaamolla bändi ei vakuuttanut. Jos suoraan sanotaan, niin välillä tuli yläasterock mieleen, vaikka yläasterockissa en ole koskaan ollut. Homma tuntui jotenkin hajanaiselta, ja se on paha, kun pyrkimys on luoda vahvaa tunnelmaa.

Mutta kuten tulemme tässä postauksessa huomaamaan, kaikki haparoivat. Ja oli keikalla hetkensä. Rekan peruutusääntä muistuttava efekti oli ratkihauska. Yleisön lähes täydellinen puuttuminen ei bändiä tietenkään auttanut.

Death Hawks antoi juuri sitä, mitä edellisen kerran jäljiltä nyt osasin odottaa. Teemu Markkulan upeaa, helppoa kitaraa. Rytmiryhmän jäntevää groovea. Kosketinsoittajan upeat fonipalat. Parhaimmillaan upean vahvan autiomaatunnelman.

Toisaalta kokonaan kiinnostavaa settiä bändi ei taaskaan saanut soitettua. Pari kappaletta oli  kummallisen löysiä ja muodottomia. Toisaalta pieni epätäydellisyys pitää mielenkiintoa yllä. Haluan ehdottomasti kuulla vielä Death Hawksilta täydellisen keikan.

Kairon; IRSE! se vaan parantaa juoksuaan. Kauan sitten näin bändin, joka vasta hapuili kohti sitä tiukkuutta, jota se nyt esittää yleisölle.

Matka on ollut hämmästyttävä. Moitin aikoinaan bändiä siitä, että sillä ei ole kappaleita. No nyt on niitäkin, mutta ennen kaikkea upeaa yhteissoittoa, karua mutta kaunista meininkiä. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Ja tausta-animaatioille kerrankin peukku ylös, huomasin katsovani niitä välillä keskittyneesti.

Vielä yksi huomio: bändit, esiintykää. Ottakaa mallia läheltä, Malamujérilta!

Vuosi 2017 eli mitä meillä oli ennen Vestaa (meillä oli vähän Vestaa)?

Kuunnelluimmat piisit 2017:

https://open.spotify.com/user/hannes_ko/playlist/6m2dXiX7I4PvUXvVA1KkgB

1 Blood Command — Cult Drugs

Come over, let's play. Oi, kyllä!

Cult Drugs oli aivan ylivoimaisesti vuoden kuunnelluin piisi ja lähellä myös vuoden parasta kappaletta. Mitenköhän tällaista norjalaista punkahtavaa kevytmetallia tuli eteeni? Bändi on vähän kuin The Sounds, mutta hyvä. Jos tarvitsen avokonttorissa keskittymisrauhaa, soitan Cult Drugsia. Energialataus on valtaisa. 

2 Dxxxa D — Ma-Ti-Ke-To-Pe-La-Su

Tätä kappaletta kaltaisistani vanhoista ihmisistä varmasti suurin osa paheksuu. Tässähän palvotaan huumeita! Oikeasti tämä on suomalaista huumori(?)räppiä, paitsi että retrofuturistisella discofunktaustalla ilman räppiä. Toimii, on hauska ja video lisää hauskuutta.

3 Rotor — Avattu hauta
Tämän vuoden aikana pitää keksiä joku muistisääntö, että erottaa Rotorin ja Hänin. Joka tapauksessa hyvää rokkimeininkiä.

4 Salaliitto — Harmaa
Salaliitto on nykyaikaista suomirokkia. Välillä sanoitukset kompuroivat, mutta maaliin tullaan silti. Jotain kiehtovaa Salaliitossa on. 
 
5 M — Kaarina
Kaarina oli ensikosketus M:ään, jonka levy sittemmin oli vuoden odotetuin ja hyvä. Kaarina on suomalaista elektrokansanlaulua lapsen hukuttamisesta ja olihan tämän ensikuuntelut hyvin hämmentäviä kokemuksia.
 
6 Köysistö Et Cetera — Kivat päivät
Yksi kymmenistä tämän ajan puolirokubändeistä. Jostain syystä pidän niistä kaikista. 

7 Lasten Hautausmaa — Mirah
Lasten Hautausmaa osaa rakentaa vahvoja tunnelmia. Tässä kappaleessa otetaan kantaa juutalaisvainoihin(!).

8 Wojciech — Olipa kerran kevät
Jo melkein liian nättiä. Kansainvälisen tason nättiä.
 
9 Pariisin Kevät — Pilvissä
PK:ltä vaan löytyy näitä julkaisuhetkellä ohisektoriin menneitä kappaleita, joita on kiva löytää.

10 Jonathan Johansson — En hand i himlen    
Joku sata vuotta vanha ruotsalainen piisi, joka svengaa kuin juna, ei höyryveturi mutta ei pendolinokaan.

11 Teksti-TV 666 — Tuhatvuotinen harharetki
Tuskin poistuu koskaan soittolistalta. 

12 Calvin Harris — Feels 
Katy Perryn kiehnäämisen takia yksi oikea hittikin mukana. Hieno kappale. 

Kuunnelluimmat artistit:

1 M

Kuuntelin ihan liian vähän levyjä, mutta M:n debyyttiä kyllä paljon.

2 Iisa 

Hienojen livekokemusten innoittamana myös äänitetty tuotanto kului.
 
3 Puk 
Murhalaulut on nousemassa kaikkien aikojen suosikkilevykseni.

4 Teksti-TV 666
5 Leevi and the Leavings
6 Mew 
7 Blood Command
8 Salaliitto
9 Femme En Fourrure
Miten näin tyylikäs artisti on voinut operoida Suomessa jo vuosikausia huomaamattani?
10 Litku Klemetti 
Litkun scrobblet jakaantuivat monelle nimelle.
11 Hän
12 Rotor
13 Mitä helvettiä nyt taas
14 Vesta   
Ensi vuoden lähes varmasti kuunnelluin.
17 Itä-Hollola installaatio
Tämäkin nimi mieleen.

Vuonna 2017 olisi pitänyt kuunnella enemmän levyjä, mutta ei muka joutanut. Irtopiisien perusteella musiikkivuosi oli kova, kuten musavuodet tapaavat olla. Vuotta 2018 kohtaan odotukset ovat jopa järisyttävät. Vestan levystä ei voi odottaa kuin hengen salpaavaa klassikkoa. Muutenkin suomalainen musiikkimaailma on hyvässä vireessä, mielenkiintoista musiikkia tulee niin paljon, että kaikkeen ei millään ehdi paneutua. Ikävää on se, että musiikki ei tunnu nuorisokulttuurissa olevan enää kova juttu.