Something completely different

British Sea Power - Oh, Larsen B

Videon laatu ei aiheuta riemunpurkauksia, mutta jos kestätte, niin katsokaa ja kuunnelkaa, videossa olevan kappaleen 35 ekaa sekuntia ovat neroutta. Hieno bassokuvio ja vähän kerrallaan kasvava äänivalli. Valitettavasti kappale vajoaa sitten keskinkertaisuuteen. Silti peukku British Sea Powerille.

Sitten vielä: luin justiinsa Soundin, jossa Pukin uusi levy sai vain kaksi tähteä. Uskoisin pitäväni levystä enemmän kuin Soundin arvostelija, mutta toisaalta arvostelussa analysoitiin melko hyvin Pukin musiikin sielu: emoilu on etäistä, ja lämpö tulee siitä, kun käännytään niin intensiivisesti sisään päin.

Siskokset kuin kaksi ilvestä

Nyt mulla ei ole toiseen näytettä, mutta kuunnelkaapa:

Echobelly: King of the Kerb

ja nyt muistelkaa:

Nylon Beat: Liikaa

kyllä te sen muistatte.

King of the Kerb levyltä On, julkaistu 1995.

Liikaa levyltä Valehtelija, julkaistu 1999.

En sano plagiaatiksi, vaan Liikaa ikään kuin jatkaa siitä, mitä King of the Kerb lupaa. Hyviä kappaleita molemmat.

P.S. Onko tämä muka tosiaan eka Nylon Beatin sisältävä postaus? Koodi väittää näin, uskottava on.

Hyvä piisi, esittäjä sukkaa

Oikein tai ei, niin parhaiten Devendra Banhart tunnetaan siitä, että yhtä aikaa villasukalta ja möröltä näyttävä hörhö on pokannut Natalie Portmanin. Yksi sukupolvi on siitä ikuisesti vihainen.

Tämän blogin pitäjä tiesi, että Banhart on tunnustettu hörhömuusikko, mutta ei ollut koskaan saanut aikaiseksi tutustua tuotantoon. Ensimmäinen kohtaaminen oli kuitenkin hurjan hieno. Eräässä Spotify-soittolistassa oli kappale I Feel Just Like a Child, joka tuo mieleen 1960- ja 1970-luvun parhaat mies ja kitara -vetoiset kappaleet. Loistopiisi, kiistatta.

Mieleen tulee ehdottomasti myös Syd Barrett, joka kuin sattumalta oli seuraavana vuorossa kyseisellä soittolistalla.

Tutustuin sitten vähän alusta Banhartin muuhun tuotantoon, mutta tdn aloitin väärästä päästä, sillä ainakin Spotifyn soitetuimmat olivat kamalaa roskaa. Erityisesti Don't Look Back in Anger, joka on ehkä maailman toiseksi huonoin cover.

Huonoimpaan kompastuin vahingossa ihan vähän aikaa sitten. Ray Charlesin Yesterday-vedosta voisi päätellä, että miehen puuttuva aisti oli kuulo. Tai maku.

Devendra Banhart Grammy-gaalassa 2009 yhdessä äitinsä kanssa. Natalie Portman ei ole kuvassa.

Auteur etsii mesenaattia

Tuossa ylhäällä soi Linda Scottin esittämä I've Told Every Little Star elokuvakohtauksessa. Kyseessä on David Lynchin elokuvan Mulholland Driven avainkohtauksia. Se on yksi elokuvahistorian unohtumattomimpia ja painostavimpia kohtauksia. Miten sinänsä harmiton pop-kappale voikaan olla näin uhkaava?

Minulla on kappaleesta myös pakkomielle. Haluaisin, että tästä tehtäisiin sellainen emo-versio, jossa kappale vedettäisiin läpi raastavalla tunteella, viemällä tuska yli. Tuunattaisiin kaikkea raskaammaksi, säröisemmäksi ja laulajan pitäisi vetää irivistellen ja tuskaan pakahtuen.

Se on vaikea kirjoittaa, se olisi helpompi ohjata. Auteur etsii mesenaattia.

Se on täytetty

Mietin, että mikä 50 000. scrobble voisi olla, mutta loppujen lopuksi vaihtoehtoja ei ollut. Kyllä tämä kertoo minusta kaiken tarpeellisen.

= Beatles

Tuossa aamupäivällä ennen töihin lähtöä päästiin taas vähän useammanpuolisen provokeskustelun pariin irkissä, tuossa älyllisen elämän lippaassa. Oletan, että kyseessä oli kaikinpuolin leppoisa sorminivelten jumppa vailla sen kummempaa antipaattista merkityksenantoa.

Joka tapauksessa mietittiin Traviksen paikkaa maailmassa. Kaikki lähti Keanesta, että onko se mistään kotoisin, mutta Travis on se, josta olen paukuttanut ennenkin. Teesini on, että Travis kestää ajan hampaan nakerrukset.

Kyllä sille nyt hymähdellään ylimielisesti, mutta siinä missä blurit ja pulpit ja suedet unohtuvat (ottamatta kantaa niiden tasoon: ne ovat kaikki mainioita bändejä), niin Travis on 30 vuoden kuluttua yhtä suuri kuin nyt. Ei siksi, että se julkaisisi mahtavia teemalevyjä, vaan koska siltä kootaan joskus ultimaattisen kova kokoelmalevy. Sellainen kuin on CCR:n Platinum.

Traviksella on sellaisia täydellisiä pop-kappaleita, joita voi verrata aivan helposti The Beatlesiin, The Zombiesiin ja vaikka Electric Light Orchestraan.

Ei Travis minussakaan herätä varsinaisesti muuta intohimoa kuin sen, että olen tällaisen hypoteesin tehnyt ja kuuntelen sujuvasti bändin pop-helmiä, kun ne kohdalle sattuvat. Palataan asiaan 2039.

Underwater Sleeping Society Rytmikorjaamolla 9.4.

Underwater Sleeping Society kävi Seinäjoella pyytämättä ja yllättäen. Illansuussa vahingossa huomasin ja päätin mennä katsomaan. Valitettavan harva muu oli päättänyt tehdä samoin, ihan siis sitä ajatellen, että huomenna junttaavan Kotiteollisuuden geneeriset piisit vetävät tuvan täyteen ÄIJJIÄ.

Niin että hienoa oli kuulla soljuvia indiekitaroita, suoraan indien maailman huipulta. Koska sitähän USS on. Maailmanluokan yhtye.

Kyllä riitti hyvää materiaalia. Esm.mes. Trapdoors ja Accidents jyräsivät niin kuin pitää. Aika monta äärimmäisen hienoa kappaletta jäi kuulematta, koska Damn Seagulls painoi päälle. Rokuja en jäänyt katsomaan.

Hieno bändi, hienoa musiikkia. Keikkalistan mukaan ovat olleet Sjoella myös marraskuussa. Tiedättekö mitä Mieto tähän sanoisi.

Kissojen vihaamisen ystäville ja puita odotteleville

Koska kevään keikkuessa olemme päässeet indiehomostelun ytimeen, niin perataan hieman kyseisen kategorian kahta nousukunnossa olevaa omat pojat -tapausta, rookiekauttaan pelaavaa Delay Treesia ja nelosketjussa pyyteetöntä työtä jo jonkun aikaa tehnyttä Cats on Firea.

Molemmista bändeistä saa kuulla hypeä. Nyt, omat kontaktini indieskeneen eivät ole mitenkään vahvat, mutta omista kokemuksistahan on tarkoitus puhua. Ja oman kokemuksen mukaan Cats on Firen hype tulee musiikkilehdistöstä, Delay Treesin taas kulkee intoilijalta potentiaaliselle intoilijalle. Jälkimmäinen on koukuttavampi tapa. Kun muutamastakin suunnasta tulee vuorokauden sisään usea hlökohtainen suositus, niin ääntä on kuultava.

Vaasasta turkulaistunutta Cats on Firea pidetään potentiaalisena kv. indietähtenä. Olen kuunnellut bändin ekaa levyä The Province Complains. Jopa minä pystyin kuulemaan ilmiselvät The Smiths -vaikutteet. Ongelma on tietenkin se, etten pidä The Smithsistä. Sinänsä CoF on taidokas yhtye, mutta hiukkanen omaperäisyyttä on se, mitä kaivataan, jotta ei olla se 13. tusinassa. Ehkä uusi materiaali sitten on kohun arvoista.

Hämeenlinnalais-helsinkiläisen Delay Treesin pitäisi olla keväistä kitarapurojen solinaa. No, sitä on. Tarantula Holding On on nätti indiepoppis, pikkuhitin ainekset on siinä. Myös pari muuta MySpacessa kuultavaa vetoa putoavat ihan kiva -kategoriaan. Joka on vaarallista.

Pelkät Suomi-sympatiat eivät nosta Delay Treesia vielä ohi vaikkapa The Shinsin (tai omassa tapauksessani The Stillsin), mutta toisaalta olen huomannut, että kuuntelua jatkamalla Delay Trees kyllä tulee koko ajan lähemmäksi. Kolmen kappalen otos on kovin pieni, mutta mielenkiinnon herättävää.

Notta: np. Delay Trees: Tarantula Holding On


Kuva löytyi Demistä. Tietenkin.

Kevään ensimmäinen pallojäätelö (kuitenkin vielä salmiakki makuna)

On siis kevät, ja doomin kiehto (vai kiehtomus) onkin syystä tai toisesta painumassa taustalle. Vaikka juuri nyt soi My Dying Bride kappaleen verran, niin enimmäkseen ollaan menossa kohti keväistä soljuntaa.

Se voi tarkoittaa vaikapa:

Artypantsyille Gregor Samsaa, taidehissuttelua, Kafka-viittauksia ja syviä tunteita, joista kerrotaan varovasti.

Kaulaliinat heiluvat Jyllannin tuulimyllyjen ja majakoiden lomassa, kun Moi Caprice ujeltaa mitä tapahtuu, kun taidepoika tapaa taidetytön, kuinka tyttö punastuu ja kuinka ennen tyynyt olivat pehmoisempia.

Ollaan eksoottisesti itämaisia, mutta silleen ei järkysti, kun kuunnellaan Asobi Seksua. Pinnallista ja vähän näpertelyä, mutta indierunopoika nyt vaan ei pysty vastustamaan.

Paljon on myös soulia ja gospeliin vivahtavaa spirittiä, Ray Charlesia, Otis Reddingiä, Sam Cookea ja erityisesti Aaron Nevilleä, Neville Brothersista toista. Ja Bill Withersiä, josta muuten Rubik teki laulun ensilevylleen. Tajusin vasta.

Seuraavassa lähetyksessä kerron mitä mieltä olen Cats on Firesta ja Delay Treesistä.

Rubik kohtasi Tohtori Sykerön

Rubikin uusi levy Dada Bandits on nyt hankittu ja sitä on soitettu sen verran, että jotain voi jo sanoa.

Ensin huono juttu: levyllä ei ole yhtään Jesus/Hypnotistin tasoista kappaletta.

Hyvä juttu on se, että A Hard Tryn haastavia piisejä on sitten paljon. Eikä levyllä taida olla Hingesiä, eli floppia. Levynä tämä on Bad Conscience Patrolia parempi.

Levy on täynnä, täynnä kaikenlaista pientä hienoutta. Kaikki kokeilu juuri ja juuri välttyy sortumasta kikkailuksi. Tasapainoilu toimii niinkin hyvin, että kappaleista kasvaa todella hienoja teoksia. Esimerkiksi Fire Agessa tunnelma on todella syvä ja voimakas.

Radiants on upea, nerokas tekele ja No Escape, kuten aiemmin mainittiin, on niin lähellä kesähittiä kuin Rubik nykymuodossaan voi olla.

Richard Branson's Crash Landing tuo mieleen toisen suomalaisen indiepop-yhtyeen Underwater Sleeping Societyn ja vielä enemmän Tohtori Sykerön. Kappale voisi olla Sykerö-spinoffin tunnuskappale.

Aika moista!

Loistava levy ja tavallista uutuuslevyä halvempi. Ei ole syytä olla ostamatta.