Vettä, leipää, vaniljajäätelöä

Ryan Bingham soitti stetson päässä ja bändin kanssa kantrirokkia Conanissa. Olo oli kuin olisi saanut lapiosta naamaan. Että näin juurevaa, vielä tänä päivänä, tuon ikäinen. Vanha kitaristi Conankin oli aika innoissaan.

Oli riennettävä Googlen pariin, totta kai. Tällä kertaa lienen jopa ihan trendin aallonharjalla, sillä ei ole monta hetkeä kun Bingham oli Jay Lenossa ja oli siinä show'ssa tehnyt melkoisen vaikutuksen. Ja Los Angeles Times on julkaissut laajan artikkelin, joka tuntuu tulevalta klassikolta. Siis tyyliin "olen nähnyt rock n' rollin tulevaisuuden ja hänen nimensä on Bruce Springsteen" tai "ero on se, että Metallica huijaa yleisöä toisin kuin W.A.S.P."

On ollut kova elämä, Ryanilla. Tarina kertoo. Voimme uskoa tai olla uskomatta. Pari vuotta sitten mies ei tuntenut sointuja, nyt on kitarasankari. Sitä ennen oli rodeoammattilainen ja kulkuri. Syntynyt vuonna 1981, mutta kuulostaa Tom Waitsilta.

Liiankin hyvä tarina. Ettei kävisi vanillaiceja.

Ero Van Winkleen löytyy: tuntui olevan karismaattinen, ei pelle. Vaikka piti stetsonin lieriä silmien edessä. Mutta rouville on kuulemma kohtelias. Kunnon etelän herrasmies.

Tulee mieleen maailman paras viihdyttäjä, ujo ja ongelmainen Mitch Hedberg. Mitch kuoli. Älä kuole, Ryan. Vaikka oletkin 27 ja se houkuttelee nyt.

Se jäätelömainoksen piisi

.. it's almost... black. Black! BLACK! You lock me in the cellar and feed me pins, where shall we sleep tonight Mother? In Father's grave?, My eyes! My eyes are pies, and yours are lies, ALL LIES!, I am a fly, trapped in a bottle of SHADOWS! Bzzzzzz..., The gulls have plucked out my eyes!, What's for tea, Mother? Maggots on toast?

Johnny Nicella oli ongelmia mustan kanssa.

Vuonna 1985 elämä potki Colin Vearncombea päähän ja nivusiin. Vearncombe purki tuntonsa Wonderful Life -piisiin. Siitä tuli maailmanlaajuinen hitti, kun Vearncombe levytti sen taiteilijanimellä Black. Siitä tuli väärinymmärretyin hitti Born in the USA:n tällä puolen.

Ja siksi kappaletta soitettiin jäätelömainoksen taustalla. Onko tosiaan hyvä idea myydä jäätelöä näin:

Look at me standing
Here on my own again
Up straight in the sunshine

No, käyttäähän elintarvikefirma mainoksissaan kappaletta, jossa kuvaillaan heroiinin orjuuttaman henkilön kokemaa helpotusta, kun aine virtaa vihdoin suoniin.

Blackin levy Wonderful Life myi kuin saippua ja sai hyvät arvostelut, mutta se on nykyisin unohdettu. Se on sääli, sillä levy on brittiläisen pop-sensibiliteetin kärkeä. Voiko puhua monikerroksisuudesta, kun kerroksia on kaksi? Ainakin voi puhua syvästä pop-kokemuksesta. Black laulaa Evertyhing's Coming Up Roses, niin jokin vakuuttaa aivan muuta.

Ja onko kauniimpaa kappaletta tehty kuin Paradise? Ehkä I Just Grew Tired.

Colinille kuuluu muuten nykyisin hyvää.

Hankin juuri nuhjuisen c-kasetin tilalle Wonderful Lifen cd:nä. Niitä elämän ostoksia, joita ei tarvitse katua.

Mitä kuuluu, Marja-Leena?

Kummallekin blogia joskus lukeneelle voisin ilmoittaa, että olen varsin hyvin tietoinen blogaamisen perussäännöstä: älä anna ihmisten unohtaa blogia, eli kirjoita taajaan. Mutta hei, mä oon kapinallinen, beibi!

On muut projektit, ei pitäisi edes kuunnella musiikkia. Mutta tuleehan sitä, kuunneltua. Kuolleita Intiaaneja. Kukkaa. Tiesitte jo, jos teitä sattuisi kiinnostamaan. Sitten Underwater Sleeping Societya ja juuri tänään tarttui Kastorin levy kirjastosta mukaan. Varsinkin kolmen jälkimmäisen takia on tehtävä yhteenveto ja päätelmä, että mukatärkeä, mukataiteellinen ja mukaindie, itseen ja pieneen ryhmään käpertyvä suomalainen marginaalipop vetoaa tähän jamppaan.

Ja jos joku on sattunut vilkaisemaan LastFM-profiilia, niin voi ihmetellä Happoradiota ja 51koodia. Selitys löytyy Melkein vieraissa -levystä, jota "Pariisin kevät" -radio tarjoaa. Ja hyvä että tarjoaa, koska nuo leevit on hauska kuulla tuoreina. Ja paras on ehdottomasti Brightboyn Kyllikki. Lisäksi tuo kanava tarjoaa Damea ja Samae Koskista. Samae Koskinen voi olla seuraava, josta tulen vaahtoamaan.

no. Wiidakko - Thalarctos Maritimus. 'vä on tääkin.

Ruisleipä, Fazerin Sininen ja The Cribs

Yksi aika hyvä kappale on You & I. Sen esittää The Cribs.

Kappaleesta tulevat mieleen Goodnight Monsters, Poverty Stinks ja Egotrippi. Ne ovat suomalaisia bändejä. The Cribs on Englannista.

Monesti kuulee, ja silloin tällöin tulee itse ajateltua, että joku suomalainen bändi ”ei kuulosta yhtään suomalaiselta.” Kyseessä on tietenkin surkean ”mitähän ne meistä ajattelee” –kompleksin moderni haara. Yleensä tällainen ”tämähän kuulostaa ihan kuin oikeiden ihmisten, ei suomalaisten, tekemältä” –musiikki ihastuttaa ensi kuulemalta. Kylläpä meidän pojat osaavat! Mutta hetken päästä käy selväksi, että sisältöä ei ole. Käy tylsäksi semmoinen osaaminen. (Case study: Poets of the Fall.)

Valitettavasti The Cribsin tuotantoon perehtyminen osoittaa, että kyseessä on sittenkin totaalisen tavallinen miljoona kertaa nähty ja kuultu jälki-new-wawe-yhtye. Vaikkapa tästä voi vilasta.

Olisipa hauskaa löytää ulkolainen bändi, joka enemmänkin kuulostaisi suomalaiselta. Ruotsalaiset diskataan tästä leikistä.

Uhh/uuh

No siis lol ja omigaaaaad. Vähänx noloo.

Se Seinäjoen keikan Palle on siis Popedaa ja se selittää "jumalaaren." Arwo Mikkosen mä tiedän, mutta en mä nyt tajunnu. Kun enhän mä nyt Popedaa tunne. Muuta kun, että niiden kovin piisi on Sukset ihan vaan kitaran takia. Ja Stalingrad Cowgirls esittää sen Popeda-tribuutilla. Popedan paras piisi ja llllloistava Stalkkarit.
Ja Nollapiste siis vetää levyllä ton Palle-jutun.

Lolkeri.