Olen pahoillani: Sortovuodet jatkuvat. Hyvä avostelu Ei ilmestynyt. Mutta kannan vastuuni, ei ole Nimi muutettu.
Absoluuttinen Nollapiste kävi viikko sitten Seinäjoella. Ei ole järkeä kirjoittaa viikkoa vanhasta keikasta muuten kuin jälkipolville, mutta polvillehan tätä blogia tehdään. (Vaikka reisille menee ja nilkoille potkitaan.)
Kysymyksiä ennen keikkaa: jaksaako lyhyttukkainen parisuhde-Tommi kiinnostaa? Joko ne on lopullisesti keski-ikäistyneet? Onko Rumban kaksi tähteä osoitus taantumisesta, vai siitä, ettei 0piste ole hipsteriuskottava? Oliko koskaan?
Keikalla soitettiin parhaan arvioni mukaan seuraavat kappaleet:
1. Loppuun katseltu kukkanen
2. Miten tässä vielä käy?
3. Kotiinpaluu, jotenkin
4. Karaokekapseli
5. Ruukunvalajat
6. Palle
7. Toukokuun leikit
8. Kuponki-niminen kaupunki
9. Eräät tulevat juosten
10. Elämä paristojen varassa
11. Irene Kaktus
12. Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton
13. Musta viisari
Encore: Ja jos
Encore II: Saatteeksi
Keikka sijoittui kiertueen alkuun. Sen huomasi. Uudet piisit taisivat olla harjoiteltu iskuun. Vanhemmat piisit eivät sitten niinkään. Sanoituksia oli muuteltu ja niitä muutoksia ei sitten Tommi muistanut. Ja joskus välillä sai ihan tosissaan miettiä, että vetävätkö jampat samaa piisiä.
Uudet kappaleet ovat uusia kappaleita, ei niistä vielä osaa sanoa. Oikeastaan keikalla olisi saanut olla enemmänkin uutta kamaa, jos vaikka Palle olisi jätetty pois. Muuten on sanottava, että Portaita kaipaan aina. Se kyllä ihmetyttää, että Iirikseltä ei tullut mitään, eli onko Iiriksen muisto tuskallinen ja pesäero tehtävä vai mitä. Onhan siellä kuitenkin hyvää keikkamateriaalia, eiks je.
Ei se keikka tietenkään vailla tenhoa ollut. Keikka, jolla soitetaan Ja jos, ei ole tenhoton. Lisäksi nähtiin/kuultiin/koettiin hauska kaksintaistelu Lääkkölä vs. Hast. Mutta kokonaisuus oli vähän sinne päin. Ikävä juttu.
Seuraavana päivänä Helsingissä Korjaamolla 0piste oli kuulemma ollut oikeinkin mainiossa iskussa. Sori kun nyt olen TAAS negatiivinen Absoluuttisen Nollapisteen suhteen, mutta sehän johtuu vain siitä, että bändi on minulle tärkeä.
Ihan kiva keikka oli, mutta kun ihan kivaa ei saisi liittää Nollapisteeseen.
lauantai 31. lokakuuta 2009
perjantai 30. lokakuuta 2009
Jossain vaiheessa coveri on jätettävä
Vaikka minulla on heikko kohta, johon listapop iskee syvälle, niin en minä kaikkea pane merkille. Niinpä kun kuulin ruotsalaisen Timo Räisäsen kappaleen About You Now, olin ällikällä lyöty. Kappale on täydellinen pop-veisu, mutta jotenkin yllätti, että ruotsalainen tusinapoppari olisi sellaisen saanut aikaan.
Oikea laita paljastuikin sitten. Kappale on tusinahittinikkareiden Sugababesille tekemä. Räisäsen versio on kyllä parempi. Eihän siinä mitään, että tekee hyvän coverin, josta tulee oman setin kulmakivi. Mutta entä sitten, kun oman repertuaarin toiseksi tykätyin teos on Radioheadin Creepin kierrättäminen?
Jos haluaa tulla tunnetuksi mies ja kitara -skenessä, niin Timpan olisi syytä tehdä ihan oma pop-helmi.
Eipä silti, veikkaanpa, että muutama suosikkikappaleistani on kierrätyksiä tietämättäni. Tai toisaalta, missä menee coverin raja. Eeppinen MacArthur Park tunnetaan Richard Harrisin versiona. Kappaleen luoja Jimmy Webb on toisaalta versioinut tämän oman piisinsä. Kumpi on oikea MacArthur Park.
Nyt tulemme aasinsillan kohdalle. Jimmy Webbin pojilla on bändi. The Webb Brothersilla on ainkin yksi täydellinen pop-valio tuotannossaan. Sen nimi on Funny Ol' Kind of Music, ja se on soinut viime aikoina Törnävällä yhtä taajaan kuin Räisäsen hitti.
Oikea laita paljastuikin sitten. Kappale on tusinahittinikkareiden Sugababesille tekemä. Räisäsen versio on kyllä parempi. Eihän siinä mitään, että tekee hyvän coverin, josta tulee oman setin kulmakivi. Mutta entä sitten, kun oman repertuaarin toiseksi tykätyin teos on Radioheadin Creepin kierrättäminen?
Jos haluaa tulla tunnetuksi mies ja kitara -skenessä, niin Timpan olisi syytä tehdä ihan oma pop-helmi.
Eipä silti, veikkaanpa, että muutama suosikkikappaleistani on kierrätyksiä tietämättäni. Tai toisaalta, missä menee coverin raja. Eeppinen MacArthur Park tunnetaan Richard Harrisin versiona. Kappaleen luoja Jimmy Webb on toisaalta versioinut tämän oman piisinsä. Kumpi on oikea MacArthur Park.
Nyt tulemme aasinsillan kohdalle. Jimmy Webbin pojilla on bändi. The Webb Brothersilla on ainkin yksi täydellinen pop-valio tuotannossaan. Sen nimi on Funny Ol' Kind of Music, ja se on soinut viime aikoina Törnävällä yhtä taajaan kuin Räisäsen hitti.
torstai 29. lokakuuta 2009
Vähän pidempi essee siitä, mitä Joy Division -uskovaiset eivät ole huomanneet
Kirjoitin taannoin jotain etäisyyden käsitteestä popissa (ja olen siitä tekstistä jopa vähän ylpeä), mutta palaan aiheeseen, koska se on minusta mielenkiintoinen ja olen sitä aika monella lenkillä miettinyt.
Tällä kertaa lähdetään siitä, että kaikki varmaan ovat huomanneet kuinka 80-luku on tullut takaisin. 80-luvun musiikissa etäisyys on ehdottomasti yksi estetiikan peruspilareista. Etäisyyspop kuitenkin jakautuu ainakin kolmeen osaan.
Kaasakoneen kilinään perustuva ja siitä etäisyyden ammentava Americn Psycho -pop (pop-Genesis, Huey Lewis and the News jne) ei ole tullut takaisin. Sen sijaan, että koko perhe kuuntelisi vaaratonta poppia, niin nykyaikana isit menevät lastensa kanssa kuuntelemaan vaaratonta hiphoppia.
Riutumisesta nouseva Joy Division -etäisyys tuli ensin takaisin Interpolin ja Editorsin tuomana, ja sen jälkeen nämä re-pioneerit ovat innoittaneet kokonaista sukupolvea.
Sitten on kolmas pop-etäisyys, jossa poseeraus yhdistyy aidohkoihin taidepyrkimyksiin, ja jonka uudelleen tuomista edustaa mielestäni hienosti suomalainen Rödsögården, ja erityisesti sen kappale Crimson Sky. Voin helposti kuvitella, että taajamien donjohnsonit olisivat voineet 80-luvulla kokoontua maaseutukaupunkiin diskoon, jota he yökerhoksi olisivat nimettäneet, ja kuunnelleet hiuslakan myrkyttämässä salissa Crimson Skyta.
Tätä kolmatta etäisyyttä voisi sitten sanoa vaikka The Duran Talk Modeksi. Siinä on paljon Duran Durania, jonkin verran Depeche Modea, yllättävänkin paljon Talk Talkia ja The Thetä, ehkä hiukan New Orderia ja Tears For Fearsia.
Nämä kaksi uudelleentulemisen kokenutta genreä ovat erillisiä. Uudelleentuleminen on kuitenkin samalla uudelleensyntyminen, ja se mitä nyt on syntynyt, on The Duran Division, ja sen tärkein edustaja on White Lies.
Lokakuun Suessa on Ari Väntäsen kirjoittama Editors-artikkeli. Siinä Väntänen hurskastelee White Liesin pinnallisuudella. Siinä sitä onkin hommaa, kun yrittää vankistaa Editorsin asemaa vanhalla kunnon eka demo -mentaliteetilla. Editors on tavattoman hieno bändi, mutta tasan yhtä omaperäinen kuin Lee Wings tai Sapattivuosi. White Lies on tietenkin Ian Curtisia pleikkarisukupolvelle, mutta mitä sitten.
Joy Divisionin etäisyysperinne edellyttää, että suuretkin tunteet lauletaan understatementin kautta. The Duran Talk Modessa suuret tunteet eristetään kylmään ympäristöön, joka luodaan koneilla. (Tärkeää ei ole, onko koneita enemmän, niiden pitää kuulostaa enemmän koneilta.)
White Lies muuttaa Joy Divisionin overstatementiksi. Tarkoitan siis sitä, että tuntemista korostetaan, ollaan niiiiiiiiin tunteellisia, tehdään verivaloja, tullaan hulluiksi rakkaudesta ja erityisesti menetetystä rakkaudesta. Ian Curtis tyytyi toteamaan.
Overstatementilla on aina kiljutettu pikkutyttöjä, understatementilla on kerätty arvostusta ja vältetty ketään pääsemästä liian lähelle. White Lies on etäinen oikeille tunteille, mutta aiheuttaa väärennettyjä tunteita, ja vetoaa laajempaan kuulijakuntaan kuin Love Will Tear Us Apart. Väitän, että Love Will Tear Us Apartin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää pop-musiikkiin liittyviä yhteyksiä ja käytäntöjä (yliopistossa sanottaisiin diskursseja ja konvetioita), ja tämän sanon ihmisenä, joka arvostaa kyseisen piisin top10:n joukkoon kaikista kappaleista.
White Liesin hittiputken ymmärtämiseksi pitää tietää vähemmän, musiikki välittää ennalta määrätyn impulssin. Siksi White Liesin hittilevyä kuuntelevat myös pikkutytöt, ja se ei käy maailman väntäsille. Understatement-popissa värähtely tapahtuu siitä, kun vastaanottaja tulkitsee kappaleen. Overstatementissa yhtye tulkitsee kappaleen.
White Lies yhdistää teini-iän tuskanhuudot postpostmodernin adhd-sukupolven kaahaustunteisiin ja luo jotain uutta, vaikka se kuulostaa ensialkuun kierrätykseltä.
White Lies kertoo siksi tästä ajasta enemmän kuin Editors, ja se on tähän aikaan tärkeämpi yhtye kuin esi-isänsä Joy Division, anteeksi vaan. Joy Division on parempi, mutta ei sillä taas ole väliä.
Tällä kertaa lähdetään siitä, että kaikki varmaan ovat huomanneet kuinka 80-luku on tullut takaisin. 80-luvun musiikissa etäisyys on ehdottomasti yksi estetiikan peruspilareista. Etäisyyspop kuitenkin jakautuu ainakin kolmeen osaan.
Kaasakoneen kilinään perustuva ja siitä etäisyyden ammentava Americn Psycho -pop (pop-Genesis, Huey Lewis and the News jne) ei ole tullut takaisin. Sen sijaan, että koko perhe kuuntelisi vaaratonta poppia, niin nykyaikana isit menevät lastensa kanssa kuuntelemaan vaaratonta hiphoppia.
Riutumisesta nouseva Joy Division -etäisyys tuli ensin takaisin Interpolin ja Editorsin tuomana, ja sen jälkeen nämä re-pioneerit ovat innoittaneet kokonaista sukupolvea.
Sitten on kolmas pop-etäisyys, jossa poseeraus yhdistyy aidohkoihin taidepyrkimyksiin, ja jonka uudelleen tuomista edustaa mielestäni hienosti suomalainen Rödsögården, ja erityisesti sen kappale Crimson Sky. Voin helposti kuvitella, että taajamien donjohnsonit olisivat voineet 80-luvulla kokoontua maaseutukaupunkiin diskoon, jota he yökerhoksi olisivat nimettäneet, ja kuunnelleet hiuslakan myrkyttämässä salissa Crimson Skyta.
Tätä kolmatta etäisyyttä voisi sitten sanoa vaikka The Duran Talk Modeksi. Siinä on paljon Duran Durania, jonkin verran Depeche Modea, yllättävänkin paljon Talk Talkia ja The Thetä, ehkä hiukan New Orderia ja Tears For Fearsia.
Nämä kaksi uudelleentulemisen kokenutta genreä ovat erillisiä. Uudelleentuleminen on kuitenkin samalla uudelleensyntyminen, ja se mitä nyt on syntynyt, on The Duran Division, ja sen tärkein edustaja on White Lies.
Lokakuun Suessa on Ari Väntäsen kirjoittama Editors-artikkeli. Siinä Väntänen hurskastelee White Liesin pinnallisuudella. Siinä sitä onkin hommaa, kun yrittää vankistaa Editorsin asemaa vanhalla kunnon eka demo -mentaliteetilla. Editors on tavattoman hieno bändi, mutta tasan yhtä omaperäinen kuin Lee Wings tai Sapattivuosi. White Lies on tietenkin Ian Curtisia pleikkarisukupolvelle, mutta mitä sitten.
Joy Divisionin etäisyysperinne edellyttää, että suuretkin tunteet lauletaan understatementin kautta. The Duran Talk Modessa suuret tunteet eristetään kylmään ympäristöön, joka luodaan koneilla. (Tärkeää ei ole, onko koneita enemmän, niiden pitää kuulostaa enemmän koneilta.)
White Lies muuttaa Joy Divisionin overstatementiksi. Tarkoitan siis sitä, että tuntemista korostetaan, ollaan niiiiiiiiin tunteellisia, tehdään verivaloja, tullaan hulluiksi rakkaudesta ja erityisesti menetetystä rakkaudesta. Ian Curtis tyytyi toteamaan.
Overstatementilla on aina kiljutettu pikkutyttöjä, understatementilla on kerätty arvostusta ja vältetty ketään pääsemästä liian lähelle. White Lies on etäinen oikeille tunteille, mutta aiheuttaa väärennettyjä tunteita, ja vetoaa laajempaan kuulijakuntaan kuin Love Will Tear Us Apart. Väitän, että Love Will Tear Us Apartin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää pop-musiikkiin liittyviä yhteyksiä ja käytäntöjä (yliopistossa sanottaisiin diskursseja ja konvetioita), ja tämän sanon ihmisenä, joka arvostaa kyseisen piisin top10:n joukkoon kaikista kappaleista.
White Liesin hittiputken ymmärtämiseksi pitää tietää vähemmän, musiikki välittää ennalta määrätyn impulssin. Siksi White Liesin hittilevyä kuuntelevat myös pikkutytöt, ja se ei käy maailman väntäsille. Understatement-popissa värähtely tapahtuu siitä, kun vastaanottaja tulkitsee kappaleen. Overstatementissa yhtye tulkitsee kappaleen.
White Lies yhdistää teini-iän tuskanhuudot postpostmodernin adhd-sukupolven kaahaustunteisiin ja luo jotain uutta, vaikka se kuulostaa ensialkuun kierrätykseltä.
White Lies kertoo siksi tästä ajasta enemmän kuin Editors, ja se on tähän aikaan tärkeämpi yhtye kuin esi-isänsä Joy Division, anteeksi vaan. Joy Division on parempi, mutta ei sillä taas ole väliä.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Pieni essee luokkayhteiskunnasta, popsensibiliteetista ja eurohumpasta
Ah, Britannia, tuo saarivaltakunta, joka ei joskus nähnyt auringon laskevan maillaan, on tunnettu ladeista, karismaattisista rentuista. Vaan samasta törkypesästä nousee myös aristokraattinen, arrogantti tyylikkyys.
Divine Comedy, Beautiful South ja muut walesilais- ja skottivahvistuksineen pitävät elossa vanhaa kunnon englantilaista luokkayhteiskuntaa. Kun stiff upper lip ja understatement yhdistetään populääri-ilmiöihin, saadaan aikaan jotain kadehdittavan viileää.
Briti tekevät sen tyylikkäämmin.
Esimerkiksi europoppiin liittyy aina guilty pleasure -aspekti. Vaikka jalka lyö tahtia ja ilmasyntetisaattori saa kyytiä, on aina varmistettava, että kukaan muu ei näe, tai näkijät ovat liian päissään rekisteröidäkseen mitään.
Tai asiat voi tehdä kuten Saint Etienne. Se teki eurohumppaa, jota ei tarvitse hävetä. Tuossa 90-luvun hömpötyksessä oli tahmeaa tarttumapintaa, mutta vähän aitoa tunnetta. Toisin on tässä, Saint Etienne: He's on the Phone.
Yes! She never ment to call, she did anyway.
vs.
C'mon Barbie, let's go party.
(Not that there's anything wrong with that.)
Routa, porsas, koti
En lupaa mitään, en pidä sen pidempiä puheita. Sanottavaa on ja sitä kertyy. Jonnekin on kuona työnnettävä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)