Hei, Wayne Coyne.
Kuuntelen juuri tekemääsi kappaletta Yoshimi Battles the Pink Robots, Pt. 1.
Voi kun se on hieno piisi! Juuri sellainen, jota koko maailma voisi käsi kädessä laulaa maailmanlopun alla, ja olisi fiilis, että hyvähän tästä kaikesta tuli. Juuri sellainen piisi, jonka kuuleminen liikuttaa sisintä joka kerta. Piisi, joka kestää isältä pojalle. Koko kansan rakastama sävelmä, jossa on ainesta kestämään aikaa kuin Mozartin ja Bachin upeimmat hetket.
Mutta kun siinä pitää laulaa jostain robottikunfusta.
Ja indie-uskottavuuden nimissä se pitää esittää kilkuttimien ja kolkuttimien kanssa ja laulaa vähän sinne päin.
Minä en mahda sille mitään, että aina näitä kuulessa sisälläni herää kyyninen rahantekijä. No, ehkä vähän altruistia on siinä mukana. Pitäisi nämä jakaa kaikille. Ei ole oikein, että hieno kappale ei tuota iloa niin paljon, kuin se voisi.
Sama tunne kalvaa aina, kun Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi eksyy soittimeen. Lukiolaispojat tekivät sata ja yksi täydellistä sävelmää, mutta ne sovitettiin meille kummallisen musiikin ystäville. Pojat, voisitte olla rikkaita ja kuolemattomia. Ettepä vaan taida olla, ja se on sääli.
Vaikka Suljettu toisaalta tulee kestämään kuin Kalevala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti