On hämmästyttävää, etten omista yhtään (The) Smashing Pumpkinsin levyä. Pitäisi omistaa ne kaikki. (Vai oliskohan comeback-levy liikaa.)
Bändin pitäisi kaiken järjen mukaan olla suosikkieni top kymmenessä. Yhtye on paljon lähempänä ominta alaani kuin sanotaan nyt vaikkapa kontemporaariset Alice in Chains ja Pearl Jam, joiden levyjä minulla on useita ja joita myös kuuntelen. Kun rokista puhutaan, niin eipä kaksikolle ole helppo löytää vertaistaan.
Mutta miksi ei Smashing Pumpkinsia?
Kukkeutensa aikaan olin nuori ja ymmärtämätön. Nirvana vei kovasti tilaa, eikä ennen aikaan ollut niin helppoa pysyä kärryillä Amerikan suosikeista, varsinkin kun sitä yritti tehdä vinttihuoneessa Lappajärven Itäkylässä. Ja sitten kun ymmärsi, osasi ja oli mahdollisuus, niin Smashing Pumpkins hyytyi, riiteli ja mitä kaikkea. Eihän mikään ole tympeämpää, kuin möhötautinen väsähtänyt bändi, paitsi Billy Corgan.
Muutama tunti sitten kuulin kappaleen Blew Away b-puolikokoelmalta. Tiedän siis, että Smashing Pumpkins on samanlainen kuin Nirvana, jolla on taivaallisia piisejä pelkkinä nuhaisina demoina. Kuten sanoin, pitäisi omistaa ne kaikki levyt.
Ja tämän esityksen perusteella tohtisi vaikka väittää, että Smashing Pumpkinsissa oli ainekset kaikkien aikojen parhaaksi bändiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti