Vähän pidempi essee siitä, mitä Joy Division -uskovaiset eivät ole huomanneet

Kirjoitin taannoin jotain etäisyyden käsitteestä popissa (ja olen siitä tekstistä jopa vähän ylpeä), mutta palaan aiheeseen, koska se on minusta mielenkiintoinen ja olen sitä aika monella lenkillä miettinyt.

Tällä kertaa lähdetään siitä, että kaikki varmaan ovat huomanneet kuinka 80-luku on tullut takaisin. 80-luvun musiikissa etäisyys on ehdottomasti yksi estetiikan peruspilareista. Etäisyyspop kuitenkin jakautuu ainakin kolmeen osaan.

Kaasakoneen kilinään perustuva ja siitä etäisyyden ammentava Americn Psycho -pop (pop-Genesis, Huey Lewis and the News jne) ei ole tullut takaisin. Sen sijaan, että koko perhe kuuntelisi vaaratonta poppia, niin nykyaikana isit menevät lastensa kanssa kuuntelemaan vaaratonta hiphoppia.

Riutumisesta nouseva Joy Division -etäisyys tuli ensin takaisin Interpolin ja Editorsin tuomana, ja sen jälkeen nämä re-pioneerit ovat innoittaneet kokonaista sukupolvea.

Sitten on kolmas pop-etäisyys, jossa poseeraus yhdistyy aidohkoihin taidepyrkimyksiin, ja jonka uudelleen tuomista edustaa mielestäni hienosti suomalainen Rödsögården, ja erityisesti sen kappale Crimson Sky. Voin helposti kuvitella, että taajamien donjohnsonit olisivat voineet 80-luvulla kokoontua maaseutukaupunkiin diskoon, jota he yökerhoksi olisivat nimettäneet, ja kuunnelleet hiuslakan myrkyttämässä salissa Crimson Skyta.

Tätä kolmatta etäisyyttä voisi sitten sanoa vaikka The Duran Talk Modeksi. Siinä on paljon Duran Durania, jonkin verran Depeche Modea, yllättävänkin paljon Talk Talkia ja The Thetä, ehkä hiukan New Orderia ja Tears For Fearsia.

Nämä kaksi uudelleentulemisen kokenutta genreä ovat erillisiä. Uudelleentuleminen on kuitenkin samalla uudelleensyntyminen, ja se mitä nyt on syntynyt, on The Duran Division, ja sen tärkein edustaja on White Lies.

Lokakuun Suessa on Ari Väntäsen kirjoittama Editors-artikkeli. Siinä Väntänen hurskastelee White Liesin pinnallisuudella. Siinä sitä onkin hommaa, kun yrittää vankistaa Editorsin asemaa vanhalla kunnon eka demo -mentaliteetilla. Editors on tavattoman hieno bändi, mutta tasan yhtä omaperäinen kuin Lee Wings tai Sapattivuosi. White Lies on tietenkin Ian Curtisia pleikkarisukupolvelle, mutta mitä sitten.

Joy Divisionin etäisyysperinne edellyttää, että suuretkin tunteet lauletaan understatementin kautta. The Duran Talk Modessa suuret tunteet eristetään kylmään ympäristöön, joka luodaan koneilla. (Tärkeää ei ole, onko koneita enemmän, niiden pitää kuulostaa enemmän koneilta.)

White Lies muuttaa Joy Divisionin overstatementiksi. Tarkoitan siis sitä, että tuntemista korostetaan, ollaan niiiiiiiiin tunteellisia, tehdään verivaloja, tullaan hulluiksi rakkaudesta ja erityisesti menetetystä rakkaudesta. Ian Curtis tyytyi toteamaan.

Overstatementilla on aina kiljutettu pikkutyttöjä, understatementilla on kerätty arvostusta ja vältetty ketään pääsemästä liian lähelle. White Lies on etäinen oikeille tunteille, mutta aiheuttaa väärennettyjä tunteita, ja vetoaa laajempaan kuulijakuntaan kuin Love Will Tear Us Apart. Väitän, että Love Will Tear Us Apartin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää pop-musiikkiin liittyviä yhteyksiä ja käytäntöjä (yliopistossa sanottaisiin diskursseja ja konvetioita), ja tämän sanon ihmisenä, joka arvostaa kyseisen piisin top10:n joukkoon kaikista kappaleista.

White Liesin hittiputken ymmärtämiseksi pitää tietää vähemmän, musiikki välittää ennalta määrätyn impulssin. Siksi White Liesin hittilevyä kuuntelevat myös pikkutytöt, ja se ei käy maailman väntäsille. Understatement-popissa värähtely tapahtuu siitä, kun vastaanottaja tulkitsee kappaleen. Overstatementissa yhtye tulkitsee kappaleen.

White Lies yhdistää teini-iän tuskanhuudot postpostmodernin adhd-sukupolven kaahaustunteisiin ja luo jotain uutta, vaikka se kuulostaa ensialkuun kierrätykseltä.

White Lies kertoo siksi tästä ajasta enemmän kuin Editors, ja se on tähän aikaan tärkeämpi yhtye kuin esi-isänsä Joy Division, anteeksi vaan. Joy Division on parempi, mutta ei sillä taas ole väliä.