On siis kevät, ja doomin kiehto (vai kiehtomus) onkin syystä tai toisesta painumassa taustalle. Vaikka juuri nyt soi My Dying Bride kappaleen verran, niin enimmäkseen ollaan menossa kohti keväistä soljuntaa.
Se voi tarkoittaa vaikapa:
Artypantsyille Gregor Samsaa, taidehissuttelua, Kafka-viittauksia ja syviä tunteita, joista kerrotaan varovasti.
Kaulaliinat heiluvat Jyllannin tuulimyllyjen ja majakoiden lomassa, kun Moi Caprice ujeltaa mitä tapahtuu, kun taidepoika tapaa taidetytön, kuinka tyttö punastuu ja kuinka ennen tyynyt olivat pehmoisempia.
Ollaan eksoottisesti itämaisia, mutta silleen ei järkysti, kun kuunnellaan Asobi Seksua. Pinnallista ja vähän näpertelyä, mutta indierunopoika nyt vaan ei pysty vastustamaan.
Paljon on myös soulia ja gospeliin vivahtavaa spirittiä, Ray Charlesia, Otis Reddingiä, Sam Cookea ja erityisesti Aaron Nevilleä, Neville Brothersista toista. Ja Bill Withersiä, josta muuten Rubik teki laulun ensilevylleen. Tajusin vasta.
Seuraavassa lähetyksessä kerron mitä mieltä olen Cats on Firesta ja Delay Treesistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti