Niin ihmeellinen maailma on, että näin Rebekka Holin toisen kerran parin kuukauden sisään. Hän esiintyi Kalevan Navetassa samaan aikaan kun Saimaa viihdytti oletettavasti suurempaa seinäjokelaisyleisöä Rytmikorjaamolla. Holi ja häntä lämpännyt Figaro keräsivät keikalle vain kourallisen yleisöä. Sääli. En tiedä olisiko saimaattomuus auttanut.
Olen aiemmin nähnyt samassa keikkapaikassa vain Iisan korona-aikaan. Paikka on soundeiltaan kolkko ainakin silloin, kun yleisöä on niukasti. Mutta kuten samalla keikalla ollut kollega sanoi, siihen tottui.
Piisilista oli muistaaksen sama kuin Kyröfestissä, vähän eri järjestys. Vakikitaristi oli estynyt. Paikkaaja veti pari aika hauskaa revitystä ja hänellä näytti olevan basistin kanssa kivaa. Basisti ja rumpali taas olivat hyvää pataa erityisesti tulvasta kertovan kappaleen mimiikka-osuuden aikana. Kiva katso yhtyettä, jolla on hauskaa.
Holin lavaspiikit alkavat olla jo instituutio.
Mutta se musiikki: se toimii. On hienoa olla keikalla, jossa aidosti voi suurella luottamuksella odottaa uusia kappaleita, eikä vanhoja iskusävelmiä tule edes ikävä (vaikka niitä toki olisi hauska kuulla). Keikka ei mene odotellessa seuraavaa piisi. Voi vain olla ja kuunnella. Rebekka Holin kanssa ihminen on suuren lahjakkuuden äärellä.
