Kuution kummin sivu

Nyt mun täytyy ihmetellä.

Rubik-fiksaatiossani olen siirtynyt kolmanteen piisiin. City and the Streets herätti tarkastamaan orkan. Jesus/Hypnotistiin ihastuin päätä pahkaa, kuten tapana on kovin monesti. Kummatkin aiheuttavat syvää diggailua edelleen. Jälkimmäisen kohdalla katse tahtoo pakosta siirtyä horisonttiin: jotenkin se lupaa hyviä juttuja tapahtuvaksi.

A Hard Try sitten. Sen kuulin ensi kertaa silloin syksyllä, kun levyn hankin. Mutta nyt kun sitä tehosoitossa pyöritän, niin jotenkin se vaikuttaa aivoissa näin: se iskee sinne, missä pitäisi olla muistoja, mutta se tuo esiin asioita, joista ei ole muistoja. Ihme fiilis, kun muistelee ihan olematonta, ei tiedä edes mitä, mutta on vahvoja kokemuksen tunteita.

Ja kun sitä on oltu tuttuja vielä niin vähän aikaakin. Ei se ole elämäni soundtrackilla. Sitä vaan on istuttava ja ihmeteltävä, että kaikkea se, musiikki, aiheuttaa.

Vähän se on mystistä. Selittäkää tää nyt, hei.

Levyllä on huonokin piisi. Hinges.

Ce tawallinen tarina

Ei tässä mitään poikkeuksellista ole. Taas tuli mentyä hölmöön kampanjaan: Tuhlaa enemmän, muka säästät!

Piti poimia kolme levyä, niin ne saisi hintaan á 6.66 euroa. Karkkiautomaatin takia lankesin. Bändin koko tuotanto olisi muutoin kustantanut 20+ euroa, ei paha sekään, nyt siihen hintaan enempi, hyvä kauppa. Otin myös Jaakko Tepon parhaat, jotta voin kuunnella Jaakko Teppoa aina kun haluan. Voinen sanoa, että loppujen lopuksi harvoin.

Mutta sitten piti ottaa kolmaskin, jotta saattoi kotiuttaa tuon Karkkis-kokoelman. Ja nyt minulla on uusi suosikkibändi.

Lukuunottamatta Pekka Pohjolan hypnoottista Jokamiestä, en ole mitään levyä kuunnellut yhtä monta kertaa putkeen kuin Magenta Skycoden IIIII-levyä. Jo heti ekalla kierroksella avausraidan Hands Burnin ja lopetuksen This Empty Crow:n luokittelin viidellä tähdellä. Go Outside Again ja Luvher Oh Hater ovat jo saaneet neljä ja kasvavat viittä kohti. Loput on koristeltu kolmella tähdellä.

Joo, joo, joo. Olin kuullut kehut. Mutta kun en ihan uskonut! Odotin paljon, odotin myös pettyväni.

Levy ja bändihän ovat aivan valmiita. Klisee on sanoa, että ei kuulosta suomalaiselta, mutta kun ei. Siis esimerkiksi Rubik kuulostaa, jos tietää. Mutta tästä ei tietäisi. 

Vaan nyt menen kuuntelemaan lisää.

Karkkia mulle

Tulee tässä muisteltua sitä nuoruutta, jota oikeastaan ei koskaan ollutkaan.

Mutta Räkärodeo oli. Miettinen oli hauska, soitti Oral Groovea, Social Distortionia ja tutustutti teinin myös Absoluuttiseen Nollapisteeseen. (Ellen nyt ole aivan väärässä. Kyllä, kyllä se 'rodeosta tarttui se Koira haistaa pelon c-kasetille.)

Mutta Miettinen soitti myös Karkkiautomaattia. Niin oot kaveria! ja Pliis Denise ainakin kuuluivat Lappajärvelle asti. Jotenkin sitä silloin luuli, että edessä on samanlaisia kokemuksia, kuin mistä Jansku lauloi. Ei ainakaan vielä näin ole käynyt, mutta se on toinen juttu se.

Liekkikin on hieno, mutta ihan toista maata on tämä bändin henkinen pikkuveli.

Karkkiautomaatista tulee aina mieleen muutama asia: tennarit, ehdottomasti. Skeittaus, jostain syystä. Ja vaihto-oppilaat. Tulee myös Apulanta ja Tehosekoitin. Kaksi kolmesta osasi lopettaa huipulla.

Kyllä me kaivataan

Syd Barrett on ajankohtainen, koska kuoli ja koska Pink Floydin Piper at the Gates of Dawnia on puunattu ja tuunattu ja se esitellään nuorelle polvelle.

Kai minäkin olen nuorta polvea? Vielä? Edes vähän aikaa...

Mutta se henkilökohtaisesta kriisistä ja tarkennetaan lisäksi, että nyt en kuuntelekaan Floydia, vaan tällaista Syd-kokoelmaa, Wouldn't You Miss Me:tä. Ensinnäkin suosittelen, koska tämä on jännää musaa. Ja erityisesti siksi, että tämä avaa silmiä. On se ollut vaikuttava mies. Täältä löytyy Gigolo Aunts -bändin nimen juuret. Täältä löytyy länsimäisen psykedeelisen popin juuret.

Edelläkävijöihin tutustuttaessa jälkijättöisesti tuppaa käymään niin, että monien perässä tulleiden kruunun kirkkaus himmenee. Lou Reedia olen pitänyt aivan poikkeuksellisena uudistajana, ja pidän edelleen, mutta Transformer ei kuulosta ollenkaan niin ihmeelliseltä nyt. Kuulostaa edelleen loistavalta, mutta ei ihmeelliseltä.

Syd Barrett already did it.

Aivan kuin koko länsimaisen tieteen sanotaan olevan reunamerkintöjä Aristoteleen tuotoksiin, niin koko länsimainen populaarimusiikki on pastissia Bob Dylanista ja Syd Barrettista.

I'm a poet don't you know it? (Bob Dylan Blues.)

Esimerkiksi Badly Drawn Boy on velkaa kaiken Sydille.

Nero, oot tyhymä!

Hei, Wayne Coyne.

Kuuntelen juuri tekemääsi kappaletta Yoshimi Battles the Pink Robots, Pt. 1.

Voi kun se on hieno piisi! Juuri sellainen, jota koko maailma voisi käsi kädessä laulaa maailmanlopun alla, ja olisi fiilis, että hyvähän tästä kaikesta tuli. Juuri sellainen piisi, jonka kuuleminen liikuttaa sisintä joka kerta. Piisi, joka kestää isältä pojalle. Koko kansan rakastama sävelmä, jossa on ainesta kestämään aikaa kuin Mozartin ja Bachin upeimmat hetket.

Mutta kun siinä pitää laulaa jostain robottikunfusta.

Ja indie-uskottavuuden nimissä se pitää esittää kilkuttimien ja kolkuttimien kanssa ja laulaa vähän sinne päin.


Minä en mahda sille mitään, että aina näitä kuulessa sisälläni herää kyyninen rahantekijä. No, ehkä vähän altruistia on siinä mukana. Pitäisi nämä jakaa kaikille. Ei ole oikein, että hieno kappale ei tuota iloa niin paljon, kuin se voisi.

Sama tunne kalvaa aina, kun Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi eksyy soittimeen. Lukiolaispojat tekivät sata ja yksi täydellistä sävelmää, mutta ne sovitettiin meille kummallisen musiikin ystäville. Pojat, voisitte olla rikkaita ja kuolemattomia. Ettepä vaan taida olla, ja se on sääli.

Vaikka Suljettu toisaalta tulee kestämään kuin Kalevala.

Ei me olla muodikkaita

Tehosekoittimen Valonkantaja on viiden tähden piisi.

Muistatteko ajan, kun Zen Café oli hyvä bändi? Sieltä löytyy Sika, Harri, laulu Virpistä ja ennen kaikkea Eipä tiennyt tyttö. Sen piisin kuuleminen armeija-aikana oli kuin outo valoilmiö kaiken sen Radio Nova -sonnan keskellä, jota tupakaverit kuuntelivat. (Täytyy kyllä sanoa, että se Päivi Lepistön Mä en kaipaa sua tjsp. on niin kökkö, että se on hyvä. Mutta silloin soi myös esimerkiksi Aika. Brrr.)

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Viimeisellä rannalla on sekin viiden tähden piisi. Sen luoma tunnelma on aina yhtä painava ja yllättävä. Vaikutti aikoinaan herkkään mieleen, vaikuttaa vieläkin.

Sub Urban Triben First Spring Day on yksi suomalaisen musiikin hienoimmista hetkistä.

69 Eyesilla on hienoja piisejä, The Chair, Brandon Lee ja Betty Blue ainakin.

Raptorin tyypit oli neroja. Suomalainen hiphop ei ole päässyt lähellekään hyvinkääläisten suorituksia. Joku Paleface onnistuu joskus, joitakin yksittäisiä hetkiä löytyy muiltakin. Leijonamieli asuu mutsinsa luona, mutta Raptori teki vielä parempia kappaleita parikymmentä.

Aknestikin Suomirokkia, ei sitä vaan voi vastustaa.

Jere et the Universen Jos ei ois lunta on aivan mahtava. Ja Oisin maksanut lippusi, samaten.

Myytin Diiva on hölömö, mutta hiano.

Näitä on niin paljon, niin paljon, tässä vain vähän alusta. Ja sitten aivan erikseen on ne bändit, joilla ei ola mainetta, hyvää tai huonoa, mutta upeita kappaleita.