Kävinpä tuossa välipäivien ratoksi Anttilassa. Levyjäkin siinä selailin, mutta pääasiassa olin katsomassa muurahaisia. Ihmemeininkiä.
Kävi niin, että taustanauhaksi oli valikoitunut Modern Talkingia. Se oli minusta hauskaa. Oli heti hyvin 80-lukulainen fiilis. Hassua on matkata ajassa yllättäin. Tenhoavaa poppiahan tuo on ja ajankuvana lyömätöntä.
Mutta kaikki karkki loppuu aikanaan, ja jos totta puhutaan, niin etoohan se, imelä namu, lopulta. Onneksi sen jälkeen tarjolla oli ruisleipää. Ne Luumäkiä! Koin aika valtaisan ahaa-elämyksen. Niin kuin ennenkin on maailman paras ramopunkpiisi. The Ramones muuten on varmaankin huonoin ramobändi.
Punkskenessä tosiaan The Ramonesiin olen kyllästynyt ja Sex Pistols on lopulta tylsä.
The Clash on maailman paras bändi (yksi niistä). Tykkään myös maataloussurffipunkista (Luonteri Surf), kaupunkilaisjunttipunkista (Pojat), ruohonpoltteluamerikkalaistyöläispunkista (Green Day), americanahuumoripunkista (Blink-182, Offspring), vanhan liiton jenkkivasemmistopunkista (Dead Kenedys, Social Distortion), suomalaisesta daidepunkista (Musta Paraati ), naivistisesta punkista (Korroosio, muut yhden hitin ihmeet), hc-mäisestä punkista (Radiopuhelimet), vähän skeittipunkista ja varhaisesta Apulannasta paljonkin.
Siellä ”oikeassa” suomipunkissa on kaiken maailman kaurapuurolauluja, jotka on ok, Tyhjiä Pattereita ja tämmöisiä, mutta skenenä se ei ole lopuksi kovinkaan raikas, vaan tunkkainen ja tylsä.
Siellä ”oikeassa” suomipunkissa on kaiken maailman kaurapuurolauluja, jotka on ok, Tyhjiä Pattereita ja tämmöisiä, mutta skenenä se ei ole lopuksi kovinkaan raikas, vaan tunkkainen ja tylsä.
Ja sitten jotain ihan muuta. Tässä pari muuta hyvää YouTube-linkkiä.
3 kommenttia:
Just eilen kuuntelin Hilselp:tä (cd:ltä) ja mietin, kuinka järjettömän epätasaista matskua klassisen suomi-punkin aikoihin suollettiin pihalle. Samalla hämmästlin sitä, että miksi kukaan ei ole punk-sukupolvien aikuistuttua ymmärtänyt sitä kokoelmalevypotentiaalia, jota niissä monissa yksittäisissä helmissä kuitenkin piilee.
Skenenä suomi-punk olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi, jos olisi itse elellyt siellä seassa oikean ikäisenä. Itse muistan vain isoveljen sex pistols -rintanapin 80-luvun puolelta... mutta ei se täysin mielenkiinnotonta ole jälkipolvillekaan. Mika Saastamoisen tuore "Parasta lapsille" -kirja on miellyttävää luettavaa. Hauskaa tarinointia punk-veteraaneilta.
Ja Juliet Jonesin Sydän on edelleen hävyttömän aliarvostettu pumppu, vaikka ei punkkia ollutkaan. Taidanpa pistää Albanian soimaan sen kunniaksi.
Luin tuon Saastamoisen kirjan.
Täytyy sanoa, että kun olen enemmän musiikin ystävä, kuin genrejen palvoja, niin minua häiritsee tilanne, jossa ulkomusiikilliset tekijät ovat ylikorostuneita itse asian ympärillä. Ja minulle se asia on piisit ja levyt.
Totta kai tajuan punkin yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja muun sellaisen. Kuitenkin tuossa Parasta lapsille -kirjan aikana mielessä soi se yksi asia: missä musiikki? Ajankuvaus ja muu oli toisaalta näin sosiologiselta/historialliselta -kantilta äärimmäisen kiehtovaa, mutta silti punkkareiden puheissa musiikilla oli ärsyttävän pieni rooli.
No juu, olet ihan oikeassa arviosi kanssa. Itselläni tietty nuo historiallis-sosiologiset intressit nostavat opuksen arvoa, mutta jäähän siitä vähän vajaa maku, se on vähän kuin "please kill me" -teos Suomeen mukautettuna. Se olisi ihan ykkösosa Suomen punkin historia -sarjaan. Toisessa osassa olisi sitten muiden kuin nostalgisten punkkareiden muistelut ja kirjoittajan itsensä laaja-alainen analyysi ilmiöstä/genrestä/musiikista.
Pitääkö täällä kaikki tehdä itse?
Lähetä kommentti