Jos jotain mätää on Tanskanmaalla joskus ollutkin, niin moiset asiat kannattaa jo painaa unholaan. Paljon tulee kaikkea hyvää.
Mutta ensin yksi huvitus. Kuka muistaa Junior Seniorin? Pompahti yhtäkkiä mieleeni, ja surffasin kuuntelemaan onko hittinsä numero yksi ehkä nyt kamala (eräs lehti tuoreeltaan sanoi sitä kaikkien aikojen parhaaksi piisiksi), ei ole, ihan ok. Kummaa on se, että bändi hajosi virallisesti perjantaina.
Mutta Mewin ja Carpark Northin jälkeen sieltä (Tanskasta) on tarjolla vaikka mitä, mutta niistä nyt ainakin Moi Caprice on hyvä. Ja osoittaa, että kaikki tanskalaiset on eunukkeja.
(Miten minusta tuli tämmöinen, että kuuntelen näitä, kun joskus sentään ostin Lappajärven markkinoilta Megadeth-lippiksen ja pääkallokorun?)
Death By Kite on Tanskasta ja, noisepoppia kuulemma, vähän erilaista kuin edellä mainitut. Enemmän tätä Blue States, Hope of the States ja Aereogramme -osastoa. Jotka ovat elektroonillista ja kallellaan hieman ehkä jossain määrin vähän post rockiin. Tai jotain.
Laitoin nyt linkin vain Aereogrammeen, kun esim. Blue Statesin Red and Shinea ei löydy YouTubesta.
tiistai 30. syyskuuta 2008
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
No nyt se sekosi
Joskus on vaikea päättää kokekoo jotain hienoa vai todistaako säälittävyyden huippua. Kuten viime yönä.
Ei tullut uni. Joten laitetaan MTV päälle. Yllätyin, ei tyrmistyin, kun siellä alkoi juuri Cyndi Lauperin video, kaikesta päätellen vielä tuore. MTV:llä? Olisin ennemmin luullut näkeväni Hiski Salomaata.
Into the Nightlife on kamalaa katsottavaa. Hirveä video. Säälittävä video. Myötähäpeää aiheuttava video. Piisin 40 ensimmäistä sekuntia ovat silkkaa kidutusta. Alun Eiffel 65 -alku ja horjuva kehittely vuodattavat verta korvista.
Mutta sitten. 40 sekunnin kohdalla tulee jotain... alistuneen kaunista.
Maailman kammottavin piisi on ehkä Cyndi Lauperin Girls Just Wanna Have Fun. Ja se on pirteä. Tekopirteä. Tämä kappale ei ole. On kovat bailu meinigit, mutta jotenkin kappale on äärimmäisen surullinen. Vieraantunut. Tunnelma on, että kaikki ovat yksin. Ja kun katso noloa videota, niin minä tykkään tästä. Tulee mieleen 80-luku, jota en muista, mutta jonka tunnen.
Odottamattomampaa blogausta en uskalla enää 0,75 lukijalleni luvata. Vain Red Hot Chili Peppersin mahdollinen hyvä kappale voisi sen aiheuttaa, mutta kuka uskoo sellaiseen. FU, Red Hot Chili Peppers!
Ei tullut uni. Joten laitetaan MTV päälle. Yllätyin, ei tyrmistyin, kun siellä alkoi juuri Cyndi Lauperin video, kaikesta päätellen vielä tuore. MTV:llä? Olisin ennemmin luullut näkeväni Hiski Salomaata.
Into the Nightlife on kamalaa katsottavaa. Hirveä video. Säälittävä video. Myötähäpeää aiheuttava video. Piisin 40 ensimmäistä sekuntia ovat silkkaa kidutusta. Alun Eiffel 65 -alku ja horjuva kehittely vuodattavat verta korvista.
Mutta sitten. 40 sekunnin kohdalla tulee jotain... alistuneen kaunista.
Maailman kammottavin piisi on ehkä Cyndi Lauperin Girls Just Wanna Have Fun. Ja se on pirteä. Tekopirteä. Tämä kappale ei ole. On kovat bailu meinigit, mutta jotenkin kappale on äärimmäisen surullinen. Vieraantunut. Tunnelma on, että kaikki ovat yksin. Ja kun katso noloa videota, niin minä tykkään tästä. Tulee mieleen 80-luku, jota en muista, mutta jonka tunnen.
Odottamattomampaa blogausta en uskalla enää 0,75 lukijalleni luvata. Vain Red Hot Chili Peppersin mahdollinen hyvä kappale voisi sen aiheuttaa, mutta kuka uskoo sellaiseen. FU, Red Hot Chili Peppers!
maanantai 15. syyskuuta 2008
Brother rap and sister soul
On olemassa hyvä piisi jos toinenkin.
Salem al Fakirilla on Good Song. Vaatimattomuus kaunistaa, enemmän kuin hyvä on tämä.
Jos pidätte Tuomoa soulin pelastajana, niin pidätte Salemiakin. Salemin löysin, kun joku hevari sanoi YleX.ssä, että on ainoa iloista musiikkia esittävä jamppa, jota tulee kuunneltua. (Olikohan Saran ex-Jorma, mikä nykyään onkaan.)
Soul on hienoa. Onko tämä? Huvittavaa nostalgiaa ainakin. Ja hyvä mieli palkintona. Kai se saa riittää? Kai sen pitää riittää?
Von Hertzen Brothersilla on (ainakin) toinen hyvä piisi, Faded Photographs.
Salem al Fakirilla on Good Song. Vaatimattomuus kaunistaa, enemmän kuin hyvä on tämä.
Jos pidätte Tuomoa soulin pelastajana, niin pidätte Salemiakin. Salemin löysin, kun joku hevari sanoi YleX.ssä, että on ainoa iloista musiikkia esittävä jamppa, jota tulee kuunneltua. (Olikohan Saran ex-Jorma, mikä nykyään onkaan.)
Soul on hienoa. Onko tämä? Huvittavaa nostalgiaa ainakin. Ja hyvä mieli palkintona. Kai se saa riittää? Kai sen pitää riittää?
Von Hertzen Brothersilla on (ainakin) toinen hyvä piisi, Faded Photographs.
torstai 11. syyskuuta 2008
Smiling politely
On hämmästyttävää, etten omista yhtään (The) Smashing Pumpkinsin levyä. Pitäisi omistaa ne kaikki. (Vai oliskohan comeback-levy liikaa.)
Bändin pitäisi kaiken järjen mukaan olla suosikkieni top kymmenessä. Yhtye on paljon lähempänä ominta alaani kuin sanotaan nyt vaikkapa kontemporaariset Alice in Chains ja Pearl Jam, joiden levyjä minulla on useita ja joita myös kuuntelen. Kun rokista puhutaan, niin eipä kaksikolle ole helppo löytää vertaistaan.
Mutta miksi ei Smashing Pumpkinsia?
Kukkeutensa aikaan olin nuori ja ymmärtämätön. Nirvana vei kovasti tilaa, eikä ennen aikaan ollut niin helppoa pysyä kärryillä Amerikan suosikeista, varsinkin kun sitä yritti tehdä vinttihuoneessa Lappajärven Itäkylässä. Ja sitten kun ymmärsi, osasi ja oli mahdollisuus, niin Smashing Pumpkins hyytyi, riiteli ja mitä kaikkea. Eihän mikään ole tympeämpää, kuin möhötautinen väsähtänyt bändi, paitsi Billy Corgan.
Muutama tunti sitten kuulin kappaleen Blew Away b-puolikokoelmalta. Tiedän siis, että Smashing Pumpkins on samanlainen kuin Nirvana, jolla on taivaallisia piisejä pelkkinä nuhaisina demoina. Kuten sanoin, pitäisi omistaa ne kaikki levyt.
Ja tämän esityksen perusteella tohtisi vaikka väittää, että Smashing Pumpkinsissa oli ainekset kaikkien aikojen parhaaksi bändiksi.
Bändin pitäisi kaiken järjen mukaan olla suosikkieni top kymmenessä. Yhtye on paljon lähempänä ominta alaani kuin sanotaan nyt vaikkapa kontemporaariset Alice in Chains ja Pearl Jam, joiden levyjä minulla on useita ja joita myös kuuntelen. Kun rokista puhutaan, niin eipä kaksikolle ole helppo löytää vertaistaan.
Mutta miksi ei Smashing Pumpkinsia?
Kukkeutensa aikaan olin nuori ja ymmärtämätön. Nirvana vei kovasti tilaa, eikä ennen aikaan ollut niin helppoa pysyä kärryillä Amerikan suosikeista, varsinkin kun sitä yritti tehdä vinttihuoneessa Lappajärven Itäkylässä. Ja sitten kun ymmärsi, osasi ja oli mahdollisuus, niin Smashing Pumpkins hyytyi, riiteli ja mitä kaikkea. Eihän mikään ole tympeämpää, kuin möhötautinen väsähtänyt bändi, paitsi Billy Corgan.
Muutama tunti sitten kuulin kappaleen Blew Away b-puolikokoelmalta. Tiedän siis, että Smashing Pumpkins on samanlainen kuin Nirvana, jolla on taivaallisia piisejä pelkkinä nuhaisina demoina. Kuten sanoin, pitäisi omistaa ne kaikki levyt.
Ja tämän esityksen perusteella tohtisi vaikka väittää, että Smashing Pumpkinsissa oli ainekset kaikkien aikojen parhaaksi bändiksi.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Söpöt pojat inc.
Back in the day kirjoitin Fountains of Waynen kaltaisista bändeistä, joiden kanssa on hankala kerätä uskottavuuspisteitä. Ne tekevät joskus hyviä piisejä, ja on niistä helpompaa pitää kuin kotimaisista hömppäpumpuista.
Ja Aquaa on tullut kehuttua.
Vasta alkusoittoa, vasta alkusoittoa.
Sattuipa nimittäin niin, että vilkaisin Jimmy Kimmelin show'ta, jonka päätti Metro Station -orkesteri. Vetävä kappale oli heillä ja fanien meininki oli puhdasta MTV:n Total Request Livea. Bändi on Amerikan Tyrävyö tai Negative.
EIKÄ TÄSSÄ KYLLIKSI!
Bändin keulakuva on Miley Cyrusin veli Trace. Haiseeko täällä muovi? Jamppa on vieläpä syntynyt 1989, eli on minusta kersa.
Piisistä, poikain energiasta ja Shake It -kappalessta tuli kuitenkin hyvälle tuulelle. Kai se saa riittää? Kai sen pitää riittää?
(Jotenkin piisistä ja menosta tuli mieleen myös New York, mutta Kaliforniasta ovat. Kummaa.)
Ja Aquaa on tullut kehuttua.
Vasta alkusoittoa, vasta alkusoittoa.
Sattuipa nimittäin niin, että vilkaisin Jimmy Kimmelin show'ta, jonka päätti Metro Station -orkesteri. Vetävä kappale oli heillä ja fanien meininki oli puhdasta MTV:n Total Request Livea. Bändi on Amerikan Tyrävyö tai Negative.
EIKÄ TÄSSÄ KYLLIKSI!
Bändin keulakuva on Miley Cyrusin veli Trace. Haiseeko täällä muovi? Jamppa on vieläpä syntynyt 1989, eli on minusta kersa.
Piisistä, poikain energiasta ja Shake It -kappalessta tuli kuitenkin hyvälle tuulelle. Kai se saa riittää? Kai sen pitää riittää?
(Jotenkin piisistä ja menosta tuli mieleen myös New York, mutta Kaliforniasta ovat. Kummaa.)
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Haastamis hommia
Tunsin hansikkaan sivalluksen poskellani. Olenko kunniallinen herrasmies vai pelkuri. Vastaus on selvä, mutta otan silti Karhuherran lähettämän haasteen vastaan.
Vaikka se osui huonoimpaan mahdolliseen hetkeen. Oikeastaan olympiakisojen aiheuttaman katkoksen takia laiskistuin rientämään musiikin perässä edes vähän alusta, ja olen antanut sen vain tulla luokseni. Se suodattuu nyt korviini lähinnä LastFM:n Neighbourhoodin kautta, ja rakkaat naapurini kuuntelevat valtaosin pohjoismaista musiikkia. Mikä ei ole huono juttu. Jos maailmasta poistettaisiin kaikki paitsi pohjoismainen musiikki, tämä olisi vielä ihan siedettävä pallo asua ihmisen pojalle.
Kun nyt listaan tämän hetken rakkaita viisuja, niin joudun huomauttamaan, että näistä tuskin yksikään nousee hannes-klassikon asemaan. Paremmin sinne sopivat hieman aiemmin listaamani kappaleet.
Vapnet: Kalla Mig. Östersundista, ruotsalainen kesähitti 2005. Laulajan toinen bändi Sibiria kuulostaa hyvin erikoiselta, hyvin jännittävältä. Ja niin tämäkin kappale, ruotsalaisempaa kuin Falukorv. Jos jotenkin pitäisi kuvata, mikä tällä hetkellä soi, niin se olisi tämä. Kaikenmoista Laaksoa, Weeping Willowsia, Per Gässleä, Noicea, Marit Bergmania ja muuta tulee länsinaapurista. Onko se hyvää kaikki, jaa-a, mutta nyt uppoaa. Ai niin, vielä Hello Saferide!
The Embassy: Boxcar. Maailmassa on neljä The Embassy -nimistä bändiä, ja kaikki huomattavan hankalia tapauksia tiedonsaannin suhteen, tosin perehtymiseni on pinnallista. Joka tapauksessa vuosia sitten nauhoitin vhs-kasetille jonkin The Embassyn piisin josta pidin. Kasetti on... jossain. Ja nyt pidän tästä. Todennäköisesti yhtye on sama ruotsalainen popyhtye. En voi olla varma. Tämä kappale on joka tapauksessa hyvin 80-lukulainen ja kiehtova.
Madrugada: Majesty. Norjalaista jälkigrungea! Onko tämä Nickelback, vai ihan hyvä bändi, en ole päättänyt vielä, koska välillä tenhoaa, välillä ei, ja ovat vielä Norjasta. Ja tuo laulajan näkeminen oli järkytys, koska äänen perusteella pitäisi olla 45-vee ja Juho Juntusen näköinen. En usko, että tämän jampan takaliston karvaisuus saisi NYT:issä edes kutosta, ja tuolla äänellä ysi on minimi.
Trans Am – Television Eyes. Oudon väkivaltaista elektronista musiikkia. Jotenkin saa aggren esiin, paljon paremmin kuin mikään Metallica. Oispa hienoa, jos Niinimaan Janne veisikin tällaista koppiin. Loksahtaisi siinä leuka jos toinenkin. Post rockia tämä on, ja lähes 20 vuotta bändillä ikää. Amerikasta.
Archive: Again. Tässä 3,5 minuuttia alunperin 16 minuutin kappaleesta, ja voinette arvata, että eihän tästä saa kuin hajun oikeasta asiasta. Itse huomasin kappaleen ottaneen otteen aivoistani jossakin kahdeksan minuutin kohdalla, jossa kohtaa huudahdin PROGE!, mutta ei se pure teitä, olkaa nyt vain rohkeita. Ja tämä on jotain post rock meets Radiohead meets taidekoulu. Kaikenmoista tuntuu yhtye tekevän. Joskus osuu, joskus ei.
Vaikka se osui huonoimpaan mahdolliseen hetkeen. Oikeastaan olympiakisojen aiheuttaman katkoksen takia laiskistuin rientämään musiikin perässä edes vähän alusta, ja olen antanut sen vain tulla luokseni. Se suodattuu nyt korviini lähinnä LastFM:n Neighbourhoodin kautta, ja rakkaat naapurini kuuntelevat valtaosin pohjoismaista musiikkia. Mikä ei ole huono juttu. Jos maailmasta poistettaisiin kaikki paitsi pohjoismainen musiikki, tämä olisi vielä ihan siedettävä pallo asua ihmisen pojalle.
Kun nyt listaan tämän hetken rakkaita viisuja, niin joudun huomauttamaan, että näistä tuskin yksikään nousee hannes-klassikon asemaan. Paremmin sinne sopivat hieman aiemmin listaamani kappaleet.
Vapnet: Kalla Mig. Östersundista, ruotsalainen kesähitti 2005. Laulajan toinen bändi Sibiria kuulostaa hyvin erikoiselta, hyvin jännittävältä. Ja niin tämäkin kappale, ruotsalaisempaa kuin Falukorv. Jos jotenkin pitäisi kuvata, mikä tällä hetkellä soi, niin se olisi tämä. Kaikenmoista Laaksoa, Weeping Willowsia, Per Gässleä, Noicea, Marit Bergmania ja muuta tulee länsinaapurista. Onko se hyvää kaikki, jaa-a, mutta nyt uppoaa. Ai niin, vielä Hello Saferide!
The Embassy: Boxcar. Maailmassa on neljä The Embassy -nimistä bändiä, ja kaikki huomattavan hankalia tapauksia tiedonsaannin suhteen, tosin perehtymiseni on pinnallista. Joka tapauksessa vuosia sitten nauhoitin vhs-kasetille jonkin The Embassyn piisin josta pidin. Kasetti on... jossain. Ja nyt pidän tästä. Todennäköisesti yhtye on sama ruotsalainen popyhtye. En voi olla varma. Tämä kappale on joka tapauksessa hyvin 80-lukulainen ja kiehtova.
Madrugada: Majesty. Norjalaista jälkigrungea! Onko tämä Nickelback, vai ihan hyvä bändi, en ole päättänyt vielä, koska välillä tenhoaa, välillä ei, ja ovat vielä Norjasta. Ja tuo laulajan näkeminen oli järkytys, koska äänen perusteella pitäisi olla 45-vee ja Juho Juntusen näköinen. En usko, että tämän jampan takaliston karvaisuus saisi NYT:issä edes kutosta, ja tuolla äänellä ysi on minimi.
Trans Am – Television Eyes. Oudon väkivaltaista elektronista musiikkia. Jotenkin saa aggren esiin, paljon paremmin kuin mikään Metallica. Oispa hienoa, jos Niinimaan Janne veisikin tällaista koppiin. Loksahtaisi siinä leuka jos toinenkin. Post rockia tämä on, ja lähes 20 vuotta bändillä ikää. Amerikasta.
Archive: Again. Tässä 3,5 minuuttia alunperin 16 minuutin kappaleesta, ja voinette arvata, että eihän tästä saa kuin hajun oikeasta asiasta. Itse huomasin kappaleen ottaneen otteen aivoistani jossakin kahdeksan minuutin kohdalla, jossa kohtaa huudahdin PROGE!, mutta ei se pure teitä, olkaa nyt vain rohkeita. Ja tämä on jotain post rock meets Radiohead meets taidekoulu. Kaikenmoista tuntuu yhtye tekevän. Joskus osuu, joskus ei.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)